Poikkeuksellisen synkkä tarina. Se ei liity mitenkään mihinkään, se on tyypillinen samaistumiseni melankoliseen hahmoon ja juoneen jossa 'ei tapahdu mitään' (vrt. seikkailukertomus jossa alku, keskikohta ja loppu)
Katselin ikkunasta aukeavaa harmaata syysmaisemaa ja vastapäisen talon valoja sen keskellä. Oikeastaan maisema oli kaunis, siihen oli jo niin tottunut että se oli muuttunut kauniiksi. Rumankauniiksi. Maistelin seitsemännen alussa oppimaani uutta sanaa.
Sehän kuvaisi hyvin minuakin, hymähdin mielessäni ja vilkaisin peiliin. Kasvot olivat samat kuin ennenkin, tavanomaiset tai miksei kauniitkin. Mutta jalat, pyörätuoliin sidotut jalat eivät olleet. Eivätkä ne kauheat, rumat löysät vaatteet jotka verhosivat jalkojani.
Vaivalloisesti riisuin ne, en halunnut ketään apuun. Katselin paljaita jalkojani ja sitten, hetken mielijohteesta otin pöydältäni käteen keskeneräisen, kuntoutuskodista saamani ompelutyön. Irrotin langan neulasta, laskin työn takaisin ja pyörittelin neulaa hetken kädessäni. Sitten laskin neulan kärjen jalkojeni tunnottomalle iholle, ja viilsin. Piirsin vaalean ihoon hymynaaman ja katselin hetken kun veri tihkui haavasta, tekemättä kipeää. Jos olisin pistänyt silmäni kiinni, en tietäisi siellä mitään haavaa olevankaan. Sitten vedin päälle valmiiksi esille otetun pyjaman housuosan. Veri tuli läpi valkean kankaan ja piirsi siihen punaisen hymyn.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti