Sama vanha aihe

Eli kiusaaminen. Kun se ei tästä maailmasta kerran lopu.

Unohtumattomia kokemuksia on kaikenlaisia. Naurua, leveitä hymyjä, kapeita hymyjä, kyyneleitä ja kipua, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja yksinäisyyttä. Valvottuja öitä, suudelmia, ravintolalounaita, vapaa-aikaa, kouluaikaa, työaikaa. Omalla tavallaan unohtumattomia ovat kiusaamiseen liittyvät kokemukset.

Minun kohdallani ei niinkään oma kiusatuksi joutuminen, sillä en kärsinyt paljon, mutta muiden ihmisten kertomukset ja itse nähdyt asiat. Kertomukset väkivallasta, yksinäisyydestä tai siitä, miten ihan oikeasti polkupyörä lukittiin koulun pihaan ja seiskaluokkalaisen piti kävellä kolme kilometriä kotiin. Ennen kaikkea se, miten läheltä näin kiusaamista yläasteella, jäi mieleen. En edes muista minä vuonna, sillä ei ole väliä.

Muistan kauhun ystäväni silmissä. Muistan, miten toista (ja toiseksi ainoaa) kertaa elämässäni minä todella halusin satuttaa, miten työnsin kynteni pahan ihmisen kämmenen ihoon ainoan kerran kun minulla oli tilaisuus niin tehdä. Muistan miten kirjoitin lehteen. Nyt mielipidekirjoitukseni naurattaa vähän ja hävettääkin, mutta sentään tein jotain. Kerroin opettajallekin, ja yllättäen tarinan onnellinen loppu perustui siihen. Pian kaikki oli ohi - en tiedä, muistaako kukaan muu tuota tarinaa.

Olen muutaman kerran jättänyt puuttumatta (mietoihin) kiusaamiseksi luulemiini tapahtumiin, on pelottanut tai en ole ollut varma mitä tapahtuu tai jotakin vastaavaa. Mutta ne kerrat, kun olen puuttunut, ovat jääneet mieleen. Muistan, miten kerran ärähdin vain pari vuotta nuoremmille lukion ovella tai miten puolustin tuntematonta ala-astelaista ollessani jo täysi-ikäinen. Miten kiusaajat suhtautuvat, miten he pienenevät ja hiljenevät - tai yleisimmin sanovat "läppä oli". Ei ollut. Minulla on silmät päässäni. Kiusatun silmät.

Armeija-aikana kiusataan kolmasosaa porukasta (tästä oli oikea tutkimus pari vuotta sitten). Kolmasosaa. Vihaan ja inhoan armeijaa muutenkin, mutta kun poikaystäväni lähti suorittamaan asepalvelustaan heinäkuussa, vaadin häneltä yhden ainoan lupauksen. Jos sinua kiusataan, älä anna sen jatkua. Jos näet, että jotakuta muuta kiusataan, puutu siihen. Älä anna asian olla.

Hän lupasi. Kun tapasimme viimeksi, hän kertoi kysyessäni, että "ei siellä nyt varsinaisesti kiusata... mutta selän takana puhutaan pahaa parista tyypistä". Poikaystäväni on upea ihminen, enkä suutu hänelle juuri koskaan, mutta tulloin suutuin ja tulin surulliseksi siitä, että hän tunnusti ettei ole yrittänyt tehdä yhtään mitään.

Etkö muista, miltä tuntuu, kun ei kelpaa kaveriksi? Etkö muista, miltä tuntuu kun sinulle nauretaan? Etkö muista, miltä tuntuu kävellä kolme kilometriä kotiin?

Muistan, miten 12-vuotiaana itse puolustin leirikaveria, josta en itsekään pitänyt, toisilta kavereilta jotka haukkuivat häntä selän takana. Se ei ole vaikeaa. Se on juuri sellaista kiusaamista, johon on helppo puuttua, ja johon kannattaa puuttua ennen kuin siitä tulee yhtään kamalampaa.