Yleensä kaikki menee nykyään hyvin. Yleensä nauran, hymyilen ja olen onnellinen. Yleensä en muista surra (ja sitä paitsi, onhan suru toki jo erilaista kuin hautajaisten aikaan tai vaikka vappuna).
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti