Penkkarit on upea tilaisuus, tajusin sen viime vuonna kun olin katsomassa niitä ensi kertaa elämässäni (sitä edellisenä vuonna olin toki ollut ajelulla). Tänä talvena olin matkalla yliopistolle, kun näin pari penkkarirekkaa, ja tajusin missaavani tuon upean - niin ihanan iloisen! - karnevaalin, koska minulla on pakollinen luento.
Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.
Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)
"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti