sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Muutamien kuukausien kuluttua

Olen oppinut kattamaan pöydän
kahdelle

Olen oppinut puhumaan
imperfektissä ja unohtanut
sanan vanhemmat
jonka monikon pääte on turha

Eilen söimme pakastimesta
viimeisen makaronilaatikon
jonka olit tehnyt

Itken enää herätessäni
unista
joissa riitelemme ihan niin kuin ennenkin

- -

Kolmasosa vuotta on kulunut. Ihminen unohtaa aina surunsa, sanoo Pikku Prinssi ja yleensä minäkin unohdan.

Tänään, nyt, minulla on pitkästä aikaa hyvin yksinäinen olo. Äidinkielen ylioppilaskokeessa kirjoitin yksinäisyydestä ja nieleksin kyyneliä, siteerasin vuosien takaista lempirunoani, joka alkaa: "Joskus herään öisin tunteeseen/että lapsuudenkotini on kadonnut".En ymmärtänyt runoa pienenä niin kuin sen nyt ymmärrän, säkeet vain olivat kauniita.

Mutta itkin kyllä herätessäni tuohon tunteeseen ensi kerran. En tiennyt painajaisista mitään, ennen kuin aloin nähdä unia, joissa olet vieläkin täällä. Ja pikku hiljaa niihinkin on tottunut, enää en itke herätessäni, vaikka runossa muuta sanonkin.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tytölle, jota en tuntenut

Ehkä jätän tällä kertaa selittämättä.  En tuntenut tuota tyttöä, mutta tunnen yhden, joka suree häntä. Oikeastaan omistan runot siis hänelle.

Oli muuten kummallista huomata, että en osaa edelleenkään suhtautua kuolemaan tai esimerkiksi vastata tietoon kuolemasta. Tiedän kuitenkin oppineeni jotakin: en pelkää sitä, että tapaan tuon surevan ystäväni. Ennen marraskuuta olisin varmasti pelännyt.

I.

Saapunut viesti:
"siskoni kuoli tänään."
Ulkona talven
viimeinen lumisade
on viimeinkin tyyntynyt.

II.

niin hento nimi
kukan nimi
ei sellainen lapsi voi elää kauan

tyttö ei puhunut koskaan
mutta veli kertoi siskolleen kaiken

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Se olisi sitten naistenpäivä

Naistenpäivä on itselleni suhteellisen turha juhla: olihan se hauskaa saada kukkia (ja runo!) mutta en oikein osaa päättää, onko naistenpäivän juhliminen nykypäivää. Naistenpäivän kunniaksi kuitenkin pari ajatusta omasta naiseudestani.

Olen ajatellut sukupuolta luultavasti elämässäni aika vähän, ja olen siitä kiitollinen. En usko sen vaikuttaneen juuri kasvatukseeni tai edes kaverisuhteisiin. Tosin ala-asteella sosiaalinen elämäni olisi mitä luultavimmin ollut helpompaa, jos olisin ollut poika ja siten saanut rauhassa hengata poikien kanssa ja antaa tyttöjen olla keskenään ikäviä.

Tajusin jokunen vuosi sitten lopullisesti sen, miten eri sukupuolet asettuvat janaksi, eivät esimerkiksi kahdeksi tai kolmeksi pisteeksi. Tajusin sen, että voin olla nainen, vaikka olisin jossain muualla kuin feminiinisessä ääripäässä: etteivät maskuliiniset piirteet heti tee minusta vaikkapa androgyyniä. Tajusin sen ihan naurettavan myöhään, ja opin olemaan entistä ylpeämpi siitä, etten ole erityisen naisellinen nainen.

Pukeudun joskus mekkoon ja jopa pitseihin, mutta useimmiten kuljen unisex-hupparissa ja -t-paidassa sekä farkuissa. On hauska vaihdella eri ääripäiden välillä. Nyky-yhteiskunnassa on ulkonäöllisten ja muiden pinnallisten seikkojen suhteen oikeastaan helpompaa olla nainen kuin mies: saa pukeutua ihan mihin haluaa, harrastaa mitä haluaa ja elää ylipäänsä vapaammin. Naisyhteisö tuntuu sietävän paremmin poikatyttöjä kuin mitä miesyhteisö sietää ei-niin-miehekkäitä miehiä.

Se on mielenkiintoista.

Se mitä oikeasti yritin sekavalla tekstilläni kertoa, on kaipuuni suvaitsevuuteen ja tasa-arvoon, maailmaan, jossa eri sukupuolia edustavat ihmiset saavat elää miten haluavat ilman, että biologinen erilaisuus kahlitsee ketään mihinkään. Rauhaa ja rakkautta kaikille.