Asioita, jotka ovat viime aikoina itkettäneet

Aino Ackté, joka saapui Pariisiin samalle asemalle kuin minä vuosia myöhemmin, 18-vuotiaana, yksin.
Ystävä, joka lupasi tulla junamatkan päästä lohduttamaan.
Paraolympialaisten mainosvideo.
Se, että äiti oli samanikäinen kuin minä kun hänelle kirjoitettiin laulu, jota soitetaan vieläkin.

Mitä aikaa on tämä

"Tiedätkö, kun kysellään että 'mitä olisit tehnyt 30-luvun Saksassa'? Se aika on nyt, nyt pitäisi toimia niin kuin olisi silloin toiminut."

Näin sanoi ihminen jonka puheita olen aina uskonut ehkä liiankin hyvin (varsin tarkasti 10 vuoden ajan). Tuo lause herätti minussa melkein yhtä paljon pelkoa kuin kaikki uutiset mitä luen.

Enkä tee vieläkään mitään.

Näin Lapualaisoopperan uuden version. Itkin ensimmäisen puoliajan ja väliajan, melkein koko ajan, ääneti mutta välittämättä näkikö joku. Päätin, että alan oikeasti tehdä jotain muutakin kuin järjestää bileitä yliopistolla. En oikein tiedä mitä se jotain tulee olemaan, mutta jotakin edes vähän enemmän.

Kannan nykyään usein kädessäni kahta koruntapaista. Muovista Syyrian lippua muistuttamassa sekä kaikesta siitä, mikä maailmassa on pahaa ja väärin että siitä miten rakastan historiaa. Ja erikokoisista puuhelmistä kasattua sateenkaarikorua, jonka tein kesäleirillä ehkä viisi vuotta sitten. Se puolestaan muistuttaa minua kaikesta siitä, mikä on hyvää ja onnellista ja tärkeää.

"Mitä aikaa on tämä/ jolloin puhe puista on melkein rikos/ koska siinä vaietaan/ niin monista rikoksista"