Minulle tämä kulunut vuosi oli monipuolinen ja elämisen arvoinen, toivottavasti teilläkin oli. Olen ollut kiireinen, mutta yleensä onnellisin tavoin - olen kokenut paljon. Kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin yliopistossa, olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uuden läheisen ystävän, aloin pitkästä aikaa kirjeenvaihtoa englanniksi ja tehnyt vaikka mitä muuta. Ja surrut - 2013 tulee aina olemaan minulle myös surun vuosi.
2013 minä muun muassa...
- join liikaa alkoholia nolla kertaa (vaikka tämä vuosi olikin se, jona aloin juoda alkoholia melkein säännöllisesti. Minusta tuli enemmistöön kuuluva tässä suhteessa.)
- yhden kerran istuin juhlien jälkeen aamuyöllä kotona keittiössä kaakaolla hädintuskin tuntemani miehen kanssa. Pitäisi useammin juoda kaakaota yöllä.
- olin järjestämässä kahta sadan hengen tilaisuutta viikon välein (ja kaduin sitä, koska stressin määrä oli turhan suuri)
-olin kirjeenvaihdossa kolmeen eri kaupunkiin kolmen eri ihmisen kanssa
- kävin neljässä maassa (Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa)
- olin viidesti tanssiaisissa
- keksin, mikä on kuudes kieli jota haluan opiskella. Kuinka voisin väittää sivistyneeni yliopistossa, jos en valmistuessani osaisi edes yhtä kuollutta kieltä!
- kirjoitin seitsemän ainetta ylioppilaskirjoituksissa (tosin niistä kaksi jo edellisenä vuonna)
(ja pidemmälle en keksinyt numeroita)
2013 oli hyvä vuosi. Itkin ja nauroin, olin yksinäinen ja tunsin ihanaa yhteenkuuluvuutta.
tiistai 31. joulukuuta 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Niin paljon kaunista ja silti
En yleensä linkitä blogeja tai mitään muutakaan, koska olen todella laiska lukemaan ihmisten suosituksesta mitään, varsinkaan, jos linkkejä on paljon. Nyt on kuitenkin pakko, koska tämä sarjakuvablogi on vaan niin mainio. Lukekaa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Salaisuuksia
Monelta monelta eri vuodelta ja "sinä" tarkoittaa useaa eri henkilöä.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
torstai 17. lokakuuta 2013
Yleensä minulle kuuluu hyvää
Yleensä kaikki menee nykyään hyvin. Yleensä nauran, hymyilen ja olen onnellinen. Yleensä en muista surra (ja sitä paitsi, onhan suru toki jo erilaista kuin hautajaisten aikaan tai vaikka vappuna).
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kiitos maailma!
Huomasin pari kesäkuussa vanhoihin teksteihini tullutta anonyymia kommenttia vasta viime kuussa ja unohdin silloinkin kiittää.
Te, jotka kommentoitte blogiini jotain sellaista kuin "Minusta sinussa on kirjailija-ainesta." tai ihan mitä tahansa kaunista, pelastatte päiväni joka kerta. Noita kesäisiä kommentteja lukiessani itkin onnellisena, minusta on tullut aikamoisen itkuherkkä, mutta onnellinen olin ainakin.
Aina välillä jaksan uskoa siihen, että vaikka kirjoitan nykyään vähän ja usein huonosti, tämä on silti minun alani. Hyvä, että muistutatte siitä aina välillä, sillä ihminen on aina liian kriittinen itseään kohtaan ja muistaa liian harvoin pysähtyä ihailemaan omia töitään.
Vaikka me kaikki teemme joskus jotain ihailemisen arvoista, yleensä emme huomaa sitä itse.
(Myös sinä, Lukija, kirjoitat ihan varmasti joskus ihanankauniita proosalauseita tai onnistuneita runonsäkeitä tai keksit luovan ratkaisun johonkin ongelmaan tai jotain muuta upeaa. Ihan varmasti.)
Te, jotka kommentoitte blogiini jotain sellaista kuin "Minusta sinussa on kirjailija-ainesta." tai ihan mitä tahansa kaunista, pelastatte päiväni joka kerta. Noita kesäisiä kommentteja lukiessani itkin onnellisena, minusta on tullut aikamoisen itkuherkkä, mutta onnellinen olin ainakin.
Aina välillä jaksan uskoa siihen, että vaikka kirjoitan nykyään vähän ja usein huonosti, tämä on silti minun alani. Hyvä, että muistutatte siitä aina välillä, sillä ihminen on aina liian kriittinen itseään kohtaan ja muistaa liian harvoin pysähtyä ihailemaan omia töitään.
Vaikka me kaikki teemme joskus jotain ihailemisen arvoista, yleensä emme huomaa sitä itse.
(Myös sinä, Lukija, kirjoitat ihan varmasti joskus ihanankauniita proosalauseita tai onnistuneita runonsäkeitä tai keksit luovan ratkaisun johonkin ongelmaan tai jotain muuta upeaa. Ihan varmasti.)
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Sosiaalisuudesta (ja yliopistosta ja leireistä)
Yliopisto-opinnot alkoivat toden teolla viime viikolla. Tai no, juuri mitään en ole vielä oppinut, mutta ainakin kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin. Ensi viikolla istun intensiivikurssin luennoilla vähintään neljä tuntia joka päivä ja sen päälle muilla kursseilla - hirvittää jo nyt, kun minusta on viikkokausia jo tuntunut siltä, ettei mitään ehdi.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
maanantai 29. heinäkuuta 2013
Hei nyt oikeasti (eli asiaa sekasaunomisesta)
Olen vähän myöhään puuttumassa jokunen viikko sitten netissä velloneeseen sekasaunakeskusteluun, mutta menkööt. Taustatiedoksi: olen sekasaunonut 15-vuotiaasta silloin tällöin monissa eri porukoissa: leiriläisenä, sekä koulukavereiden, sukulaisten ja työtovereiden kanssa. Tässä muutama pointti keskusteluun.
1. Nuotta-lehden internetsivustolla väitettiin protuleirien sekasaunomisasenteen johtavan asenteeseen, ettei seksuaalisuudella ole väliä. (Mikäli ymmärsin oikein, juttu oli harvinaisen sekava). Kukaan ei ole väittänyt niin. Alastomuus ei ole sama asia kuin seksuaalisuus. Täysin ei-seksuaalista alastomuutta on olemassa. Esimerkiksi: kukaan tuskin on kieltämässä pieniä lapsia nakuilemasta muiden ihmisten nähden. Sekasaunaan voi suhtautua täysin vastaavalla tavalla.
Ja jos sekasaunan perimmäinen ongelma on, että tila värittyy seksuaalisesti, niin pyydän mitä syvimmin kaikkia ihmisolentoja ottamaan huomioon, että a) kaikki ihmiset eivät ole heteroita b) kaikki ihmiset eivät ole selkeästi määriteltävissä miehiksi tai naisiksi, tai heidän oma käsityksensä sukupuolesta eroaa biologisesta sukupuolesta.
Jos sekasaunominen on asiatonta, koska heterot ajattelevat seksiä, kai saman tien kielletään kaikkia homoja saunomasta saman sukupuolen edustajien kanssa?
2. Asiallisin perustelu, johon olen törmännyt sekasaunoja vastuttettaessa, on, että se voi aiheuttaa ahdistusta/mielipahaa/paineita jne. Tottakai sekasaunominen voi aiheuttaa mielipahaa, ja mitä luultavimmin sinne "joutuu" myös ihmisiä, jotka eivät oikein haluaisi. Silti harvalle tilanteesta jää kuitenkaan oikeita traumoja. Erityisesti uskon protuleirien saunakulttuurin olevan turvallinen.
Minullekin ensimmäinen sekasauna oli hieman epämiellyttävä kokemus. Menin protuleirillä sekasaunaan lähinnä uteliaisuudesta. Saunassa oli vaikea olla: mietin, mihin katsoa, miten istua ja kenen vieressä. Kuitenkin seuraavana iltana palasin sekasaunaan, samoin sitä seuraavana.
Olen toisenkin kerran ollut epäviihtyisässä sekasaunassa. Siellä oli liian paljon väkeä, jopa ovensuussa seisoi saunojia, ja mukana oli hieman epämiellyttäväksi kokemani henkilö. En viihtynyt saunassa kauaa: saunasta pääsee aina pois, jos ei siellä halua olla.
Sekasaunominen on minun kokemukseni mukaan yleensä mukavaa&luonnollista&toimivaa. Se ei ole sitä aina, mutta todellisia ongelmia en ole kohdannut. Veikkaan, että moni muukin ensimmäisestä sekasaunomistilanteesta hieman järkyttynyt henkilö on palannut laillani sekalauteille ja oppinut suhtautumaan alastomuuteen (minun mielestäni) ainoalla järkevällä tavalla: luonnollisena osana elämää.
1. Nuotta-lehden internetsivustolla väitettiin protuleirien sekasaunomisasenteen johtavan asenteeseen, ettei seksuaalisuudella ole väliä. (Mikäli ymmärsin oikein, juttu oli harvinaisen sekava). Kukaan ei ole väittänyt niin. Alastomuus ei ole sama asia kuin seksuaalisuus. Täysin ei-seksuaalista alastomuutta on olemassa. Esimerkiksi: kukaan tuskin on kieltämässä pieniä lapsia nakuilemasta muiden ihmisten nähden. Sekasaunaan voi suhtautua täysin vastaavalla tavalla.
Ja jos sekasaunan perimmäinen ongelma on, että tila värittyy seksuaalisesti, niin pyydän mitä syvimmin kaikkia ihmisolentoja ottamaan huomioon, että a) kaikki ihmiset eivät ole heteroita b) kaikki ihmiset eivät ole selkeästi määriteltävissä miehiksi tai naisiksi, tai heidän oma käsityksensä sukupuolesta eroaa biologisesta sukupuolesta.
Jos sekasaunominen on asiatonta, koska heterot ajattelevat seksiä, kai saman tien kielletään kaikkia homoja saunomasta saman sukupuolen edustajien kanssa?
2. Asiallisin perustelu, johon olen törmännyt sekasaunoja vastuttettaessa, on, että se voi aiheuttaa ahdistusta/mielipahaa/paineita jne. Tottakai sekasaunominen voi aiheuttaa mielipahaa, ja mitä luultavimmin sinne "joutuu" myös ihmisiä, jotka eivät oikein haluaisi. Silti harvalle tilanteesta jää kuitenkaan oikeita traumoja. Erityisesti uskon protuleirien saunakulttuurin olevan turvallinen.
Minullekin ensimmäinen sekasauna oli hieman epämiellyttävä kokemus. Menin protuleirillä sekasaunaan lähinnä uteliaisuudesta. Saunassa oli vaikea olla: mietin, mihin katsoa, miten istua ja kenen vieressä. Kuitenkin seuraavana iltana palasin sekasaunaan, samoin sitä seuraavana.
Olen toisenkin kerran ollut epäviihtyisässä sekasaunassa. Siellä oli liian paljon väkeä, jopa ovensuussa seisoi saunojia, ja mukana oli hieman epämiellyttäväksi kokemani henkilö. En viihtynyt saunassa kauaa: saunasta pääsee aina pois, jos ei siellä halua olla.
Sekasaunominen on minun kokemukseni mukaan yleensä mukavaa&luonnollista&toimivaa. Se ei ole sitä aina, mutta todellisia ongelmia en ole kohdannut. Veikkaan, että moni muukin ensimmäisestä sekasaunomistilanteesta hieman järkyttynyt henkilö on palannut laillani sekalauteille ja oppinut suhtautumaan alastomuuteen (minun mielestäni) ainoalla järkevällä tavalla: luonnollisena osana elämää.
torstai 4. heinäkuuta 2013
Runoja tältä kesältä
Yritin ottaa tavoitteeksi kirjoittaa joka päivä, mutta olen jäänyt siitä kyllä paljon... Ja koko kesäkuussa en päivittänyt blogia. Mikäli minulla on yhä lukijoita, pyydän anteeksi ja pahoittelen.
Pari runokuvaa tältä kesältä:
Öisin ostan luomumaitoa
alepasta joka on aina auki
silti päivisin saatan syödä tonnikalaa
ilman delfiinimerkkiä
öisin hymyilen miehille
joilla on entisen poikaystäväni
hiukset, silmät tai hymy
Ja pitkästä aikaa oodi eräälle pikkukaupungille. Kävin nimittäin noin neljättä kertaa elämässäni Turussa, keskiaikamarkkinoilla, ja kerrankin vähän pidempään kuin vain kääntymässä. Pidin paikasta.
Jo ennen kuin näen
viiniä siemailevat naiset
rantakahviloissa
jokilaivat lehtipuut vanhat sillat
näen rantakadulla taidemaalarin kojun
jo pelkkä se
tuo mieleeni kaikki Euroopan kaupungit
joet katukahvilat taivaanrannat
levottoman onnentunteen
liian pienet kengät ja kadut ulkomailla
perjantai 31. toukokuuta 2013
Huomenna
Huomenna olis sitten lakkiaiset.
Minulla piti olla rento toukokuu, mutta vielä mitä. Sain juhlamekon juuri valmiiksi, olen ollut flunssassa melkein koko kuukauden ja käynyt yliopiston pääsykokeessa - ei kovin suuri ihme, etten ole pahemmin ajatellut blogia.
En ole myöskään kirjoittanut juuri mitään. Pidin päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti pari vuotta, mutta nyt sekin on jäänyt. Hui. No, toivottavasti kesäkuussa kahden leiriviikon jälkeen lomalla on aikaa & jaksamista kirjoittaa. Tavallaan mieleni palaa jatkuvasti kirjoittamaan tämänhetkistä romaaniprojektiani (ihan eri juttu kuin se, josta pari vuotta sitten kirjoitin täällä), mutta en ole saanut aikaiseksi. Yksi ilta nukkumaan mennessäni mietin tuon tarinan eri kohtia, lähinnä sitä kuinka eräs kirjan henkilöistä kuolee. Sain taioittua viimeinkin mieleeni tuon kohtauksen kelvollisella tavalla. Vaikka teksti on vahvan omaelämänkerrallista, ei yllättävää kyllä tuntunut lainkaan surulliselta miettiä sellaista.
Tarinahan se vain on. Ehkä "sydänverellä" kirjoitettu joiltain osin, mutta silti vain tarina.
Minulla piti olla rento toukokuu, mutta vielä mitä. Sain juhlamekon juuri valmiiksi, olen ollut flunssassa melkein koko kuukauden ja käynyt yliopiston pääsykokeessa - ei kovin suuri ihme, etten ole pahemmin ajatellut blogia.
En ole myöskään kirjoittanut juuri mitään. Pidin päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti pari vuotta, mutta nyt sekin on jäänyt. Hui. No, toivottavasti kesäkuussa kahden leiriviikon jälkeen lomalla on aikaa & jaksamista kirjoittaa. Tavallaan mieleni palaa jatkuvasti kirjoittamaan tämänhetkistä romaaniprojektiani (ihan eri juttu kuin se, josta pari vuotta sitten kirjoitin täällä), mutta en ole saanut aikaiseksi. Yksi ilta nukkumaan mennessäni mietin tuon tarinan eri kohtia, lähinnä sitä kuinka eräs kirjan henkilöistä kuolee. Sain taioittua viimeinkin mieleeni tuon kohtauksen kelvollisella tavalla. Vaikka teksti on vahvan omaelämänkerrallista, ei yllättävää kyllä tuntunut lainkaan surulliselta miettiä sellaista.
Tarinahan se vain on. Ehkä "sydänverellä" kirjoitettu joiltain osin, mutta silti vain tarina.
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Yksinäinen vappu
Hei lukijat, kyllä tämä angstaus loppuu vielä joskus. Vielä jotakin aiheesta, sillä olen pyrkinyt kirjoittamana vappuisin & tämä on ainoa, mitä minulla tänä vuonna on sanottavaa. Hyvää vappua, hyvää työväen ja opiskelijoiden juhlaa.
Pelottaa mennä huomenna tovereittesi keskelle, sillä et ole enää heidän joukossaan.
Sanotaan, että ensimmäisen vuoden juhlapäivät ovat vaikeita, talven juhlista selvisin, mutta vappu tuntuu pahalta. Onneksi on ohjelmaa, onneksi keksin mitä teen, kun en halua käydä yksin samoissa paikoissa, joissa kävimme niin monesti yhdessä.
Aion viedä kansalaissodan muistomerkille punaisen ruusun, sillä minusta se on hieno metafora.
Myös hautajaisiin toin yhden ainoan punaisen ruusun.
Pelottaa mennä huomenna tovereittesi keskelle, sillä et ole enää heidän joukossaan.
Sanotaan, että ensimmäisen vuoden juhlapäivät ovat vaikeita, talven juhlista selvisin, mutta vappu tuntuu pahalta. Onneksi on ohjelmaa, onneksi keksin mitä teen, kun en halua käydä yksin samoissa paikoissa, joissa kävimme niin monesti yhdessä.
Aion viedä kansalaissodan muistomerkille punaisen ruusun, sillä minusta se on hieno metafora.
Myös hautajaisiin toin yhden ainoan punaisen ruusun.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Haluaisin oppia
Haluaisin oppia piirtämään auton, sillä haluaisin piirtää sarjakuvaksi erään elämäni merkityksellisen keskustelun. Yritin äsken kirjoittaa siitä tarinaa blogiin, se ei ole tarpeeksi, haluan oppia piirtämään auton ja hiljaisuuden ja lapsuuden pelon, joka ei yhtäkkiä olekaan aiheeton, kauheat pitkät hiljaiset kilometrit.
Se tulisi mukaan erääseen pitkään sarjakuvaprojektiini, jota on toistaiseksi vain yksi sivu tehtynä. Tuskin siitä tulee valmista, haluan silti piirtää noita irtonaisia kuvia, elämänsirpaleita.
Haluaisin oppia piirtämään erilaiset hiljaisuuden lajit.
Sen kauhean sanattomuuden, joka tukehduttaa.
Ystävien välisen.
Sellaisen, joka on toisen mielestä kiusallinen ja toisen mielestä ihana.
Keskustelua edeltävän, keskustelun keskeyttävän, keskustelun jälkeisen.
Kaikki erilaiset hiljaisuuden lajit, sillä niistä ei voi kirjoittaakaan. Eikä ainakaan puhua. Olen kertonut tarinan tuosta automatkasta luultavasti kahdelle ihmiselle, mutta ei sitä ymmärrä, luultavasti molemmat ovat jo unohtaneetkin, sillä ei se kuulosta tärkeältä kun sen kuulee jälkikäteen.
Haluaisin oppia piirtämään kaiken, mikä pakenee sanoja.
Se tulisi mukaan erääseen pitkään sarjakuvaprojektiini, jota on toistaiseksi vain yksi sivu tehtynä. Tuskin siitä tulee valmista, haluan silti piirtää noita irtonaisia kuvia, elämänsirpaleita.
Haluaisin oppia piirtämään erilaiset hiljaisuuden lajit.
Sen kauhean sanattomuuden, joka tukehduttaa.
Ystävien välisen.
Sellaisen, joka on toisen mielestä kiusallinen ja toisen mielestä ihana.
Keskustelua edeltävän, keskustelun keskeyttävän, keskustelun jälkeisen.
Kaikki erilaiset hiljaisuuden lajit, sillä niistä ei voi kirjoittaakaan. Eikä ainakaan puhua. Olen kertonut tarinan tuosta automatkasta luultavasti kahdelle ihmiselle, mutta ei sitä ymmärrä, luultavasti molemmat ovat jo unohtaneetkin, sillä ei se kuulosta tärkeältä kun sen kuulee jälkikäteen.
Haluaisin oppia piirtämään kaiken, mikä pakenee sanoja.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Aikaansaamattomuus
Tajusin, että minun on ehkä perustettava uusi blogi.
Ystävät, olen iloinen, että luette tätä blogiani, mutta siksi tarvitsen internettiin uuden turvasataman, jonka voin kuvitella anonyymiksi. Johon voisin jälleen kirjoittaa mitä tahansa ajattelematta yhtään ketään muuta kuin vain itseäni.
Toisaalta en millään jaksaisi. Minun on jo kuukausia pitänyt laittaa muutama sarjakuva nettiin, niitäkin varten aioin perustaa oman blogin. Enkä ole saanut aikaiseksi. Toisaalta, voisin ehkä laittaa ne sarjakuvat tänne (omaan sarjakuvablogiini ne eivät aiheidensa vuoksi sovi).
Tuijotan keskeneräistä käsikirjoitustani ja korjaan kirjoitusvirheitä sen sijaan, että jatkaisin tarinaa.
Pääsykoekirjan sijaan selaan internettiä, uudelleen ja uudelleen, tunnista toiseen.
Teen tietokoneohjelmointitehtäviä ja itken aina välillä, kun toetokone valikoi surullista musiikkia kuunneltavakseni. Pyyhin hihaani kyyneleitä, ja koitan päättää, onko ohjelmointi turhaa vai onko sekin taidetta. Riittäisikö se minulle luovaksi työksi.
PS. Tajusin eräällä matematiikan oppitunnilla tänä keväänä, vajaa kuukausi ennen yhteishakua, että minun on tosiaan jahdattava unelmaani taiteilijaksi ryhtymisestä. Hain siis yliopistoon alalle, josta olen unelmoinut silloin tällöin jo vuosia.
Ystävät, olen iloinen, että luette tätä blogiani, mutta siksi tarvitsen internettiin uuden turvasataman, jonka voin kuvitella anonyymiksi. Johon voisin jälleen kirjoittaa mitä tahansa ajattelematta yhtään ketään muuta kuin vain itseäni.
Toisaalta en millään jaksaisi. Minun on jo kuukausia pitänyt laittaa muutama sarjakuva nettiin, niitäkin varten aioin perustaa oman blogin. Enkä ole saanut aikaiseksi. Toisaalta, voisin ehkä laittaa ne sarjakuvat tänne (omaan sarjakuvablogiini ne eivät aiheidensa vuoksi sovi).
Tuijotan keskeneräistä käsikirjoitustani ja korjaan kirjoitusvirheitä sen sijaan, että jatkaisin tarinaa.
Pääsykoekirjan sijaan selaan internettiä, uudelleen ja uudelleen, tunnista toiseen.
Teen tietokoneohjelmointitehtäviä ja itken aina välillä, kun toetokone valikoi surullista musiikkia kuunneltavakseni. Pyyhin hihaani kyyneleitä, ja koitan päättää, onko ohjelmointi turhaa vai onko sekin taidetta. Riittäisikö se minulle luovaksi työksi.
PS. Tajusin eräällä matematiikan oppitunnilla tänä keväänä, vajaa kuukausi ennen yhteishakua, että minun on tosiaan jahdattava unelmaani taiteilijaksi ryhtymisestä. Hain siis yliopistoon alalle, josta olen unelmoinut silloin tällöin jo vuosia.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Muutamien kuukausien kuluttua
Olen oppinut kattamaan pöydän
kahdelle
Olen oppinut puhumaan
imperfektissä ja unohtanut
sanan vanhemmat
jonka monikon pääte on turha
Eilen söimme pakastimesta
viimeisen makaronilaatikon
jonka olit tehnyt
Itken enää herätessäni
unista
joissa riitelemme ihan niin kuin ennenkin
- -
Kolmasosa vuotta on kulunut. Ihminen unohtaa aina surunsa, sanoo Pikku Prinssi ja yleensä minäkin unohdan.
Tänään, nyt, minulla on pitkästä aikaa hyvin yksinäinen olo. Äidinkielen ylioppilaskokeessa kirjoitin yksinäisyydestä ja nieleksin kyyneliä, siteerasin vuosien takaista lempirunoani, joka alkaa: "Joskus herään öisin tunteeseen/että lapsuudenkotini on kadonnut".En ymmärtänyt runoa pienenä niin kuin sen nyt ymmärrän, säkeet vain olivat kauniita.
Mutta itkin kyllä herätessäni tuohon tunteeseen ensi kerran. En tiennyt painajaisista mitään, ennen kuin aloin nähdä unia, joissa olet vieläkin täällä. Ja pikku hiljaa niihinkin on tottunut, enää en itke herätessäni, vaikka runossa muuta sanonkin.
kahdelle
Olen oppinut puhumaan
imperfektissä ja unohtanut
sanan vanhemmat
jonka monikon pääte on turha
Eilen söimme pakastimesta
viimeisen makaronilaatikon
jonka olit tehnyt
Itken enää herätessäni
unista
joissa riitelemme ihan niin kuin ennenkin
- -
Kolmasosa vuotta on kulunut. Ihminen unohtaa aina surunsa, sanoo Pikku Prinssi ja yleensä minäkin unohdan.
Tänään, nyt, minulla on pitkästä aikaa hyvin yksinäinen olo. Äidinkielen ylioppilaskokeessa kirjoitin yksinäisyydestä ja nieleksin kyyneliä, siteerasin vuosien takaista lempirunoani, joka alkaa: "Joskus herään öisin tunteeseen/että lapsuudenkotini on kadonnut".En ymmärtänyt runoa pienenä niin kuin sen nyt ymmärrän, säkeet vain olivat kauniita.
Mutta itkin kyllä herätessäni tuohon tunteeseen ensi kerran. En tiennyt painajaisista mitään, ennen kuin aloin nähdä unia, joissa olet vieläkin täällä. Ja pikku hiljaa niihinkin on tottunut, enää en itke herätessäni, vaikka runossa muuta sanonkin.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Tytölle, jota en tuntenut
Ehkä jätän tällä kertaa selittämättä. En tuntenut tuota tyttöä, mutta tunnen yhden, joka suree häntä. Oikeastaan omistan runot siis hänelle.
Oli muuten kummallista huomata, että en osaa edelleenkään suhtautua kuolemaan tai esimerkiksi vastata tietoon kuolemasta. Tiedän kuitenkin oppineeni jotakin: en pelkää sitä, että tapaan tuon surevan ystäväni. Ennen marraskuuta olisin varmasti pelännyt.
I.
Saapunut viesti:
"siskoni kuoli tänään."
Ulkona talven
viimeinen lumisade
on viimeinkin tyyntynyt.
II.
niin hento nimi
kukan nimi
ei sellainen lapsi voi elää kauan
tyttö ei puhunut koskaan
mutta veli kertoi siskolleen kaiken
Oli muuten kummallista huomata, että en osaa edelleenkään suhtautua kuolemaan tai esimerkiksi vastata tietoon kuolemasta. Tiedän kuitenkin oppineeni jotakin: en pelkää sitä, että tapaan tuon surevan ystäväni. Ennen marraskuuta olisin varmasti pelännyt.
I.
Saapunut viesti:
"siskoni kuoli tänään."
Ulkona talven
viimeinen lumisade
on viimeinkin tyyntynyt.
II.
niin hento nimi
kukan nimi
ei sellainen lapsi voi elää kauan
tyttö ei puhunut koskaan
mutta veli kertoi siskolleen kaiken
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Se olisi sitten naistenpäivä
Naistenpäivä on itselleni suhteellisen turha juhla: olihan se hauskaa saada kukkia (ja runo!) mutta en oikein osaa päättää, onko naistenpäivän juhliminen nykypäivää. Naistenpäivän kunniaksi kuitenkin pari ajatusta omasta naiseudestani.
Olen ajatellut sukupuolta luultavasti elämässäni aika vähän, ja olen siitä kiitollinen. En usko sen vaikuttaneen juuri kasvatukseeni tai edes kaverisuhteisiin. Tosin ala-asteella sosiaalinen elämäni olisi mitä luultavimmin ollut helpompaa, jos olisin ollut poika ja siten saanut rauhassa hengata poikien kanssa ja antaa tyttöjen olla keskenään ikäviä.
Tajusin jokunen vuosi sitten lopullisesti sen, miten eri sukupuolet asettuvat janaksi, eivät esimerkiksi kahdeksi tai kolmeksi pisteeksi. Tajusin sen, että voin olla nainen, vaikka olisin jossain muualla kuin feminiinisessä ääripäässä: etteivät maskuliiniset piirteet heti tee minusta vaikkapa androgyyniä. Tajusin sen ihan naurettavan myöhään, ja opin olemaan entistä ylpeämpi siitä, etten ole erityisen naisellinen nainen.
Pukeudun joskus mekkoon ja jopa pitseihin, mutta useimmiten kuljen unisex-hupparissa ja -t-paidassa sekä farkuissa. On hauska vaihdella eri ääripäiden välillä. Nyky-yhteiskunnassa on ulkonäöllisten ja muiden pinnallisten seikkojen suhteen oikeastaan helpompaa olla nainen kuin mies: saa pukeutua ihan mihin haluaa, harrastaa mitä haluaa ja elää ylipäänsä vapaammin. Naisyhteisö tuntuu sietävän paremmin poikatyttöjä kuin mitä miesyhteisö sietää ei-niin-miehekkäitä miehiä.
Se on mielenkiintoista.
Se mitä oikeasti yritin sekavalla tekstilläni kertoa, on kaipuuni suvaitsevuuteen ja tasa-arvoon, maailmaan, jossa eri sukupuolia edustavat ihmiset saavat elää miten haluavat ilman, että biologinen erilaisuus kahlitsee ketään mihinkään. Rauhaa ja rakkautta kaikille.
Olen ajatellut sukupuolta luultavasti elämässäni aika vähän, ja olen siitä kiitollinen. En usko sen vaikuttaneen juuri kasvatukseeni tai edes kaverisuhteisiin. Tosin ala-asteella sosiaalinen elämäni olisi mitä luultavimmin ollut helpompaa, jos olisin ollut poika ja siten saanut rauhassa hengata poikien kanssa ja antaa tyttöjen olla keskenään ikäviä.
Tajusin jokunen vuosi sitten lopullisesti sen, miten eri sukupuolet asettuvat janaksi, eivät esimerkiksi kahdeksi tai kolmeksi pisteeksi. Tajusin sen, että voin olla nainen, vaikka olisin jossain muualla kuin feminiinisessä ääripäässä: etteivät maskuliiniset piirteet heti tee minusta vaikkapa androgyyniä. Tajusin sen ihan naurettavan myöhään, ja opin olemaan entistä ylpeämpi siitä, etten ole erityisen naisellinen nainen.
Pukeudun joskus mekkoon ja jopa pitseihin, mutta useimmiten kuljen unisex-hupparissa ja -t-paidassa sekä farkuissa. On hauska vaihdella eri ääripäiden välillä. Nyky-yhteiskunnassa on ulkonäöllisten ja muiden pinnallisten seikkojen suhteen oikeastaan helpompaa olla nainen kuin mies: saa pukeutua ihan mihin haluaa, harrastaa mitä haluaa ja elää ylipäänsä vapaammin. Naisyhteisö tuntuu sietävän paremmin poikatyttöjä kuin mitä miesyhteisö sietää ei-niin-miehekkäitä miehiä.
Se on mielenkiintoista.
Se mitä oikeasti yritin sekavalla tekstilläni kertoa, on kaipuuni suvaitsevuuteen ja tasa-arvoon, maailmaan, jossa eri sukupuolia edustavat ihmiset saavat elää miten haluavat ilman, että biologinen erilaisuus kahlitsee ketään mihinkään. Rauhaa ja rakkautta kaikille.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Aika ennen
Pitkä runo, harvinaista minulta. Runoilijaystäväni väitti sitä vahvaksi tekstiksi, päätin laittaa sen tännekin. Hieman kaunisteltua totuutta, ja teemakin on hiukka kulunut. Minulle se on kuitenkin uusi, niin kuin jokaiselle joka aikanaan kokee jotain vastaavaa.
Sinä kesänä
matkustin tuhat kilometriä
perillä makasin valtatiellä
ja uin kielloista huolimatta
alasti koskessa
paluumatkalla rakastuin poikaan
jonka perhe äänestää väärin
Sinä kesänä
kohtasin äitini kadulla
eikä hän tuntenut minua
lämmin ilta tuoksui
en katsonut silmiin
valkopukuisia miehiä
jotka taluttivat häntä autoon
Sinä kesänä
juoksin iltapuvussa ja avojaloin
suojaan ukkossateelta
ääni särkyneenä
ja jalat tanssiaisista kylläisinä
valvoin aivan liian myöhään
katsellen myrskyä lasin takaa
Sinä kesänä
minä itkin toisina öinä
ja nauroin toisina
puhuin ja kirjoitin kuolemasta
josta en vielä tiennyt mitään
puhuin ja kirjoitin elämästä
josta en vielä tiennyt mitään
Sinä kesänä
täytin kahdeksantoista
näytin upseerin pojalle
kotisaareni metsät ja ihoni
join olutta ja saunoin miesten kanssa
olin ambulanssia vastassa
ja ajoin pyörällä ilman kypärää
Sinä kesänä
opiskelin historiaa ja matematiikkaa
rakastamisen taitoa ja luopumista
hieman myös
ruuanlaittoa huutamista
tahdikkuutta valssiaskelikkoja
halonhakkuuta juopumista
Sinä kesänä
en uskonut jumalaan
en markkinatalouteen
enkä ikuiseen rakkauteen
Sinä kesänä en uskonut vielä kuolemaan
Sinä kesänä
matkustin tuhat kilometriä
perillä makasin valtatiellä
ja uin kielloista huolimatta
alasti koskessa
paluumatkalla rakastuin poikaan
jonka perhe äänestää väärin
Sinä kesänä
kohtasin äitini kadulla
eikä hän tuntenut minua
lämmin ilta tuoksui
en katsonut silmiin
valkopukuisia miehiä
jotka taluttivat häntä autoon
Sinä kesänä
juoksin iltapuvussa ja avojaloin
suojaan ukkossateelta
ääni särkyneenä
ja jalat tanssiaisista kylläisinä
valvoin aivan liian myöhään
katsellen myrskyä lasin takaa
Sinä kesänä
minä itkin toisina öinä
ja nauroin toisina
puhuin ja kirjoitin kuolemasta
josta en vielä tiennyt mitään
puhuin ja kirjoitin elämästä
josta en vielä tiennyt mitään
Sinä kesänä
täytin kahdeksantoista
näytin upseerin pojalle
kotisaareni metsät ja ihoni
join olutta ja saunoin miesten kanssa
olin ambulanssia vastassa
ja ajoin pyörällä ilman kypärää
Sinä kesänä
opiskelin historiaa ja matematiikkaa
rakastamisen taitoa ja luopumista
hieman myös
ruuanlaittoa huutamista
tahdikkuutta valssiaskelikkoja
halonhakkuuta juopumista
Sinä kesänä
en uskonut jumalaan
en markkinatalouteen
enkä ikuiseen rakkauteen
Sinä kesänä en uskonut vielä kuolemaan
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Jonakin päivänä
Jonakin päivänä minä kirjoitan kirjan, ja omistan sen:
sinulle, joka opetit kirjoittamaan
sinulle, joka opetit ikävöimään (sillä ikävä on kaikki, mitä on)
sinulle, joka opetit rakastamaan.
Minusta on mahtavan hauska ajatus, etteivät omistuskirjoituksessa mainitut luultavasti tunnista itseään tuosta. Jos edes lukevat kirjaa.
Ensi kuussa saan yhden tekstini julki. Vaatimatonta, mutta se tekee minut silti ihan naurettavan onnelliseksi.
Sillä en minä lopultakaan halua tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Tuhlaan aikaani internetissä ja muualla, mutta eipä millään muulla kuin kirjallisuudella kai ole väliä. (No, sosiaalisilla suhteilla tietenkin on merkitystä.) Olen lukioaikana menestynyt hieman matematiikassa ja ihastunut tietokoneohjelmointiin, viimeksi mainitusta saatan tehdä itselleni uran. Silti.
"Kaiken tietää kuin kirjoittaa. Sitä ennen tietää etunimensä ja kotiosoitteensa", näin Kari Hotakainen väitti Hesarin haastattelussa joskus.
sinulle, joka opetit kirjoittamaan
sinulle, joka opetit ikävöimään (sillä ikävä on kaikki, mitä on)
sinulle, joka opetit rakastamaan.
Minusta on mahtavan hauska ajatus, etteivät omistuskirjoituksessa mainitut luultavasti tunnista itseään tuosta. Jos edes lukevat kirjaa.
Ensi kuussa saan yhden tekstini julki. Vaatimatonta, mutta se tekee minut silti ihan naurettavan onnelliseksi.
Sillä en minä lopultakaan halua tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Tuhlaan aikaani internetissä ja muualla, mutta eipä millään muulla kuin kirjallisuudella kai ole väliä. (No, sosiaalisilla suhteilla tietenkin on merkitystä.) Olen lukioaikana menestynyt hieman matematiikassa ja ihastunut tietokoneohjelmointiin, viimeksi mainitusta saatan tehdä itselleni uran. Silti.
"Kaiken tietää kuin kirjoittaa. Sitä ennen tietää etunimensä ja kotiosoitteensa", näin Kari Hotakainen väitti Hesarin haastattelussa joskus.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Pitkästä aikaa rakkausruno
Itse asiassa enin osa kirjallista tuotantoani (koulussa pakotettuja tekstejä ei lasketa) on viime aikoina ollut runojen hiomista. Olen minä muutaman uudenkin tekstin kirjoittanut, mutta tämä on viime keväältä. Pidän tästä tekstistä. Olen myös lausunut sen kerran aamuyöllä, mutta ikävä kyllä ruskeasilmäinen osapuoli ei ollut järin hereillä
Sillä hyviä ja merkittäviä runoja ovat vain ne, joista pitää myös se ihminen, jolle ne on kirjoitettu. Rakkausruno ilman sitä ihmistä, jolle lahjoittaa se, on turha.
Hän on alaston kuin itkevät silmät
ja siinä peilissä olen lopultakin kaunis
hengityksen ääni
ennen sarastusta
maailma on sivuseikka
kun pidän ruskeasilmäistä peiliä sylissäni
ja aamu nousee
Sillä hyviä ja merkittäviä runoja ovat vain ne, joista pitää myös se ihminen, jolle ne on kirjoitettu. Rakkausruno ilman sitä ihmistä, jolle lahjoittaa se, on turha.
Hän on alaston kuin itkevät silmät
ja siinä peilissä olen lopultakin kaunis
hengityksen ääni
ennen sarastusta
maailma on sivuseikka
kun pidän ruskeasilmäistä peiliä sylissäni
ja aamu nousee
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
