Kirjoittaa vai eikö kirjoittaa

Tämä blogi on pitkäikäisimpiä ja eräällä tapaa rakkaimpiani harrastuksia. Silti sen aika taitaa olla ohi, edellisten kirjoitusten välillä ehti kulua vuosi.

Pelkään kai, että joku nykyinen tuttavani törmäisi tähän blogiin ja naureskelisi kohta kymmenen vuoden takaisille ajatuksilleni. Oppisi minusta jotakin, jota olen sittemmin piilottanut, tai jotakin josta olen eri mieltä. Siksi en ole osannut tuoda juurikaan nykyisen elämäni asioita tänne, pysytellyt muka-anonyymina runotyttönä.

Kun aloitin blogin, olin opiskellut kolmea vierasta kieltä. Nyt olen opiskellut jo kai kymmentä. Osaan puhuakin niistä kahta, ja osaan lukea kahta kieltä, joista en ollut edes kuullut ennen yliopistoa.

Olin silloin yläasteella, nyt kirjoitan gradua yliopistolla. En ollut koskaan ihastunut kuin poikiin enkä ollut seurustellut pitkäaikaisesti, luulin vasta ensimmäistä kertaa niihin aikoihin tietäväni 'mitä rakkaus on'. Tässä yhdeksässä vuodessa on ehtinyt kokea erinäisiä onnellisia ja onnettomia ihastuksia, ja parisuhdekin täyttää kohta seitsemän vuotta.

Silloin en hävennyt tai peitellyt mitään yhteiskunnallisia mielipiteitäni ja levittelin niitä tännekin (voi apua), vaikka en tiennyt mistään mitään. Enää tiedän vain, että en tiedä mitään. Että maailma on paha, mutta minulla ei ole juuri mitään käsitystä, miten sitä pitäisi muuttaa.

Minulla oli silloin äiti, vielä hetken suhteellisen tervekin. Suru ei lopu, mutta muuttaa muotoaan, ja siitäkin on jo vuosia kun opin vitsailemaan kuolemasta.

Elämäni tärkein järjestö on edelleen elämäni tärkein järjestö. Asun samassa maassa, kaupungissa ja asunnossa. Käyn vieläkin mielenosoituksissa. Lempikirjani ovat samoja kuin silloin. Haluan työskennellä tekstien kanssa, vaikkakin tarkemmat unelmat elävät jatkuvasti. Haluan yhä muuttaa maailmaa.

Ehkä perustan uuden blogin, sellaisen jossa on nimi ja kuva ja punnittuja mielipiteitä. Vähemmän runoja ja enemmän cv-kamaa, surullista kyllä.

Kauan sitten tai ehkei sittenkään

"Kun äiti soitti minulle puhelimella silloin kun olin saanut lapsen, hän soitti huovan alta, etteivät naapurit kuulisi."

1952, sille oli oma kappale historiankirjassa koulussa. Sotakorvaukset ohi, olympiavuosi, Armi Kuusela. Saimme lukea, miten siitä vuodesta alkoi uusi lempeämpi aika, aika ilman kurjuutta ja sotaa. Oikeastaan koko nykyaika alkoi. Mutta vielä sinä vuonna eli isoäiti, joka soitti lapsenlapsensa äidille huovan alta. Huovan alta siksi, että naapurit eivät vain saisi tietää hänen tyttärensä aviottomasta lapsesta.

Tässä vuoden sisällä on tullut mietittyä paljon Suomen ja toki maailmankin historiaa. Miten vähän aikaa on siitä, että erinäisistä itsestäänselvyyksistä on tullut itsestäänselvyyksiä.

Minäkin olen avioton lapsi. Harvoinpa sitä edes muistaa. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka ei siitä kärsi.