Vielä hieman lisää surutyötä

Surutyö on muuten todella kummallinen sana. Mitäköhän lienee vierailla kielillä?


Pöytien merkityksestä

I

Aina välillä huomaan
että sinä puutut

vaikkapa joulupöydässä
kun meillä kerrankin on hyvää ruokaa
sellaista ruokaa
jota et olisi suostunut syömään

Ei juhlapöytää voi kattaa kahdelle

II

Kaikki me osaamme kattaa pöydän. Lautasia, laseja, haarukoita ja veitsiä otetaan kutakin se määrä kuin mitä syöjiä on. Ainoa vaikeus on erottaa vasen ja oikea, saada veitsi ja haarukka oikeinpäin. Jo ensimmäisenä iltana minä muistin, etten ole koskaan oppinut että pöydässä voi olla yli tai alle kolme henkilöä. Aina, kun meillä oli vieraita, unohdin kattaa heille, ja kun joku oli ulkomailla, katoin yhdet astiat liikaa koko matkan ajan.

Ja sinäkin iltana minä katoin pöydän kolmelle, pöydällä ei vielä silloin ollut kukkiakaan eikä kynttilöitä eikä kukaan ollut ehtinyt tulostaa kuvaakaan, hädin tuskin kuolema oli saatu tuuletettua ulos. Katoin pöydän ihan niin kuin ennenkin.

Eikä minulla ollut sanoja kiittää sitä ihmistä, joka oli luonamme silloin, joka oli se kolmas lautanen, veitsi, haarukka ja lasi.

III

Eräänä yönä tajuan, miten piirrän surun.

Seuraavana päivänä istun keittiönpöydän ääressä ja piirrän tytön, joka istuu pöydän ääressä. Valoisan, ihanan trooppisen kasvihuoneen keskellä. En tiedä, saanko kuvasta yhtä surullista kun millaisena se mielessäni oli.

Mutta todella vihaan kukkatervehdyksiä vasta sitten, kun ne kuihtuvat.

24.12.2012 (tylsä otsikko on tylsä)

Heräsin viideltä aamuyöstä mitä epäjouluisimmin, mutta sittemmin päivä on parantunut.

Että hyvää keskitalvea teille, pimeä väistyy aikanaan. Iloisen jouluntoivotuksiin minusta ei ole, mutta Hyvää uutta vuotta, lukijat.

Pidin tänään ensi kertaa jonkin muun väristä paitaa kuin mustaa. Se tuntui kummalliselta, mutta aion tottua väreihin uudestaan.

"Mitä tarkoittaa tilastotiede?"

Raapale eli sata sanaa ja vielä muutma kysymys - en osaa päättää, tarvitaanko niitä. Tämä novelli/miniessee/lastu/joku lähti otsikoksi nostetusta ystävän kysymyksestä. Keskeytin läksyt siihen ja googlasin, sitten kirjoitin novellin. Ei ihan tuore teksti tämäkään, mutta onpahan jotain päivitettävää.

Meillä kaikilla pitäisi olla joku, joka kysyy jokaisen kuulemansa pitkän sanan jälkeen ”mitä se tarkoittaa”. Mitä tarkoittaa matematiikka, kommunismi, vapaus tai RCL-piirin kapasitiivinen reaktanssi? Me käytämme paljon sanoja, joita emme osaa määritellä, ja jos sanaa ei osaa määritellä, ei sitä tunne. Matematiikkaan kuuluvat niin yhteenlasku, geometria kuin verkkoteoriakin, mutta sitä ei voi määritellä vain esimerkeillä. Maailmankuva on eheämpi kuin lapsella vasta, kun ymmärtää, että se on tiukasti määriteltyjen abstraktien kohteiden tutkimista logiikalla ja tietyllä merkintäjärjestelmällä.

Onko tämä tärkeää? Eipä taida olla. Silti: tie tasapainoiseen ja ristiriidattomaan maailmankuvaan käy lapsen tai Sokrateen tietä, siis kysymällä joka tienhaarassa ja vaikka suorillakin tienpätkillä.

Mitä tarkoittaa maailmankuva? Mitä tarkoittaa tienhaara? Mitä tarkoittaa suora?

Poissa, poissa, poissa

Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään

kasvamaan kukkia perhosten leikitellen lentää ...

Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen painoaan

miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli niin kevyt!

- Bertolt Brecht

Luin runon ensimmäistä kertaa aurinkoisena kesäpäivänä 2009 enkä varmaan itkenyt vielä silloin, vaikka loppu alkoi juuri sinä päivänä tai ainakin sinä kesänä.

Silti: loppujen lopuksi hän oli poissa täysin varoittamatta.

Hän sai varmasti kauniimman kuoleman kun kukaan uskalsi toivoa näinä vuosina.

Hän eli muuttaakseen maailmaa ja oli runoilija, vaikka ei kirjoittanut vuosikymmeniin mitään. Hänellä ei ollut juuri koulutusta, mutta mielenkiintoinen työelämä joka tapauksesssa. Oli vain harvoja sairauksia, joista hän ei kärsinyt, mutta niistä useimmista hän selvisi. Hän rakasti ja kärsi, ja ihmiset tapasivat aina sanoa, että hän on positiivinen ja ihana ihminen. Hänen arpensa olivat melkein näkymättömät, ja hän jaksoi eteenpäin. Hän kasvatti kaksi avarakatseista kasvissyöjälasta, ja vaikka ei nähnyt kummankaan ylioppilasjuhlia, tiesi ihan varmasti heidän pärjäävän. Hän eli varsin hyvän elämän.

Enkä minä kirjoita tätä, jotta te lukijat joutuisitte miettimään miten ilmaista myötätuntoa ja sanoa jotain lohdullista - ei teidän todellakaan tarvitse. En ole koskaan ymmärtänyt lausetta "otan osaa", minulle se on aina ollut tyhjä lause. Ei teidän tarvitse kommentoida mitään. Oikeastaan: älkää kommentoiko mitään.

Kirjoitin tämän, koska en osannut olla hiljaa, en minkään muun syyn takia.

Arpinen

Koulun käytävällä tuntematon kysyi minulta "Minkä arvosanan kirjoitit matikasta?" ja vatsaani kouraisi pitkästä aikaa sillä tavalla kuin sitä yläasteella kouraisi kun tuollaista kyseltiin käytävällä. Vasta jälkikäteen tajuan, että kysymys oli todennäköisesti ihan viaton, olin joskus ykkösellä samalla kurssilla kysyjän kanssa, ja häntä nyt vain sattui kiinnostamaan arvosanani.

Ei se ollutkaan koulukiusaamista.

Eikä minua edes kiusattu pahasti. Ei todellakaan. Silti löysin taas arpeni.

Eräs luokkatoverini mainitsi tulevasta armeija-ajastaan puhuttaessa, että häntä kiusattiin yhdeksän vuotta ja jos ne tyypit ovat samaan aikaan armeijassa hän "ampuu ekoissa kovapanosammunnoissa heidät". En minä usko, että tuo ihminen oikeasti ampuu ketään, mutta uskon hänen ajatelleen niin. Niin miellyttävä, mukava, hymyilevä ihminen, ja silti sellaiset arvet.

Miksi ihmiset kiusaavat? Mitä sille pitäisi tehdä?

Minä en tiedä. Tiedän vain, että minullakin on arvet:, hyvin hennot ja piilossa, mutta siellä ne ovat. Ja niin monella muullakin on omat arpensa.

Minuun sattuvat eniten nimenomaan muiden arvet. Tuntuu, että kaikkia ihania ihmisiä, jotka tunnen, on kiusattu. (Ehkä kaikkia on, kukaan ei uskalla kysyä kuinka montaa on joskus kiusattu, kysyttynä lukuvuonnakin on kiusattu yli 30 prosenttia yläkoululaisista...)

Miten kukaan on halunnut pahaa hyville ihmisille?

Millainen maailmamme olisi, jos "normaalista" poikkeavia ei kiusattaisi?

Löysinpäs kivan meemin, eli: Lapsuudesta.

1. Laita blogiisi kuva itsestäsi lapsena, jos sinulla on sellainen
Enkä laita. En jaksa etsiä sopivaa kuvaa. Ehkä myöhemmin.
2. Millaisia leikkejä leikit mieluiten lapsena?
Päiväkodinhoitajat nauroivat, kun leikimme päiväkotia pienempiä lapsia hoivaten. Ala-asteella syntyi eri ihmisten kanssa kaksi eri fantasiamaailmaa, ei mitään toista ulottuvuutta vaan vain hieman "paranneltu"  arkimaailma. Enimmäkseen leikin arkea, ehkä historiallista tai vaikka kuurojen tai tutkimusmatkailijoiden, mutta kuitenkin lähinnä arkea. En seikkaillut juurikaan.
3. Miksi halusit tulla aikuisena?
Joskus pienenä laulajaksi, huh sentään. Joskus ehkä 9-14-vuotiaana varsin pitkään ja vahvasti arkkitehdiksi. En muista haaveilleeni kovin paljon mistään ihme ammateista. Joskus mietin, että olisi hienoa olla lääkäri, mutta etten olisi tarpeeksi rohkea siihen.
4. Mitä asioita pelkäsit lapsena?
Koiria. Ja siltoja, joiden yli ajetaan autolla.
5. Paras kaverisi lapsena?
Päiväkotiajoilta en muista juuri muuta kuin kavereiden nimet. Ala-asteen ensimmäinen bestis oli luokkatoverini, jota tapasin silloin tällöin vuosia hänen koulunvaihtonsa jälkeenkin, mutta nyt en ole viiteen vuoteen tavannut tuota poikaa. "Kolmas kerta toden sanoo", kolmas bestikseni on yhä yksi tärkeimpiä ystäviäni ja olemme vaikuttaneet paljon toisiimme kymmenessä vuodessa.
6. Muistatko ensimmäisen koulupäiväsi?
Kerroin alkusyksystä kaikille, että opettajamme on "liian kiva". Ekalta päivältä muistan, miten illalla kerroin kaikkien luokkalaisteni nimet vanhemmilleni, ja luulen muistavani myös kun seisoin yksin välitunnilla ja mietin tuntevatko kaikki jo jonkun valmiiksi (eivät tunteneet).
7. Mistä asioista nautit lapsena erityisesti?
Hmm... Lukemisesta ja piirtämisestä, ja kai koulussa olemisesta, varsinkin niiden muutamien ystävien kanssa olemisesta. Puhumisesta! Siitä olen pitänyt aina. Barbit ja legot olivat vuosikaudet parhaita asioita ikinä. Tykkäsin myös monista asioista, joita tein isäni kanssa kaksistaan, kuten retkistä syömään jäätelöä tai lego-leikeistä.


Haastan kaikki blogeilijat pohtimaan omaa lapsuuttaan, oli se sitten kaukana tai vielä lähellä: )

28.10.2012

Ensilumen pitäisi sataa aina ennen liputuspäiviä, jotta myös kaltaiseni muistaisivat mitä Suomen valkoinen symboloi: lunta, talvea, valoa, vapautta. Lapsuuteni leikkipaikoilla ruohikko on vapauden värinen kun kuljen kylmän sunnuntaiaamun halki esittämään aikuista.

Olen ollut matematiikan ylioppilaskokeissa, mutta vaikeinta mitä olen nuemroiden kanssa koskaan tehnyt oli ensi kertaa äänestäminen. Huolellisesti, kuin juuri kirjoittamaan oppinut (sitähän minä olin!), piirsin numerot lumenvalkoiselle paperille.

Ja ulkona maailma oli hennosti valkea.

Palasin maan pinnalle lähikaupassa. Vartin yli kaksitoista, vartin yli avaamisaika, peliautomaateille on jono. Kassoillakin on jono, takanani kaksi miestä ostaa kaljaa. Minä ostan vapaudenvalkoista maitoa, eikä minulla ole enää niin kaunis olo kun palaan hohtavankylmään ulkoilmaan.

Muistatko muistavasi

Kaksi raapaletta eli sadan sanan tarinaa. Muisti-trilogiani kolmas osa on jo aiemmin ilmestynyt Vertauksen vaikeudesta. Nämä ovat ensimmäistä novellia fiktiivisempiä.

I.

Lapsuudenkotiani vastapäätä oli ravintola nimeltä Kanelinkukka. Muistin sen viime viikolla, ensi kertaa vuosiin, ja googlasin ravintolaa. En löytänyt mitään: hämmennyin. En tiennyt enää, minkä maalainen ravintola Kanelinkukka oli ollut, mutta paljon muuta kyllä. Ruokalistat oli painettu vihreälle paperille ja niissä oli kirjoitusvirheitä. Ja kerran olin ollut Kanelinkukassa treffeillä, en muistanut pojasta nimeäkään, vaikka muistan vatsaperhoseni. Poika oli tuonut minulle kukkiakin, tai ehkä niitä oli muuten vain ravintolan pöydässä.

Mutta Google ei tunnistanut muistojani ja aloin epäillä. Entä jos ravintolaa ei ollut koskaan ollutkaan olemassa muualla kuin mielikuvituksessasi? Ehkä vain kuvittelin lounasajan tuoksun ja sen, miten valo siivilöityi bambukaihtimien läpi muovipöydille.

II.

Pienessä puistossa koulumatkani varrella istui joka aamu sama mummoikäinen nainen. Selvästi yksinäinen: usein hän istui paikallaan vielä iltapäivällä koulusta palattuani. Vanhus ei ollut humalassa, hänestä teki pelottavan ainoastaan toistuvuus.  Oikaisin puiston läpi vain harvoin ja silloin nainen ei koskaan reagoinut. Jatkoi vain maisemien tuijottelua.

Säpsähdin melkoisesti, kun hän eräänä päivänä yllättäen kysyi minulta, mitä haluaisin tehdä isona. Jähmetyin hämmentyneenä ja aloin selittää toimittajakoulusta. Nainen puhkesi leveään hymyyn: ”Kirjoittaja on hieno ammatti, mutta vaikea. Minä osaan kirjoittaa vain näkemästäni, siksi istun tässä ja katselen.”

”Ihmiset luulevat kirjailijaa suotta yksinäiseksi, koska hänen ystävänsä ovat näkymättömiä”. Nyökkäsin varovasti, aloin pitää vanhuksen viisaasta hymystä.

Puuttuvia sanoja eli Miehekkyydestä

 Kirjoitin aluksi tekstiä sukupuolista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin, mutta teksti venyi ja jakautui kahtia. Sukupuoli ja ihminen, osa 1: on vaikea puhua kun ei ole sanoja.

Suomen kielestä puuttuu sana "platoniselle ihastumiselle". En ihastu sellaisella haluaisin-parisuhteeseen -tavalla joka ikiseen mielenkiintoiseen ihmiseen, jonka tapaan ja joihin haluaisin tutustua paremmin, mutta onko sille parempaakaan sanaa? Sellaisille ihmiskontakteille, joiden jalkojen juuressa voisi istua tuntikausia kuuntelemassa mielenkiintoisia keskusteluja tai joita haluaisi pyytää tanssimaan, koska he osaavat ja näyttävät sen. Joiden kanssa haluaisin valvoa koko yön puhellen tai vain hiljaa nuotioon tuijottaen tai jotka ovat niin komeita komeasti kannetuissa juhlapuvuissaan, että heitä tekisi mieli katsella ihaillen koko ilta.

Se (miesten) piirre, joka useimmin minussa herättää noita ihastumisen tunteita, voisi saada nimekseen "naisellisuus". Se on huono sana (muun muassa siksi, että niin monet miehet kavahtavat sitä!), mutten tiedä parempaakaan. On nimittäin tavattoman hienoa, jos miehellä on erikoisempia harrastuksia kuin jääkiekko, penkkiurheilu tai moponrassaus, ja varsinkin naisellisiksi miellettyjä asioita harrastavat miehet ovat minusta usein kiinnostavia. Piirtäjät, ratsastajat, tanssijat...

Tuo ominaisuus kulminoituu barokkitanssiin: miehiin, jotka tanssivat sukkahousuissa baletinkaltaista hienosteluhyppelyä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää perinteisen miehekkäänä. Mutta juuri miehekkäitähän nuo miehet ovat! He uskaltavat tehdä, mitä haluavat, he uskaltavat olla jotain muuta kuin heidän sukupuoleltaan odotetaan ja he kantavat sukkahousunsa (tai verkkarinsa, jos tanssiharjoituksista puhutaan) kunnialla.

Oikea miehekkyys on rohkeutta, rehellisyyttä ja suvaitsevaisuutta itseä ja muita kohtaan.

Onko miehekkyydellä tai naisellisuudella väliä? Entä puuttuuko teidän kielestänne sanoja?

Jotain rajaa

Kyllähän minä kannatan maahanmuuttoa, Euroopan yhdentymistä ja muuta, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Suomeen tulee aina vain enemmän siirtolaisia, jotka tuovat mukanaan oman kulttuurinsa, eikä se selvästikään aina ole pelkästään hyväksi.

Kyllä minä mieleni pahoitin, kun huomasin mitä koulutieni varteen oli ilmestynyt. Siinä on jo pidempään ollut semmoinen itämaista ruokaa myyvä kauppa, mikä toki sinällään on ihan hienoa. Siis se, että tänne tulevat ryhtyvät yrittäjiksi ja luovat toimeentulolähteen itselleen omalla työllään, vaikka onhan siinä noita akkultturaation, eristäytymisen piirteitä toki myös.

Mutta nyt ne olivat täyttäneet näyteikkunansa jollakin ihan kamalalla. Kaikilla on uskonnonvapaus ja elinkeinovapaus enkä minä ole sellaisia pois viemässä, mutta en minä nyt ihan mitä tahansa suostu katselemaan. Ne itämaalaiset ovat täyttäneet koko ikkunan vallan hirvittävillä patsailla, siis sellaisilla maanisesti vilkuttavilla kissoilla joita maneki-nekoksi heidän kielellään kutsutaan.

Onko se nyt liikaa vaadittu, että tässä monikulttuurisessa yhteiskunnassamme saisi kulkea kaduilla silmät auki ahdistumatta vieraan kulttuurin kummallisista tavoista?

- -

Heti perään varoitus: teksti sisältää ironiaa. Tälläinen pakina pälkähti mieleeni jokin aika sitten, enkä minä suinkaan allekirjoita noista väitteistä tai varsinkaan rivinväleistä mitään muuta kuin sen, että inhoan noita kissapatsaita. : )

Pidän globalisaatiosta silloin, kun puhutaan kulttuurista. Ostin tänään quorn-jauhelihankorviketta kokatakseni pizzaa, join välipalakseni kummallista japanilaista jääteetä ja palasin sitten kotiini mennäkseni saunaan. Rakastan indonesialaista ruokaa, koska se tuo mieleeni Hollannin. Tanssin viidensadan vuoden takaisia keskieurooppalaisia tansseja, kuuntelen eteläamerikkalaista musiikkia, luen kiinalaisia runoja.

Viimeksi kävin aasialaisessa kaupassa toisen polven kiinalaisen maahanmuuttajan kanssa. "Täältä saa mangosteen-mehua!" kaverini iloitsi. "Olisit kysynyt multa, olisin tiennyt että täältä saa sitä", myhäilin. Sitten menin lähikauppaani, enkä meinannut löytää ostoslistani asioita.

Kesäöitä

I

"Kerro vielä joku tarina! Eikä mitään lyhyttä!" Olen viimeinkin oppinut kertomaan tarinoita, en sentään omiani, mutta vielä joskus ehkä niitäkin. Oman telttani pojat kärttävät kreikkalaisia taruja ilta illan perään, en muista yksityiskohtia, mutta viikon edetessä opin keksimään niitä itse. Ehkä he jonain päivänä selittävät kaverilleen, mikä oli Troijan hevonen tai kuinka kävi Orfeuksen. Voin ainakin toivoa niin.

II

Tanssimme aamupuolelle yötä, tanssi toisensa perään, vaikka jalkoihini sattuu. Kun taika on viimein ohi,  katselemme ukkosta. Seison paljain jaloin iltapuvussa kesäyössä ja olen onnellinen.

III

Kello on yksitoista perjantai-iltana, viikonloppu paranee melkeinpä tunti tunnilta. Istun lämpimässä illassa baarin terassilla, siellä on savuista, ja olut maistuu kammottavan pahalta. Ystäväni hymyilee jutuilleni ja selaa tietokoneellaan internettiä. Nyt olen käynyt baarissa, ajattelen, nyt tämä on nähty.

IV

Seisomme pahdalla ja katselemme Ruotsiin, kahdestaan, ja on yö. Olen oppinut Lapissa monta kummallisempaakin sanaa, mutta ei niillä ole väliä enkä muista niitä vuosien päästä. Niin kauas kannattaa lähteä vain rakastuakseen.

Poissa

en tervehtinyt häntä koskaan aamuisin
vaikka tulimme samalla bussilla
yhdellä kurssilla istuimme vierekkäin
ja hän nauroi englannintaidolleni

kuitenkin pidän nauravista ihmisistä
joten ei se haitannut

sellainen ihminen ei ansaitse kuolla
siksi ettei kukaan huomaa

- -

Olen päässyt vähällä. En ole juuri kohdannut kuolemaa. Olen ollut kolmissa hautajaisissa, kaikki olivat isoäitini sukupolvea enkä tuntenut heistä ketään kunnolla. Kerran olen nähnyt kuolleen ihmisen, Kampin kauppakeskuksessa makasi itsemurhaaja verilammikossa joskus vuosia sitten. En lue Hesarin kuolinilmoituksia, toisin kuin vanhempani, sillä siellä ei ole minun tuttujani.

Meidän luokallamme on nyt yksi oppilas vähemmän.

En tuntenut häntä, mutta elämän päättyminen on surullista. En usko kuolemanjälkeiseen elämään enkä kukkalähetysten omaisille tuomaan lohtuun, ja se tekee kaikesta yhä surullisempaa.

Vasta jälkikäteen lyhyesti kerrotun kuolinuutisen yksityiskohdat alkavat mietityttää. Kukaan ei tiedä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja miksi kukaan ei huomannut ajoissa?

Julma tapa kuolla.

Sarjakuvista

Sarjakuva on aliarvostettu taidelaji, toivottavasti jokainen lukijani on kuullut tuon väitteen ja pohtinut sitä.

On paljon muutakin sarjakuvaa kuin sanomalehtien huumoristripit tai Aku Ankka. Sarjakuvaan kannattaa tutustua.

En ole koskaan ollut sarjakuvaihmisiä, tai niin olen luullut. Vaikka olen harrastanut kolme vuotta japanilaiseen sarjakuvaan ja sen lieveilmiöihin liittyviä juttuja, en ole lukenut lopultakaan kuin ehkä viisikymmentä pokkaria mangaa. (Se on vähän, jos mangaharrastajista puhutaan.) Aku Ankkaa luin pari vuotta lapsena, muuta länsimaista sarjakuvaa olen lukenut tasaisen hitaalla tahdilla niin kauan kuin olen osannut lukea. Nettisarjakuvia olen lukenut ehkä kymmentä. Verrattuna kaikkiin piirroksiini, olen piirtänyt sarjakuvaa hyvin vähän, mutta kyllä sitäkin on tullut väsättyä kymmenien sivujen verran.

Sarjakuvahistoriaani listatessa huomana, että ei se sittenkään ole ihan olematon. En vain ole koskaan kirjojen rakastamiselta tajunnut sarjakuvan hienoutta. Yksi syy siihen on, että se sarjakuva, jota useimmiten näkee, on laadultaan huonoa. Pakko tunnustaa esimerkiksi, että Fingerpori naurattaa minua, mutta ei sitä hyväksi huumoriksi voi yleensä sanoa.

Opin todella rakastamaan sarjakuvaa tänä keväänä. Aloin lukea mahtavaa xkcd-nettisarjakuvaa, ja pikkuhiljaa vajavaisista taidoistaan tuskallisen tietoiseen taiteilijasieluuni iskostui, että piirtääkseen tarinaa ei tarvitse olla erityisen hyvä piirtäjä. Tuo tikku-ukkosarjakuva on siis ehkä tärkein inspiraationi ikinä! Sain yhden idean sarjakuvaan, jossa minä ja poikaystäväni esiinnymme, sitten toisen, kolmannen, neljännen idean. Kun olin piirtänyt kymmenisen sarjakuvastrippiä, perustin sarjakuvablogin. (Ehkä linkitän sen tänne vielä joskus, mutta en nyt.)

Sarjakuvan piirtäminen tuntuu hyvältä. En ota sitä liian vakavasti, piirrän vain koska se on kivaa. Se on oikeastaan ensimmäinen kuukausia kestänyt tarinaprojektini.

Luetko sinä, lukijani, sarjakuvaa? Miksi tai miksi ei?

Käsinkirjoittamisen puolesta

Kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen, ja hyvin surullinen, artikkeli käsinkirjoittamisen rappiosta. Yhä useammin nykymaailmassa kirjoitetaan tietokoneella, kirjoittajan liike rajoittuu näppäimistön hakkaamiseen eikä pikkutarkkaan oikealla kynällä taiteiluun. Kaiken lisäksi tietokoneen käyttö kuulemma huonontaa tekstin laatua (tätä en tosin allekirjoita omalla kohdallani, internet usein huonontaa laatua, mutta ei se näppäimistön vika ole). Demokratiankin puolesta tekstissä pelättiin: entä, jos kirjoittamisesta tulee harvinaistuva eliitin kyky?

Surullista. Artikkeli muistutti minua kirjeistä, jotka odottavat pöydälläni vastaamista: on harvoja asioita jotka voittavat ihan oikeiden paperikirjeiden kirjoittamisen ja lukemisen. Rakastan kirjepaperin valintaa (se saattaa johtua Japani-innostuksestani ja siitä, miten paljon asialle pannaan siellä painoa), kirjeen suunnittelua ulkona kävelyllä tai vaikka nukkumaan mennessä, itse kirjoittamista tietenkin, kirjekuoren viimeistelyä, postilaatikkoon viemistä ja ehkä eniten sitä tunnetta, kun huomaan saaneeni kirjeen ja pääsen lukemaan sitä.

Kuinka paljon kulttuuria, taidetta, ja ajattelutapoja kirjeiden mukana on menetetty ja menetetään! Kuinka paljon enemmän katoaisi, jos käsin ei kirjoitettaisi enää yhtään mitään?

Itsekin kirjoitan pitkät tekstit ja huolellisuutta vaativat kouluesseet tietokoneella, mutta en voisi kuvitella kirjoittavani päiväkirjaa näppäimistöllä. Päiväkirjan kuuluu olla käsialaltaan huonoa, yliviivattuja sanoja sisältävää sotkua ja sitä tulee voida kirjoittaa internetin ulottumattomissa. Rakastan myös muistilappuja ja muistiinpanojen tekemistä käsin, kumpiakaan en osaa tietokoneella tehdä enkä edes halua oppia.

Kunpa minulla olisi kaunis käsiala. Kunpa osaisin muutakin kuin moderneja harakanvarpaita.

Kunpa käsinkirjoittamisen kulttuuri ei koskaan katoaisi. Pidetään siitä huolta, eikö?

Laulu asioista 9: sisarukset

Teknisesti ottaen minulla on vain yksi sisarus: maailman paras isosisko. Maailmassa on kuitenkin monta muutakin ihmistä, joita eri tilaisuuksissa olen kutsunut sisaruksikseni tai ainakin ajatellut mieleni pohjalla niin. Sillä samoin kuin on vaikeaa sanoa ystävälle "minä rakastan sinua", on vaikea sanoa pitävänsä häntä siskona tai veljenä. Ihmiset eivät yleensä ymmärrä sellaista.

Tajusin viime viikolla, että olen tänä vuonna viettänyt suunnilleen saman verran aikaa sisareni kuin 'isoveljeni' kanssa. Oikea sisareni asuu kaukana ja isoveljeäni näen lähinnä kesällä. Veljeni on mukava, halattava ihminen, vanhempi ja viisaampi kuin minä ja lähtee mukaan kaikenlaisiin tyhmiin ja hauskoihin ideoihin. Minusta nuo ovat ihan riittäviä syitä pitää häntä rakkaana veljenä.

Seuraavaksi eniten isoveljellisin tuttavistani on poikaystäväni veli. Heissä on paljon samaa (joten isovelikin on aivan ihana ihminen!), ja heidän suhteensa näyttäytyy ainakin minulle todella hienona: voisin suoraan sanoa kadehtivani poikaystävääni. Minulla ja siskollani on puoli sukupolvea ikäeroa, poikaystävälläni ja hänen veljellään vuoden verran, kuten jokainen voi arvata, olemme jo tuonkin vuoksi hyvin erilaiset sisarussarjat. En ollut koskaan kaivannut samanikäistä sisarusta, ennen kuin tapasin poikaystäväni perheen!

'Siskoja' minulla on monta, mutta ei oikeastaan samalla tavalla kuin nuo ihmiset joista kerroin ensin. Minulla on useampi kaveri, joita sanon vitsaillen kaksossiskokseni, mutta oikeat (tyttö)sydänystävät ovat ystäviä eivätkä sisaruksia. Ehkä se on vähän sukupuolikysymys? Ystävyys rakentuu usein eri lailla riippuen ystävien sukupuolesta. Vaikka kuinka yritän väittää suhtautuvani ihmisiin ihmisinä, enkä sukupuolen mukaan, vaikuttaa se silti ihan varmasti.

Oikea isosiskoni, kuten sanottu, on maailman paras sisko :) Hän on ollut tärkein esikuvani varmaan aina, vaikka useimmiten tiedostamatta. Hän harrastaa taiteita melko samoin kuin minä, enkä tiedä tulenko perässä tietoisesti vai onko se sattumaa. Toivon hyvin paljon, että osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän. Hänen elämänsä ei ole täydellistä (no, ei kenenkään ole), mutta minä näen siinä hyvin paljon tavoiteltavaa. Hän elää niin kuin opettaa, vaikka se onkin klisee. Ja tietysti, ennen kaikkea: hän on hyvä ystävä, jonka kanssa voi puhua mielenkiintoisista asioista ja oppia aina uutta. Hänen kotinsa on minunkin kotini.

Kesä

Keskiyöllä pilvet ovat eläimiä
niillä on juoksukilpailut
makaamme kalliolla katsomassa
ja maailma on kesänsininen

- -

Pahoittelut pitkästä päivitystauosta. Kesällä tuppaa käymään näin... Olen ollut leireillä, niitä kertyy tälle kesälle yhteensä neljä. Rakastan leiriyhteiskuntaa, sitä miten asiat toimivat ja miten kaikesta voi selvitä. Rakastan vapaahetkiä ja rankkaa työtä, joka ikistä aamua: satoi tai ei, vaikka parasta onkin herätä ukkosmyrskyn jälkeen auringonpaisteeseen. Rakastan halaamista ja iltanuotioita, tarinoiden kertomista, mutaa jos se on lämmintä, merivettä ja saunalauluja.

Porukka hitsautuu usein yhteen tavalla, joka on mahdollista vain leirillä. Eikä siitä oikein osaa kertoa.

Kunpa jokainen lapsi pääsisi leireille, jossa heillä olisi yhtä kivaa kuin minulla aikanaan. Kunpa moni heistä alkaisi leiriohjaajaksi ja näkisi sen vieläkin hienomman puolen leirielämää.

Harvoin muulloin kuin leirillä on mahdollista lähteä metsäretkelle keskiyöllä, paistaa nuotiolla näkkileipää, ampua lokkeja vesipyssyllä, kävellä mudassa paljasjaloin, pelata yöllä jalkapalloa tai korttia, meloa autiosaarelle, nähdä kalasääskiä, tanssia nurmikolla tai löytää teltasta kanttarelleja.

Ihmisen puolesta, armeijaa vastaan

Argumentteja asevelvollisuutta ja ylipäätään armeijaa vastaan. En jää toistelemaan niitä perinteisiä "ei ole oikein opettaa koko ikäluokka tappamaan", koska kyllä te lukijat olette niitä kuulleet. Tulos: sekava kokoelma erikoisempia argumentteja.

1. "Rynnäkkökiväärin purkaminen on monelle 18-vuotiaalle tutumpaa kuin työn hakeminen ja tekeminen, tiskaaminen, siivoaminen tai parisuhteessa eläminen", sitaatti Metro-lehden Santtu Parkkosen kolumnista 30.5.2012. Se mitä oikeasti kolumnissa sanottiin, oli se, etteivät aseet kuuluu arkeen. Jos aseita ei säilytettäisi kotona, jos puolta ikäluokasta ei opetettaisi käyttämään niitä, olisiko koulusurmia/vastaavia väkivallantekoja?
2. Fasismi ei synny/kasva maassa, jossa ei ole armeijaa. Tälläinen ajatus iski tajuntaani historian tunnilla, en tiedä onko se totta, sitä ei ole kokeiltu, jokainen miettiköön itse.
3. Uskonnonvapaus ei juuri toteudu armeijassa vielä 2010-luvullakaan. Vapaa-ajattelijoiden liiton tiedotteessa viime vuodelta sanotaan mm. "Nyt kirkkoon kuulumattomalla ei ole mahdollisuutta osallistua paraatin kuuntelematta jumalanpalvelusta ja tekemättä nykyohjeistuksen mukaan asentoa." Ja palveluohjesäännössä (mikä se sitten onkaan) sanotaan, että valtionkirkkoon kuuluvat osallistuvat uskonnollisiin tilaisuuksiin armeija-aikanaan. Nämä siis esimerkkeinä. Uskonnonvapaus on tärkeimpiä ihmisen oikeuksista, eikä millään instituutiolla voi olla oikeutta kävellä sen yli.
4. Armeija hidastaa pääsyä opiskelemaan ja työelämään ja katkaisee rutiinit, niiltä joilla sellaisia on. Armeijassa opetetaan kuriin ja autokratiaan perustuvaa maailmankuvaa, joka ei ole nykypäivää, jos minulta kysytään.
5. "Sitten kaikkein pelottavimpana ilmenee asepalveluksen hävittävä luonne siinä, että psykologisesti pirullisen oikeaan osuneessa ikävaiheessa murskataan - - - kansan miespuolisesta osasta kaikki se, mitä voitaisiin kuvata sanalla herkkyys, pehmeys, säälintunto, hyvänsuopuus. Lauseparteen 'armeijassa tehdään miehiä' kätkeytyy eräs  kansakuntamme suurimpia onnettomuuksia - - -" kirjoittaa Pentti Linkola vuonna 1960 pamfletissaan Isänmaan ja ihmisen puolesta. (Suosittelen lukemaan!) Vielä tuolloin Suomessa aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä voitiin tuomita vankeutta. Suosittelen lämpimästi lukemaan yllytysoikeudenkäynneistä, mikäli ei ole asiasta aiemmin kuullut!
6. Yleinen asevelvollisuus johtaa siihen, että sodan syttyessä ainoa syy tappaa ja tulla tapetuksi on kansalaisuus - onhan murhaajillakin yleensä parempi perustelu? (Tämäkin ajatus Linkolan kirjasta)
7. Kuvitellaan tilanne, että Suomi luopuisi armeijastaan. Millainen kansainvälinen asemamme olisi? Millä perustein kimppuumme voitaisiin käydä? Kaikki Mainilan laukaukset -tyyppiset perustelut olisivat käyttökelvottomia, ja voisi toivoa YK:n puuttuvan asiaan melko kovalla kädellä.

Miksi, oi miksi, yhäkin Suomessa on normi mennä armeijaan? Kuinka paljon toivonkaan, että nuoret ajattelisivat, ennen kuin valitsevat armeijan, jos valitsevat. Kunpa.