Kiireistä aikaa, onnellista aikaa

selaimen välilehdissä
sulassa sovussa rinnakkain
kuolleet ja elävät kielet
sanakirjat kotitehtävät
lukukappaleet lunttilaput
deklinaatiotaulukot ja kaikki niitäkin kamalampi

ja loputtoman hitaasti
pitkinä iltoina, pitkästyttävillä luennoilla,
pitkänpitkiä kotitehtäviä tehden
kukin ovista aukenee hiljalleen

niistä jokaisen takana on oma maailmansa
ehtisipä kulkea halki ne kaikki

Miesopettajista

Kerroin kavereilleni jotakin "neljänneksi suosikkiopettajastani [yliopistolla]", ja tajusin mielenkiintoisen seikan. Yhtä ala-asteen luokanopettajaa suosikkiopettajani - sekä yleisen miellyttävyyden että opetustaidon kannalta - ovat kaikki olleet ei-naisia. Se on yllättävää, kun suurin osa opettajista kuitenkin on naisia (no, yliopistolla ei välttämättä, mutta kouluissa ainakin)

Yläasteella meillä oli todella mukava fysiikanopettaja. Hän opetti ensimmäistä vuottaan ja puhui keväällä alanvaihdosta - minua harmitti, sillä hänestä olisi tullut hyvä opettaja. Toistaiseksi erinomaisuus oli mukavaa luonnetta, ja sitä, että hän oli ainoa opettaja joka on koskaan tarjonnut minulle tilaisuutta oikeasti mielenkiintoiseen ja kunnolliseen syventävään opiskeluun, kun kerran opetussuunnitelman sisältö oli jo tuttua. Äidinkielenopettajakin antoi vapauksia - ja patisti hakemaan yliopistoon alalle, jonka lopulta valitsin.

Lukiossa meillä oli matikanopettaja, joka tosin harmiksemme opetti enimmäkseen muita luokkia. Hän on ensimmäinen matikan opettaja, jolle vastasin "en tiedä", ensimmäinen jonka olen nähnyt makaavan pulpeteilla tunnin aluksi tai miekkailevan tauluviivaimilla oppilaan kanssa. Viimeisen lukiokokeen etusivulla oli ohjeita abeille (luottakaa itseenne ja opiskelkaa laajasti eri asioita ja sellaista), ja viimeistään silloin tiesimme, että opettajakin välitti meistä ihan oikeasti, eikä vain työnsä puolesta.

Yliopistossa meillä on professori, jonka kurssien opetussisältö ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta viihdyn hyvin. Häneltä oppii muutakin kuin mitä kurssikuvauksessa lukee, ja hän keskustelee opiskelijoiden kanssa opetuksen tulevaisuudesta. Toinen erinomainen professori on mitä mainioin puhuja: hän istuu opettajanpöydällä ja puhuu ilman luentokalvoja tai juuri mitään muutakaan tukea.

Kaksi upeaa tuntiopettajaakin on. Toisen tunneilla oli aina hauskaa (taas kerran kurssisisältö olisi voinut olla parempi, mutta ainakin tunnelma oli upea), toinen hallitsee opettamisen todella hyvin. Kerrankin minusta tuntui siltä, että kielen oppitunneilla oli hyödyllistä istua - se on koko kouluikäni ollut hyvin harvinainen tunne. Hän osasi vastata myös opiskelijoiden toisiin kieliin liittyviin kysymyksiin, ja tuntui hallitsevan koko alan todella tarkkaan.

Mutta miksi naisopettajat eivät jää mieleen? Yksi kaverini ehdotti, että "tosi monet naiset ryhtyvät opettajiksi koska se on kätevää, ne harvat miehet jotka valitsevat alan, sen sijaan todella haluavat alalle". Kuinkahan paljon tuo voi selittää? Mitä muita selityksiä on?

Mietteitä opinnoista

Kerron aina ihmisille, tajusin hetkessä kesken erään lukion syventävän matematiikan kurssin, että lopultakaan matematiikka ei ole sitä mitä todella haluan. Ymmärsin, että haluan humanistiseen tiedekuntaan. Sinne minä kuukauden päästä hain ja pääsinkin, ja olen hyvin onnellinen valinnastani. Opiskelen kuitenkin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa: en sittenkään osannut päästää irti luonnontieteestä.

Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.

Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.

Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.

Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.

Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.

Satojen juhlien sadat jatkot

Kolme sadalla sanalla kerrottua tositarinaa ensimmäiseltä yliopistovuodeltani. Ajattelin ensin kirjoittaa kaikenlaisia muistoja vuoden varrelta, mutta tajusin, että miltei kaikki hohtavimmat ja upeimmat muistot ovat juhlien jatkoilta. Aamuyöllä asiat koskettavat aivan eri tavalla kuin päivällä. Ilman humalaakin: en ole tarvinnut sitä vielä kertaakaan. Usein olin selvin päin.

- -

Pikkujoulujen jälkeen luokkatoverini heittää minut kotiin. Hän jatkaa bussilla parinkymmenen kilometrin päähän, minulla ei ole korttia mutta auto on isäni ja lainasimme sitä juhlien järjestämistä varten. Yö on kylmä ja kirkas, seuraava bussi lähtee tunnin kuluttua. Keitän kaakaota kauramaidosta, maustan sen kanelilla, ettei kaura maistu liikaa ja yritämme keksiä puheenaiheita. Kello käy kahta, olemme väsyneitä ja iloisia sillä tavalla, kun juhlien jälkeen ollaan. Tajuan, että pöydän toisella puolella kaakaotaan hörppivä poika on ensimmäinen yliopistolla tapaamani ihminen, joka tuntuu ystävältä. Emme me vielä tiedä toisistamme mitään emmekä tätä ennen ole edes viettäneet aikaa kahdestaan, mutta sydämeni hymyilee alkamassa olevan ystävyyden vuoksi.

- -

Fuksioppaassa käskettiin tanssia ESO:n baaritiskillä ainakin kerran. Vasta jälkikäteen tajuan, että ESO on lyhenne jatkopaikalle, jossa olen ollut. En tanssinut baaritiskillä, mutta ikuisia muistoja minulle jäi silti.

Keskiyön tienoilla pianon valloitti hyvä soittaja. Pyysin häneltä valssin, ja soittaja valitsi kappaleen, jota en olisi uskaltanut toivoa. Tanssimme puolikkaan puolalaisen valssin, joku taisi keskeyttää kappaleen tai ehkä kukaan ei vain muistanut enempää sanoja, mutta se oli vasta ensimmäinen kappale. Pianisti tuntui osaavan soittaa kaikki laulut, joita rakastan. Tanssimme, lauloimme, puhuimme tuntikausia. Pianisti paljastui pian valmistuvaksi ammattisoittajaksi, mutta nimeään hän ei sanonut tai ehkä unohdin sen jo. Taas kerran aamuyö loppui liian pian.

- -

Saunaan ei saa mennä, ennen kuin fukseille omistettu ohjelmanumero on ohi. Odottelu on tylsää: jatkoilla on ahdasta, meluisaa enkä uskalla puhua vanhemmille opiskelijoille. Lopulta eräs humalaisena rasittavaksi käyvä tyttö hiljentää porukan, ja lopultakin lauletaan.

Ensimmäisessä säkeistössä me uudet opiskelijat joudumme nousemaan seisomaan, takellellen laulamme nuotilla, jonka tunnistan vasta myöhemmin ja säkeistön lopuksi pitää tyhjentää lasi. Sitten lauletaan kaikille muille vuosikerroille. 2012 aloittaneille, 2011 aloittaneille ja niin edelleen aina vuosituhannen vaihteen yli.

Laulun viimeinen säkeistö on omistettu kaikille opiskelijoille, me fuksit seisomme tungoksessa ujoina ja ymmärrämme, että tällä laululla meidät otetaan osaksi yhteisöä. Olemme tervetulleita jäämään niin pitkäksi aikaa kuin haluamme.

Sosiaalisuudesta (ja yliopistosta ja leireistä)

Yliopisto-opinnot alkoivat toden teolla viime viikolla. Tai no, juuri mitään en ole vielä oppinut, mutta ainakin kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin. Ensi viikolla istun intensiivikurssin luennoilla vähintään neljä tuntia joka päivä ja sen päälle muilla kursseilla - hirvittää jo nyt, kun minusta on viikkokausia jo tuntunut siltä, ettei mitään ehdi.

Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.

Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.

Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.

Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.

En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.