Mitä kuuluu?

Tapaan ystävän vuosien takaa
mitä kuuluu kiitos hyvää opiskelen ja olen kiireinen

Jään miettimään mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua
ja mitä oikeasti haluaisin kertoa

äiti on kuollut
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

joskus pidän kyllä vieläkin
kaikkia valoja päällä

Kela tietää että seurustelen
ja meillä on vuosipäiväperinteitä

kirjoitan aivan liian vähän
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

runojen sijaan opiskelen
opiskelen opiskelen

olen opetellut yhdeksää kieltä ja
osaan vieläkin noin seitsemää

olen kurssini huonoin
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

aloitin vahingossa kasvissyönnin
ja teen vieläkin pienipalkkaisia töitä

olen rakastunut kahdesti väärään ihmiseen
enkä kirjoittanut yhtäkään runoa

kaipaan vanhoja ystäviä vaikka en muista soittaa
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

olen soittanut ambulanssin turhaan
ja kerran turhaan jättänyt soittamatta

olen valvonut öitä ja oppinut
viimeinkin itkemään muiden nähden

käynyt paikoissa joista olen haaveillut vuosia

saanut uusia ystäviä

unohtanut uusia ystäviä

ehkä jonkun vanhankin

mutta en sinua, olihauskatavatanähdääntaasheihei

Vanha tarina

Luin päiväkirjaa yläasteajoiltani ja löysin paljon muistoja, jotka olin jo unohtanut. Vaikka joitakin tekstejä lukiessa toki nauratti tai hävetti, yllättävän paljon samaistumiskohtia löytyi. Elämässäni on kipeän paljon samaa tällä hetkellä.

Tässä hieman muokattu tarina noin kuuden vuoden takaa.
____________

Ikävä

Ovikello soi. Ensin päätin olla avaamatta, mutta lopulta kävin kuitenkin päästämässä vieraan sisälle.
- Taas tulit kutsumatta.
- Anteeksi. Tykkäät kuitenkin kun käyn..?
Astelin edellä olohuoneeseen ja himmensin ohimennessäni valon. Vedin verhot kiinni ja hain komerosta kynttilän pöydälle. Lämmitin eilistä makaronilaatikkoa ja kaivoin paremmat astiat esiin.

Vieraani makaili sohvalla kuin kotonaan aikoen selvästi viipyä. Huokaisin.
- Kaivan sinulle hammasharjan ja pyyhkeenkin saat. Ota taas se sininen.
- Kiitos. Joko on ruokaa?
Istuimme pöytään ja söimme vaiti. Taas kerran minun oli todettava, kuinka kauniita hetket hänen kanssaan aina olivat. Hän ikään kuin hohti jotakin selittämätöntä, vain hieman surullista, valoa arkiseen huoneeseeni. Kynttilän heittämät varjot lepattivat hämärän huoneen seinillä ja helpottuneena totesin, etten voisi tehdä enää tänään mitään. Tämän illan olisin olemassa vain vierastani varten, opiskelu ja komeroiden siivoaminen saisivat odottaa.

Katsoimme televisiota, luulisin niin. Ilta kääntyi aikanaan yöksi, ja ikkunan takana kaupungin valot himmenivät hiljalleen.

Kiireistä aikaa, onnellista aikaa

selaimen välilehdissä
sulassa sovussa rinnakkain
kuolleet ja elävät kielet
sanakirjat kotitehtävät
lukukappaleet lunttilaput
deklinaatiotaulukot ja kaikki niitäkin kamalampi

ja loputtoman hitaasti
pitkinä iltoina, pitkästyttävillä luennoilla,
pitkänpitkiä kotitehtäviä tehden
kukin ovista aukenee hiljalleen

niistä jokaisen takana on oma maailmansa
ehtisipä kulkea halki ne kaikki

Takapenkin jätkät

Lukion ykkösellä hengailin pienessä kaveriporukassa. Se oli hyvä porukka, opiskelimme paljon ja silloin kun emme opiskelleet, kerroimme härskejä vitsejä, mölysimme tunneilla, puhuimme matikasta ja väittelimme ihan mistä tahansa. Emmme puuhanneet todellakaan mitään perinteisiä tyttöjen juttuja, vaikka meitä tyttöjä olikin enemmän ja vähintäänkin olimme äänessä suurimman osan aikaa.

Lukion ulkopuolellakin minulla oli poikia kavereina, ja oikeastaan oli ollut kaikkina kouluvuosina. Vaikka sitä ei silloin tajunnut, poikien kanssa oleminen oli jo lapsena jotenkin ihan vain yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa.

Silti muistan elävästi lukion ykköseltä erään biologian tunnin. Takapenkin pojat - en silloin tuntenut heistä vielä oikeastaan ketään - häsläsivät, keinuivat tuoleilla ja pitivät hauskaa sellaisella jokseenkin kaikille tutulla ja tavallisena pitämällä "jätkämeiningillä". Ja minä joka istuin edempänä luokassa kavereideni kanssa ja yritin esittää, että oppitunti kiinnostaa minua, olin kateellinen. Mietin, että voisinpa joskus olla hetken verran poika ja kokea tuollaisen toveruuden ja muutenkin meiningin, johon en tyttönä koskaan pääse mukaan. Sillä porukka muuttuu melkein aina sukupuolijakauman muuttuessa, alitajuisesti usein, mutta muuttuu kuitenkin.

Tutustuin myöhemmin takapenkkiläisiin, nyt olen seurustellut jo hämmentävät neljä vuotta erään heistä kanssa, ja yllättäen tuo silloin niin vahva tunne sukupuolten eroista tässä suhteessa on hieman hälvennyt. Tajusin nimittäin jonakin lukuisista nettikeskusteluihin uponneista illoista, että mulla on nykyään tuollainen kaveriporukka, jota pidin aikanaan mahdottomana. Yksi tärkeimmistä ihmislaumoistani koostuu noista takapenkkiläisistä, muista luonnontieteitä opiskelemaan lähteneistä pojista ja muutamasta muusta eri sukupuolten edustajasta. Ja vaikka me tytöt ollaan osa porukkaa, miehet puhuvat intistä, kalsarien ostamisesta ja kiusallisista ihottumista. Ja keinuvat tuoleilla ja potkulautailevat yliopistolla.

Ja niin kauan kun maailmassa käytetään sukupuoliin liittyvää termistöä ja ihmiset asuvat nimityissä lokeroissaan, olen onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta olen päässyt jätkäksi jätkien joukkoon. En puhuakseni intistä, vaan puhuakseni ja kuunnellakseni ihan kaikkea mitä eri ihmisillä on sanottavaa.

Onnellisuus

Olin vetämässä leiriä, jälleen kerran, mutta kokemus oli tällä kertaa jotenkin todella vahva. Viimeisenä iltana moni sanoi leirifiiliksistä puhuttaessa, että leiri oli tosi hieno&tärkeä, ja yksi leiriläinen sanoi: "Kirjoitin muistiin tän hetken päivämäärän ja kellonajan, jotta jos mulla on joskus aikakone, voin palata tähän hetkeen." Ja veljenikin sanoi jotakin todella kaunista siitä, että leiri on ollut hieno ja hän ei haluaisi sen loppuvan, vaivuin kauniiseen kauniiseen haikeuteen ja onnellisuuteen. Halasin muita ohjaajia pitkään, yhden ennalta melkein tuntemattoman kanssa jäimme istumaan kahdestaan. Molempia taisi itkettää, ja me halasimme ja tunsimme toisemme ystäviksi. Onnistuimme sylikkäin pääsemään yli pahimmasta haikeudesta ja jatkamaan kauniin illan viettoa nuotion ääressä ihmisten keskellä. Yö pimeni hiljalleen, ja hiljalleen lähti taas valkenemaan aamuksi.

Neljän aikaan yöllä kaverini alkoivat väsyä, jäimme nuotion viereen rantakallioille nukkumaan. Jotkut muut jatkoivat valvomista, useimmat nukkuivat jo eri puolilla kallioita. Kääriydyin viittaani, muilla oli makuupussi, ja nukuin muutaman tunnin pää veljeni vatsalla. Heräilin tietysti monesti, ja joka kerran oli ihana herätä. Linnut lauloivat ja huusivat, oli jo täysin valoisaa, nuotiossa palavan puun rasahduksiin oli hyvä herätä ja minä todella rakastin tuota paikkaa ja kaikkia sen ihmisiä. Oli kaunista valvoa ensimmäistä kertaa täyteen aamuun saakka tuossa minulle niin rakkaassa ja tutussa paikassa.

Yhä vuonna 2015

Puolituttuni valitti nettikeskustelussa, että metrossa vastapäätä istuvat osoittelivat ja tuijottivat häntä.

Pari päivää myöhemmin sama ihminen iloitsi siitä, että oli saanut äidiltään meikkejä ja vanhoja vaatteita.

Sydämeeni sattui nimenomaan tuo jälkimmäinen riemukas viesti - se miten paljon tuollainen ele merkitsee hänelle, se miten hän haluaa kertoa sen kavereilleen, koska hänelle mikään ulkonäköön liittyvä tuskin on itsestään selvää.

Hän on transnainen, matkalla naiseksi. Ihan vain sattunut syntymään väärään kehoon - jos niin haluaa sanoa - tai muuten vain löytänyt itsensä eri lokerosta kuin ulkonäöstä voisi päätellä. Eikä se ole helppoa vielä nykyäänkään eikä edes täällä Suomessa.

Luultavasti häntä (ja montaa muuta samassa tilanteessa olevaa) ahdistaa loppuikänsä, jos joku metrossa tuijottaa. Yleensä ihmiset kai ajattelevat, että jos joku tuijottaa, lienee syynä ruokaa paidalla tai takki juoponnapissa, mutta lokerostaan ulos murtautunut ihminen pelkää aina pahinta.

Sillä jostain kumman syystä monista kanssaihmisistä kyseessä lokeron vaihtaminen - oli se sitten sukupuoli- tai muu lokero - on rikos, josta kuka tahansa saa antaa tuomion, milloin ja missä tahansa.

Miesopettajista

Kerroin kavereilleni jotakin "neljänneksi suosikkiopettajastani [yliopistolla]", ja tajusin mielenkiintoisen seikan. Yhtä ala-asteen luokanopettajaa suosikkiopettajani - sekä yleisen miellyttävyyden että opetustaidon kannalta - ovat kaikki olleet ei-naisia. Se on yllättävää, kun suurin osa opettajista kuitenkin on naisia (no, yliopistolla ei välttämättä, mutta kouluissa ainakin)

Yläasteella meillä oli todella mukava fysiikanopettaja. Hän opetti ensimmäistä vuottaan ja puhui keväällä alanvaihdosta - minua harmitti, sillä hänestä olisi tullut hyvä opettaja. Toistaiseksi erinomaisuus oli mukavaa luonnetta, ja sitä, että hän oli ainoa opettaja joka on koskaan tarjonnut minulle tilaisuutta oikeasti mielenkiintoiseen ja kunnolliseen syventävään opiskeluun, kun kerran opetussuunnitelman sisältö oli jo tuttua. Äidinkielenopettajakin antoi vapauksia - ja patisti hakemaan yliopistoon alalle, jonka lopulta valitsin.

Lukiossa meillä oli matikanopettaja, joka tosin harmiksemme opetti enimmäkseen muita luokkia. Hän on ensimmäinen matikan opettaja, jolle vastasin "en tiedä", ensimmäinen jonka olen nähnyt makaavan pulpeteilla tunnin aluksi tai miekkailevan tauluviivaimilla oppilaan kanssa. Viimeisen lukiokokeen etusivulla oli ohjeita abeille (luottakaa itseenne ja opiskelkaa laajasti eri asioita ja sellaista), ja viimeistään silloin tiesimme, että opettajakin välitti meistä ihan oikeasti, eikä vain työnsä puolesta.

Yliopistossa meillä on professori, jonka kurssien opetussisältö ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta viihdyn hyvin. Häneltä oppii muutakin kuin mitä kurssikuvauksessa lukee, ja hän keskustelee opiskelijoiden kanssa opetuksen tulevaisuudesta. Toinen erinomainen professori on mitä mainioin puhuja: hän istuu opettajanpöydällä ja puhuu ilman luentokalvoja tai juuri mitään muutakaan tukea.

Kaksi upeaa tuntiopettajaakin on. Toisen tunneilla oli aina hauskaa (taas kerran kurssisisältö olisi voinut olla parempi, mutta ainakin tunnelma oli upea), toinen hallitsee opettamisen todella hyvin. Kerrankin minusta tuntui siltä, että kielen oppitunneilla oli hyödyllistä istua - se on koko kouluikäni ollut hyvin harvinainen tunne. Hän osasi vastata myös opiskelijoiden toisiin kieliin liittyviin kysymyksiin, ja tuntui hallitsevan koko alan todella tarkkaan.

Mutta miksi naisopettajat eivät jää mieleen? Yksi kaverini ehdotti, että "tosi monet naiset ryhtyvät opettajiksi koska se on kätevää, ne harvat miehet jotka valitsevat alan, sen sijaan todella haluavat alalle". Kuinkahan paljon tuo voi selittää? Mitä muita selityksiä on?

Ehkä ihmiset ovatkin oikeasti hyviä

Tajusin muutama kuukausi sitten jotain tärkeää.

Mietin jotakin erään kaverini sanomaa tai tekemää ja hymyilin mielessäni, sillä tuo ihminen on niin ystävällinen ja mukava ja tekee niin paljon hyvää ympäristölleen. Ajattelin kuten monesti ennenkin, että tuo kaverini on poikkeuksellisen ihana ihminen. Vaikeahan tätä on sanoiksi pukea, mutta nuo ajatukset ja muistot toivat mieleeni toisenkin kaverin, joka on yhtä kiva. Ja kolmannen ja neljännen ja muita ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin, mutta joista paistaa se sama syvä ystävällisyys.

Tajusin, etteivät tuolla tavalla aurinkoiset ja avuliaat ihmiset ole sittenkään äärettömän harvinaisia.

Maailmassa on sittenkin aika paljon ihmisiä, jotka tulevat toiselta puolelta kaupunkia keittämään teetä kuumeiselle, ostavat tupla-annoksen ruokaa voidakseen jakaa sen, jaksavat kuunnella, jaksavat tehdä yhdistyshommia ja käydä talkoissa, eivät puhu pahaa kenestäkään, hymyilevät ja auttavat.

Miksi minulla on kestänyt näin kauan huomata, että ystävällisiä ihmisiä on paljon? Onko kyse lopultakin ihan vain siitä, että nyt olen kuplassa, jossa on hyvä olla keskimäärin ankean ala-asteseuran ynnämuiden varhain tavattujen ikävien ihmisten jälkeen?

Olisiko minun pitänyt tajuta tämä jo aiemmin?

"Mä olen kateellinen sulle"

Penkkarit on upea tilaisuus, tajusin sen viime vuonna kun olin katsomassa niitä ensi kertaa elämässäni (sitä edellisenä vuonna olin toki ollut ajelulla). Tänä talvena olin matkalla yliopistolle, kun näin pari penkkarirekkaa, ja tajusin missaavani tuon upean - niin ihanan iloisen! - karnevaalin, koska minulla on pakollinen luento.

Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.

Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)

"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.

Musiikkia

En ole tainnut linkittää tänne yhtäkään musiikkikappaletta, sillä en yleensä harrasta sitä.

Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )

Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.

El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.

Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.

Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.

Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.

Mietteitä opinnoista

Kerron aina ihmisille, tajusin hetkessä kesken erään lukion syventävän matematiikan kurssin, että lopultakaan matematiikka ei ole sitä mitä todella haluan. Ymmärsin, että haluan humanistiseen tiedekuntaan. Sinne minä kuukauden päästä hain ja pääsinkin, ja olen hyvin onnellinen valinnastani. Opiskelen kuitenkin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa: en sittenkään osannut päästää irti luonnontieteestä.

Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.

Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.

Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.

Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.

Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.