Veli ja sisko

Kirjoitin jokseenkin samansisältöisen postauksen jo 2012, mutta tällä kertaa haluan yrittää runosäkeitä sisaruksilleni. Yhdelle oikealle siskolle, joka kirjoitti ystäväkirjaani (kyllä, tein sellaisen viime kuussa pitkästä aikaa) että on tuntenut minut syntymästäni saakka. Yhdelle veljelle, jonka olen tavannut vasta viidentoista iässä - hyvälle ystävälle, ei oikealle sukulaiselle, siis.


Veljen kanssa matkalla


isoveli on sellainen joka jakaa aina eväänsä
halaa tavatessa
isoveli on sellainen joka kuuntelee vaikka puhun liikaa
isoveli on sellainen joka ostaa ensimmäisen oluen
ja jonka kanssa valvoo aina liian myöhään

isoveli opettaa härskejä sanoja viidellä kielellä
tai juttelee matemaattisesta ontologiasta

öisin syömme lettuja samalta lautaselta
ja hän tietää melkein kaikkien tähtien nimet

---

Sisko kylässä


hymyilen joka kerta, kun hän jättää kengät keskelle eteistä
ja sateenkaarenvärisen takkinsa lattialle
viisitoista vuotta huutoa ja tässä tulos

lasten kasvattaminen on turhaa

sisko tuo tuliaisiksi lisäravinteita
ja outoja hedelmiä, joiden nimet unohdan heti

kun sisko ottaa lääkkeet, pistoksen
huoneessa tuoksuu vaniljakäsidesi

Eräs asia, josta haluaisin tehdä normaalia

Yksinäisyys. Erityisesti tunne yksinäisyysestä ihmisten keskellä.

Lueskelin juuri jotakin sattumalta eteeni osunutta blogikirjoitusta yksinäisyydestä, ja erityisesti sen kommentit vaikuttivat minuun. Kaikki, jotka olivat viitsineet kommentoida sanoivat samaa: "minäkin tunnen itseni joskus yksinäiseksi ihmisten keskellä!"

Varmasti nuo ihmiset eivät ole ainoita. Tuskin se on edes harvinaista. Itse olen ollut kaikkein yksinäisin silloin, kun äitini oli juuri kuollut ja toisaalta silloin, kun paras ystäväni hylkäsi minut kuukausiksi. Silti yksinäisyyden tunteeseen ei vaadita mitään ihmeellistä: se on aina ollut tuttu vieras minulle, vaikka ei onneksi jokapäiväinen kumppani.

Muistakaa (ja muistaisinpa itse), että ette ole ainoita ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi ihmisten keskellä, jopa ystävien tai perheen keskellä. En osaa kertoa mikä siihen auttaisi. Osaan vain kertoa, että yleensä tunne menee ohi. Ja että sitä ei kannata jäädä miettimään liikaa - runoilijasieluni pitää silloin tällöin yksinäisyydessä/muissa kielteisissä tunteissa rypemisestä, mutta hauskempaa minullakin olisi, jos osaisin olla jäämättä noiden tunteiden uumeniin.

Lisäksi: kaikki ihmiset ovat erilaisia - ikävä kyllä ja onneksi - ei voi löytää ketään, joka olisi täysin oman itsen kaltainen tai ymmärtäisi aina kaiken. Yrittäkää löytää lohtu tuosta ajatuksesta, mitään muuta ei ole.

Miksi he vihaavat niin paljon?

Luin Hesarin artikkelin nuorista kommunisteista, ja erehdyin lukemaan kommenttejakin. Asiallisen ja hyvän artikkelin kommenteissa oli jälleen kerran niin paljon vihaa, inhoa ja ymmärtämättömyyttä.

Tiedän, ettei politiikassa ja sen tutkimuksessa ole totuuksia.

Silti minua surettaa, että vasemmistolaisuudesta ja kommunismista puhuminen aiheuttaa niin paljon kielteisiä tunteita niin monen ihmisen mielessä. Kuinka ihmiset voivat vihata jotain niin kaunista?

Mikseivät ihmiset suostu näkemään muuta kuin Neuvostoliiton? En usko, että maailmassa on montaa ihmistä, jotka haluaisivat perustaa uuden Neuvostoliiton. Kyse ei ole siitä.

Kyse on tasa-arvosta ja demokratiasta, demokratiasta siten, että ihmisillä todella on päätösvaltaa useammin kuin kerran neljässä vuodessa.

En ole lähdössä barrikadeille huomenna enkä ensi viikolla, en halua väkivaltaa enkä yhteiskuntajärjestelmän pystyttämistä ilman enemmistön tukea (vaikka itse pitäisin sitä parhaana).

Mutta haluan uskoa siihen, että on jotakin parempaa kuin nykyinen järjestelmä. Jos joku saa lohtua kuolemanjälkeiseen elämään uskomisesta, uskokoon siihen. Minä saan lohtua siitä, että maailmaa voi muuttaa ja että on olemassa jotain nykymenoa kauniimpaa.

Sama vanha aihe

Eli kiusaaminen. Kun se ei tästä maailmasta kerran lopu.

Unohtumattomia kokemuksia on kaikenlaisia. Naurua, leveitä hymyjä, kapeita hymyjä, kyyneleitä ja kipua, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja yksinäisyyttä. Valvottuja öitä, suudelmia, ravintolalounaita, vapaa-aikaa, kouluaikaa, työaikaa. Omalla tavallaan unohtumattomia ovat kiusaamiseen liittyvät kokemukset.

Minun kohdallani ei niinkään oma kiusatuksi joutuminen, sillä en kärsinyt paljon, mutta muiden ihmisten kertomukset ja itse nähdyt asiat. Kertomukset väkivallasta, yksinäisyydestä tai siitä, miten ihan oikeasti polkupyörä lukittiin koulun pihaan ja seiskaluokkalaisen piti kävellä kolme kilometriä kotiin. Ennen kaikkea se, miten läheltä näin kiusaamista yläasteella, jäi mieleen. En edes muista minä vuonna, sillä ei ole väliä.

Muistan kauhun ystäväni silmissä. Muistan, miten toista (ja toiseksi ainoaa) kertaa elämässäni minä todella halusin satuttaa, miten työnsin kynteni pahan ihmisen kämmenen ihoon ainoan kerran kun minulla oli tilaisuus niin tehdä. Muistan miten kirjoitin lehteen. Nyt mielipidekirjoitukseni naurattaa vähän ja hävettääkin, mutta sentään tein jotain. Kerroin opettajallekin, ja yllättäen tarinan onnellinen loppu perustui siihen. Pian kaikki oli ohi - en tiedä, muistaako kukaan muu tuota tarinaa.

Olen muutaman kerran jättänyt puuttumatta (mietoihin) kiusaamiseksi luulemiini tapahtumiin, on pelottanut tai en ole ollut varma mitä tapahtuu tai jotakin vastaavaa. Mutta ne kerrat, kun olen puuttunut, ovat jääneet mieleen. Muistan, miten kerran ärähdin vain pari vuotta nuoremmille lukion ovella tai miten puolustin tuntematonta ala-astelaista ollessani jo täysi-ikäinen. Miten kiusaajat suhtautuvat, miten he pienenevät ja hiljenevät - tai yleisimmin sanovat "läppä oli". Ei ollut. Minulla on silmät päässäni. Kiusatun silmät.

Armeija-aikana kiusataan kolmasosaa porukasta (tästä oli oikea tutkimus pari vuotta sitten). Kolmasosaa. Vihaan ja inhoan armeijaa muutenkin, mutta kun poikaystäväni lähti suorittamaan asepalvelustaan heinäkuussa, vaadin häneltä yhden ainoan lupauksen. Jos sinua kiusataan, älä anna sen jatkua. Jos näet, että jotakuta muuta kiusataan, puutu siihen. Älä anna asian olla.

Hän lupasi. Kun tapasimme viimeksi, hän kertoi kysyessäni, että "ei siellä nyt varsinaisesti kiusata... mutta selän takana puhutaan pahaa parista tyypistä". Poikaystäväni on upea ihminen, enkä suutu hänelle juuri koskaan, mutta tulloin suutuin ja tulin surulliseksi siitä, että hän tunnusti ettei ole yrittänyt tehdä yhtään mitään.

Etkö muista, miltä tuntuu, kun ei kelpaa kaveriksi? Etkö muista, miltä tuntuu kun sinulle nauretaan? Etkö muista, miltä tuntuu kävellä kolme kilometriä kotiin?

Muistan, miten 12-vuotiaana itse puolustin leirikaveria, josta en itsekään pitänyt, toisilta kavereilta jotka haukkuivat häntä selän takana. Se ei ole vaikeaa. Se on juuri sellaista kiusaamista, johon on helppo puuttua, ja johon kannattaa puuttua ennen kuin siitä tulee yhtään kamalampaa.

Satojen juhlien sadat jatkot

Kolme sadalla sanalla kerrottua tositarinaa ensimmäiseltä yliopistovuodeltani. Ajattelin ensin kirjoittaa kaikenlaisia muistoja vuoden varrelta, mutta tajusin, että miltei kaikki hohtavimmat ja upeimmat muistot ovat juhlien jatkoilta. Aamuyöllä asiat koskettavat aivan eri tavalla kuin päivällä. Ilman humalaakin: en ole tarvinnut sitä vielä kertaakaan. Usein olin selvin päin.

- -

Pikkujoulujen jälkeen luokkatoverini heittää minut kotiin. Hän jatkaa bussilla parinkymmenen kilometrin päähän, minulla ei ole korttia mutta auto on isäni ja lainasimme sitä juhlien järjestämistä varten. Yö on kylmä ja kirkas, seuraava bussi lähtee tunnin kuluttua. Keitän kaakaota kauramaidosta, maustan sen kanelilla, ettei kaura maistu liikaa ja yritämme keksiä puheenaiheita. Kello käy kahta, olemme väsyneitä ja iloisia sillä tavalla, kun juhlien jälkeen ollaan. Tajuan, että pöydän toisella puolella kaakaotaan hörppivä poika on ensimmäinen yliopistolla tapaamani ihminen, joka tuntuu ystävältä. Emme me vielä tiedä toisistamme mitään emmekä tätä ennen ole edes viettäneet aikaa kahdestaan, mutta sydämeni hymyilee alkamassa olevan ystävyyden vuoksi.

- -

Fuksioppaassa käskettiin tanssia ESO:n baaritiskillä ainakin kerran. Vasta jälkikäteen tajuan, että ESO on lyhenne jatkopaikalle, jossa olen ollut. En tanssinut baaritiskillä, mutta ikuisia muistoja minulle jäi silti.

Keskiyön tienoilla pianon valloitti hyvä soittaja. Pyysin häneltä valssin, ja soittaja valitsi kappaleen, jota en olisi uskaltanut toivoa. Tanssimme puolikkaan puolalaisen valssin, joku taisi keskeyttää kappaleen tai ehkä kukaan ei vain muistanut enempää sanoja, mutta se oli vasta ensimmäinen kappale. Pianisti tuntui osaavan soittaa kaikki laulut, joita rakastan. Tanssimme, lauloimme, puhuimme tuntikausia. Pianisti paljastui pian valmistuvaksi ammattisoittajaksi, mutta nimeään hän ei sanonut tai ehkä unohdin sen jo. Taas kerran aamuyö loppui liian pian.

- -

Saunaan ei saa mennä, ennen kuin fukseille omistettu ohjelmanumero on ohi. Odottelu on tylsää: jatkoilla on ahdasta, meluisaa enkä uskalla puhua vanhemmille opiskelijoille. Lopulta eräs humalaisena rasittavaksi käyvä tyttö hiljentää porukan, ja lopultakin lauletaan.

Ensimmäisessä säkeistössä me uudet opiskelijat joudumme nousemaan seisomaan, takellellen laulamme nuotilla, jonka tunnistan vasta myöhemmin ja säkeistön lopuksi pitää tyhjentää lasi. Sitten lauletaan kaikille muille vuosikerroille. 2012 aloittaneille, 2011 aloittaneille ja niin edelleen aina vuosituhannen vaihteen yli.

Laulun viimeinen säkeistö on omistettu kaikille opiskelijoille, me fuksit seisomme tungoksessa ujoina ja ymmärrämme, että tällä laululla meidät otetaan osaksi yhteisöä. Olemme tervetulleita jäämään niin pitkäksi aikaa kuin haluamme.

Uusi harrastus

Kiitos kysymästä, minulle kuuluu hyvää, vaikken ole blogiin kirjoitellutkaan. Olen ollut kiireinen, kokenut paljon asioita ja sanottavaa olisi paljon: nykyään vaan tulee liian harvoin kirjoitettua sitä muistiin. Ainakaan muualle kuin nettikeskusteluihin : )

Aloitin tänä keväänä Couchsurfingin, eli olen majoittanut Helsingissä käyviä turisteja kotonani. Ilmaiseksi siis. Ja majoituin minäkin muutaman yön Japanissa (kyllä, minä toden totta kävin siellä!) Couchsurfingin kautta. Olen tykännyt sohvasurffauksesta ihan hirveästi - tapaamani ihmiset ovat olleet mukavia, olen oppinut paljon, tavannut ensi kertaa muun muassa tsekkiläisiä (oletko sinä koskaan keskustellut tsekin kanssa? Tai edes venäläisen?), päässyt puhumaan kaikkia osaamiani vieraita kieliä, päässyt kertomaan kotikaupungistani ja näyttämään lempikahviloitani... Harmi, ettei minulla ole aikaa eikä kyllä jaksamistakaan majoittaa enempää ihmisiä! Tavallaan ei malttaisi sanoa kenelläkään mukavanoloiselle ihmiselle ei, tavallaan voisi majoittaa porukkaa vaikka aina.

Sohvasurffaus on myös opettanut minut puhumaan englantia. Olen opiskellut sitä kymmenen vuotta, ja vasta jouduttuani puhumaan sitä kotonani aloin viimeinkin uskoa siihen, että kielitaitoni on kelvollinen. (Minulla on ollut pahoja itsetunto-ongelmia puhutun englannin kanssa se koko 10 vuotta) Voin puhua miltei mistä tahansa ja tulla ymmärretyksi erinomaisesti. Ja hankalistakin aiheista saan ainakin osan viestiä perille. Teen virheitä ja äännän monia sanoja väärin, mutta sillä ei ole väliä. Sitten kun vielä saisi muiden kielien taidon sellaiselle tasolle, ettei tekisi mieli heti vaihtaa englantiin!

Yksi syy, että aloitin sohvasurffauksen, oli yksinkertaisesti yksinäisyyden vähentäminen. Kuten olen täällä usein valittanut, marraskuun 2012 jälkeen yksinoleminen on tuntunut usein ahdistavalta, kivuliaalta, surulliselta. Tottakai viikko viikolta elämä on helpompaa, mutta on silti mukava nukahtaa siihen tunteeseen, ettei koko iso asunto ole tyhjillään, vaan toisessa huoneessa nukkuu uusi ystävä.

En kolumn om språk (Kolumni eräistä kielistä)

Först jag säger förlåt. Min svenska är inte särskilt bra, men jag vill använda svenska för den här texten. Det bara passar så bra.

I gymnasiet deltog jag i några speciella kurser på veckosluter. Deltagarna var finska gymnasieelever, nästan alla lärare var finska. Men en av eleverna talade inte finska. Hen gick IB-gymnasiet på engelska i Helsingfors och talade engelska nästan som modersmål.

När den IB-eleven var där, lärde de finskspråkiga lärarna på engelska. När klasserna var slut och vi hade fritid, brukade vi spela spel. När den IB-eleven var där, spelade vi alltid på engelska. Jag tyckte att det kände konstig (jag är inte så bra med engelska, men också för andra orsaken). Det fanns tio eller mer finska personer och en som inte kunde tala finska, och alla måste tala engelska.

Den IB-eleven är en invandrare, men inte en fattig flykting eller en annan stereotypisk person. Hen deltog tävlingarna i skolämnen, fick priser i dem och jag vet att hen gick till Aalto universitet. Det är ganska troligt att hen ska vara framgångsrik i sitt liv, bli sakkunnig i sin bransch, kommer att ha bra jobbet. Och kommer inte att lära sig finska.

Jag är inte en nationalist. Men det känner ju konstig att personer kan bo helt sitt liv i Finland och inte tala finska (eller svenska). Och vi finskspråkiga borde tala engelska när vi träffar dem. Varje gång. För ett helt liv.

Vi som går finskspråkiga skolor måste studera svenska. (Jag hatar inte 'pakkoruotsi', det här är bara ett faktum.) Men det finns människor som inte måste studera varken finska eller svenska. Jag vet inte om det är fel. Men jag vet att det är konstig.

Eikä suru mene pois

Alan vakavissani uskoa siihen, ettei suru oikeastaan koskaan ole ohi. Nykyään muistan surun jo hyvin harvoin, mutta se ei tarkoita, että se olisi katoamassa. Vasta nyt alan myös todella huomata, mihin kaikkialle muistot ovat tarttuneet.

yhdeksäntoista täyttäessäni

saan lahjaksi sateenvarjon

äidiltäni joka siinä vaiheessa on

maannut haudassa jo puoli vuotta

varjo on juuri niin ruma ja ylihintainen

kuin useimmat muutkin syntymäpäivälahjat

on yksi harmaa esine

joka tekee minut iloiseksi

Ehkä iloinen on väärä sana, ehkä katkeransuloinen olisi osuvampi näin proosatekstissä. En tiedä, voiko tuota tunnetta kuvitella, jos ei ole sitä kokenut. En tiedä, kannattaako yrittääkään, koska jokainen muisto tekee myös hiukan surulliseksi.

Laitoin viime viikolla syrjään äidin mukin. Ajattelin pitkään, että pyöriköön käytössä, mutta en ole kertaakaan kunnolla harkinnut, että käyttäisin tuota mukia tai juottaisin siitä teetä ystävilleni. Tunnustin tosiasiat ja piilotin mukin yläkaappiin.

Ja joka ikinen kerta, jos kotiin tullessani asunto on tyhjä, minä muistan sen, ettei se ennen miltei koskaan ollut tyhjä. Surullisena muistan, miten silloin kaipasin olla yksin kotona. Niinhän lapset tietynikäisestä alkaen aina toivovat. Enää en toivo, sillä en ole lapsi. Minun lapsuuteni loppui vihoviimeistään niihin muutamiin suruviestin ilmoittaneisiin sanoihin toissa marraskuussa.

Alkoholi(poliittinen)kannanotto

(On muuten surullista huomata, että tämä blogi on hiljaa näivettymässä pois. Rakastan blogaamista, ja silti. Huokaus. Olen liian kova sosiaalismedia-addikti nykyään, että saisin kirjoitettua pitkästi...)

Itse vihasin pienenä alkoholia kaikkien lasten lailla, mutta minun kohdallani tuo kielteinen asenne säilyi hyvin pitkään. Ja on siitä rippeitä vieläkin. Siis: asiaa alkoholista.

Alaikäisenä maistoin/join viiniä noin kolmesti (esim. kun perhetutut tarjosivat lasillisen). En ollut kiinnostunut edes maistamaan alkoholia, eikä tuttavapiirissäni juuri juotu. Läheiset ystäväni eivät juoneet - miksi minunkaan olisi pitänyt? Pidän yhä juopottelevia alaikäisiä ja muitakin reilusti juovia - miten tämän nyt muotoilisi - idiootteina, mutta alkoholin kohtuukäytön olen minäkin aloittanut.

Juuri 18 täyttäneenä kävin juomassa yhden oluen baarissa, siitä meni reilu puoli vuotta ennen kuin päädyin uudestaan baariin (noin vuosi sitten, siis). Siitähän alamäki sitten alkoi - olen tainnut sen jälkeen olla hädintuskin kuukauden ilman alkoholia. Minusta se on melko surkeaa: en ole vähääkään ylpeä itsestäni. Vaikea sanoa, miksi tunnen itseni huonoksi ihmiseksi "kaksi lonkeroa kerran tai kaksi kuussa" -juomatapoineni. Enkö ole vieläkään kasvanut aikuiseksi, olen sielultani liian nuori juomaan? Inhoanko liikaa kanssasuomalaisten juomatapoja?

Elättelen toiveita, että vastaus olisi, "olen realisti". Haluaisin uskoa, ettei alkoholilla voi saavuttaa mitään sellaista, joka muuten ei olisi saavutettavissa. Tässä tarkoitan siis lähinnä humaltumista, onhan punaviinin terveysvaikutuksia todisteltu jo kauan ja niin edelleen. Haittoja kun riittää, niin miksi ylipäänsä pitäisi juoda?

Miksi siis itse edes juon? Toistaiseksi olen ollut lähinnä utelias. Olen nähnyt uusia paikkoja (baareja), maistanut uusia makuja, ja viettänyt aikaa porukoissa, joiden kanssa ei muuten tulisi oltua. En ole päässyt oikein selville siitä, mistä humala alkaa, en koe olleeni koskaan humalassa. Luultavasti olen jonakin päivänä niin utelias, että juon itseni humalaankin. Edes sitten "suomalaisen yleisivistyksen" nimissä: ehkä ymmärtäisin sitä kautta viinan ihmeellisestä viehätyksestä vähän enemmän.