en tervehtinyt häntä koskaan aamuisin
vaikka tulimme samalla bussilla
yhdellä kurssilla istuimme vierekkäin
ja hän nauroi englannintaidolleni
kuitenkin pidän nauravista ihmisistä
joten ei se haitannut
sellainen ihminen ei ansaitse kuolla
siksi ettei kukaan huomaa
- -
Olen päässyt vähällä. En ole juuri kohdannut kuolemaa. Olen ollut kolmissa hautajaisissa, kaikki olivat isoäitini sukupolvea enkä tuntenut heistä ketään kunnolla. Kerran olen nähnyt kuolleen ihmisen, Kampin kauppakeskuksessa makasi itsemurhaaja verilammikossa joskus vuosia sitten. En lue Hesarin kuolinilmoituksia, toisin kuin vanhempani, sillä siellä ei ole minun tuttujani.
Meidän luokallamme on nyt yksi oppilas vähemmän.
En tuntenut häntä, mutta elämän päättyminen on surullista. En usko kuolemanjälkeiseen elämään enkä kukkalähetysten omaisille tuomaan lohtuun, ja se tekee kaikesta yhä surullisempaa.
Vasta jälkikäteen lyhyesti kerrotun kuolinuutisen yksityiskohdat alkavat mietityttää. Kukaan ei tiedä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja miksi kukaan ei huomannut ajoissa?
Julma tapa kuolla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti