Harmaa kaupunki

Poikkeuksellisen synkkä tarina. Se ei liity mitenkään mihinkään, se on tyypillinen samaistumiseni melankoliseen hahmoon ja juoneen jossa 'ei tapahdu mitään' (vrt. seikkailukertomus jossa alku, keskikohta ja loppu)


Katselin ikkunasta aukeavaa harmaata syysmaisemaa ja vastapäisen talon valoja sen keskellä. Oikeastaan maisema oli kaunis, siihen oli jo niin tottunut että se oli muuttunut kauniiksi. Rumankauniiksi. Maistelin seitsemännen alussa oppimaani uutta sanaa.
Sehän kuvaisi hyvin minuakin, hymähdin mielessäni ja vilkaisin peiliin. Kasvot olivat samat kuin ennenkin, tavanomaiset tai miksei kauniitkin. Mutta jalat, pyörätuoliin sidotut jalat eivät olleet. Eivätkä ne kauheat, rumat löysät vaatteet jotka verhosivat jalkojani.
Vaivalloisesti riisuin ne, en halunnut ketään apuun. Katselin paljaita jalkojani ja sitten, hetken mielijohteesta otin pöydältäni käteen keskeneräisen, kuntoutuskodista saamani ompelutyön. Irrotin langan neulasta, laskin työn takaisin ja pyörittelin neulaa hetken kädessäni. Sitten laskin neulan kärjen jalkojeni tunnottomalle iholle, ja viilsin. Piirsin vaalean ihoon hymynaaman ja katselin hetken kun veri tihkui haavasta, tekemättä kipeää. Jos olisin pistänyt silmäni kiinni, en tietäisi siellä mitään haavaa olevankaan. Sitten vedin päälle valmiiksi esille otetun pyjaman housuosan. Veri tuli läpi valkean kankaan ja piirsi siihen punaisen hymyn.

Sitaatteja

Päiväkirjani ensimmäiset sivut on täytetty minusta kiinnostavilla/hauskoilla sitaateilla. Ajattelin laittaa niitä tänne blogin tukkeeksi parempaa sisältöä odotellessa. Kaikista on jonkinlainen lähdetieto olemassa, kysykää jos kiinnostaa. Paljon on ihan suomirockin sanoituksista siivuja.

Ihminen ei ole saari

Tähän maailmaan ei jaksa tarttua jollei ole jotakin elämää suurempaa aatetta

Jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu

Marraskuu, yöllä torin laitaan kasvoi mandoliinipuu

Maailma on hauras ja viihtyy parhaiten ylösalaisin

Opi aakkoset; se ei riitä, mutta opi ne

Itku on naurua takaperin

Ei muuta johtajaa, ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias

Eilisestä on ikuisuus mutta huomiseen on tuplasti

Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista

Jotkut runoilijat ovat niin suuria, etteivät mahdu ovista

Vallankumouksellisen tärkein piirre on rakkaus

Mitä joku voi keksiä, sen joku toinen voi toteuttaa

crossplay on varsin kiinnostava ilmiö

Cosplay, cossaaminen, tarkoittaa joksikin anime/manga/elokuva/peli tms. hahmoksi pukeutumista. Hankitaan peruukki ja ommellaan mahdollisimman täydellinen asu ja eläydytään hahmoon jonkin tapahtuman, tyypillisesti conin ajaksi.

Crossplay tarkoittaa vastaikkaisen sukupuolen hahmon cossaamista (tyypillisesti tyttö cossaa poikahahmoa). Erinomaisen yleistä!

Suurin osa, (kaikki tuntemani) poikia cossaavat tytöt ovat niinsanotusti normaaleja, eivät esimerkiksi transeksuaaleja. Jotenkin vaan poikahahmoista löytyy helposti sopiva idea cossaukseen (mangan poikahahmothan ovat usein varsin feminiinisiä). Mutta miksi? Miksi joku haluaa esittää poikaa muutaman päivän? Siitä lähtien kun kuulin ensi kertaa crossplaysta, olen miettinyt sitä.

Miksi itse aion ensimmäiseksi cossplay-asukseni tehdä pojan? En tiedä. En ajatellut hahmon sukupuolta, ajattelin vain että "onpa hieno hahmo ja ihanat vaatteet". Keksinkö itse koko ongelman, onko tuo vastaus?

Onko siinä jotain kummallista että teini-ikäinen tyttö haluaa esittää fiktiivistä poika(mies)hahmoa?

Waltz with Bashir...

... on erinomainen elokuva. Siinä ei ole verta eikä pornoa k15-ikärajaan asti, mutta kyllä se ikäraja oli paikallaan. Elokuva satuttaa, ainakin sen pitäisi.

Se kertoo noin kolmea erilaista tarinaa. Se kertoo ohjaajan matkasta itseensä, siihen mitä hän sodassa teki ja miksi hän ei sitä muista. Se kertoo ohjaajan haastattelemien ihmisten kautta pienistä paloista sotaa, sotilaista jotka eivät tiedä mitä ampuvat ja miksi, sattuman valtavasta roolista ja sodan yleisestä järjettömyydestä ja sattumanvaraisuudesta. Se ei kerro itse Sharman ja Shatillan verilöylystä, mutta se kertoo niiden huomiotta jättämisestä, tahallisesta unohtamisesta.

Elokuva on kaunis, siten kuin niin raskaasta elokuvasta sitä kehtaa sanoa. Mutta sen ulkoasu on sitä. Musiikit ovat hienoja, tutuista biiseistä muokatut laulut kekseliäisyydessään rankkoja.

Olin elokuvan jälkeen viisi minuuttia hiljaa, ja se on pitkä aika minulle.

PS. wikipedia auttaa, jos et tiedä mistä elokuvassa on kyse