Unohdin toivottaa hyvää vappua eilen. Pahoitteluni!
Eräänä päivänä poikaystäväni laskeskeli ääneen tavalla, jota en ollut itse tajunnut ajatella. Tavallisessa suomalaisessa lukiossa on kolme pakollista kurssia uskontoa ja fysiikkaa yksi. Kemiaa, toista perinteistä matemaattista luonnontiedettä siihen päälle toinen kurssi.
Minusta se on hirvittävän surullista.
En tiedä uskontotunneista juuri mitään, olen ollut elämänkatsomustiedossa aina, joten en vaivaudu puuttumaan tarkemmin uskonnonopetukseen. Ja sanon vain sivulauseena, että et:ssä ei opi juuri mitään, se on oppiaineena turha. En ole vielä tavannut asiantuntevaa aineen opettajaa, ja kaikki järkevät sisällöt käsitellään myös muissa aineissa (viimeistään lukiossa). Miksi olen et:n nimissä mm. katsonut videota Tove Janssonista, kuunnellut yhden et-opettajistani 40 minuuttia kestävää esittelyä, oppinut tuplana filosofian ensimmäisen kurssin ja piirtänyt liikenneturvallisuusjulisteen?
Kukaan ei uskalla 2010-luvun Suomessa sanoa, että olisi aika lopettaa uskonnonopetus pakollisena kouluaineena. Tai ainakin vähentää sitä tai koota se kaikille yhteisen, (sisällöltään ja opettajakoulutukseltaan) järkeistetyn elämänkatsomustiedon alle.
Suostun opiskelemaan kirkollishistoriaa yleissivistyksen nimissä vaikka historian tunneilla, jos se on kynnyskysymys, ja kyllä murrosikäiset oppivat ne etiikka-asiatkin, jotka kuulemma kuuluvat opetussuunnitelmaan, jossain ihan muualla kuin koulussa.
Mitä koulujen uskonnonopetus antaa lapsille? Mitä se antaa nuorille? Mitä se antaa yhteiskunnallemme?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
lauantai 26. marraskuuta 2011
Mikä ärsytti minua eilen osa monta
Nimittäin adventtiaamunavaus.
Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)
Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.
Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?
Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.
Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)
Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.
Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?
Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Suomen kielestä on kadonnut paljon
Sain viimein pitkäaikaisen lukuprojektini, A.E. Nördenskiöldin luoteisväylän matkan matkakertomuksen, luettua. En nyt keskity puhumaan tuosta (osittain tylsästä) kirjasta, en luoteisväylämatkoista tai muista matkoista 'pohjan perille', vaan siitä, miksi ylipäänsä luin kirjan.
Sen kieli oli ihanaa. Teos on naköispainos 1881 suomennetusta kirjasta. Kuinka paljon suomi on muuttunut hieman yli sadassa vuodessa!
Nordenskiöld (no siis suomentaja) käyttää esimerkiksi jatkuvasti sanaa mölskä, ja minusta on suuri vääryys ettei sanaa enää esiinny. Mölskä on jotakin sellaista kuin huono, hatara, heikosti tehty ('mölskästi tehty kirves' 'mölskännäköinen maja'). Tietysti kirjassa on muitakin tuntemattomia sanoja, mutta merenkulku- tai eläintiedetermistöä en väitä hallitsevani edes nykysuomeksi, joten se ei ole ihme.
Myös luurankoinen kuuluu ehdottomiin suosikkisanoihini. Nykyversio on selkärankainen: miten tylsä ilmaisu, miten väritön ja heikko (suorastaan mölskä). Toisten sanojen merkitykset ovat muuttuneet, ja mikä ehkä kummallisinta: sanat taipuvat eri tavoin. Jokainenhan osaa taivuttaa vaikkapa sanoja 'naaras' ja 'kurki'?
Naaraksen, kuren ovat niiden genetiivit, eikö?
Minä olen vähän rakastunut 1800-luvun suomeen :)
Sen kieli oli ihanaa. Teos on naköispainos 1881 suomennetusta kirjasta. Kuinka paljon suomi on muuttunut hieman yli sadassa vuodessa!
Nordenskiöld (no siis suomentaja) käyttää esimerkiksi jatkuvasti sanaa mölskä, ja minusta on suuri vääryys ettei sanaa enää esiinny. Mölskä on jotakin sellaista kuin huono, hatara, heikosti tehty ('mölskästi tehty kirves' 'mölskännäköinen maja'). Tietysti kirjassa on muitakin tuntemattomia sanoja, mutta merenkulku- tai eläintiedetermistöä en väitä hallitsevani edes nykysuomeksi, joten se ei ole ihme.
Myös luurankoinen kuuluu ehdottomiin suosikkisanoihini. Nykyversio on selkärankainen: miten tylsä ilmaisu, miten väritön ja heikko (suorastaan mölskä). Toisten sanojen merkitykset ovat muuttuneet, ja mikä ehkä kummallisinta: sanat taipuvat eri tavoin. Jokainenhan osaa taivuttaa vaikkapa sanoja 'naaras' ja 'kurki'?
Naaraksen, kuren ovat niiden genetiivit, eikö?
Minä olen vähän rakastunut 1800-luvun suomeen :)
torstai 27. tammikuuta 2011
Otsikkona sankaruus
Taas huomasin uuden lukijan. Kiva! Kommentoidakin saa, olis kiva tietää minkä vuoksi olen päätynyt ihmisten seuraan tätä blogia -listalle.
Pidin koulussa esitelmän sankaruudesta ja/eli lapsuuteni idolista, ja tajusin etten ole aiheesta koskaan kirjoittanut tänne. Olen jo varsin pienenä törmännyt Ernest Shackletoniin ja melkein saman tien nimennyt hänet sankarikseni.
Hän oli epäonnistunut naparetkeilijä, pyrki navalle kolmesti sinne koskaan pääsemättä. Mutta selviytyi myös kolmesti takaisin (tosin lähti vielä kerran antarktisille vesille ja kuoli, laivalla sydänkohtaukseen). Hänen tutkimusmatkansa Endurance-laivalla 1914-1916 on usein mainittu "Viimeiseksi suureksi tutkimusretkeksi". Minusta vuosisadan vaihteen tutkimusretket ovat olleet näyte todellisesta ihmisen suuruudesta, kärsimyksistä selviytymisestä (varsinkin britit tuppasivat kärsimään matkoillaan) ja hullusta rohkeudesta.
Miltä tuntui seistä Etelänavalla joulukuussa 1911? Tai tammikuussa 1912, kilpailun hävinneenä, kuten Robert Scotin ryhmälle kävi?
Miltä tuntui purjehtia 1300 kilometriä seitsenmetrisellä veneellä? (Shackleton muutaman toverinsa kanssa purjehti noin hakemaan apua Etelä-Georgiasta 1916)
Miltä tuntui vaeltaa kaksi vuotta jääaavikolla - ja törmätä sattumalta toiseen tutkimusmatkailijaan ja pelastua? (Nansen 1896)
Miltä tuntuu katsella vuoristoa, jota toinen ihminen, hädin tuskin eläinkään, ei ole koskaan nähnyt?
Pidin koulussa esitelmän sankaruudesta ja/eli lapsuuteni idolista, ja tajusin etten ole aiheesta koskaan kirjoittanut tänne. Olen jo varsin pienenä törmännyt Ernest Shackletoniin ja melkein saman tien nimennyt hänet sankarikseni.
Hän oli epäonnistunut naparetkeilijä, pyrki navalle kolmesti sinne koskaan pääsemättä. Mutta selviytyi myös kolmesti takaisin (tosin lähti vielä kerran antarktisille vesille ja kuoli, laivalla sydänkohtaukseen). Hänen tutkimusmatkansa Endurance-laivalla 1914-1916 on usein mainittu "Viimeiseksi suureksi tutkimusretkeksi". Minusta vuosisadan vaihteen tutkimusretket ovat olleet näyte todellisesta ihmisen suuruudesta, kärsimyksistä selviytymisestä (varsinkin britit tuppasivat kärsimään matkoillaan) ja hullusta rohkeudesta.
Miltä tuntui seistä Etelänavalla joulukuussa 1911? Tai tammikuussa 1912, kilpailun hävinneenä, kuten Robert Scotin ryhmälle kävi?
Miltä tuntui purjehtia 1300 kilometriä seitsenmetrisellä veneellä? (Shackleton muutaman toverinsa kanssa purjehti noin hakemaan apua Etelä-Georgiasta 1916)
Miltä tuntui vaeltaa kaksi vuotta jääaavikolla - ja törmätä sattumalta toiseen tutkimusmatkailijaan ja pelastua? (Nansen 1896)
Miltä tuntuu katsella vuoristoa, jota toinen ihminen, hädin tuskin eläinkään, ei ole koskaan nähnyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
