Eräs asia, josta haluaisin tehdä normaalia

Yksinäisyys. Erityisesti tunne yksinäisyysestä ihmisten keskellä.

Lueskelin juuri jotakin sattumalta eteeni osunutta blogikirjoitusta yksinäisyydestä, ja erityisesti sen kommentit vaikuttivat minuun. Kaikki, jotka olivat viitsineet kommentoida sanoivat samaa: "minäkin tunnen itseni joskus yksinäiseksi ihmisten keskellä!"

Varmasti nuo ihmiset eivät ole ainoita. Tuskin se on edes harvinaista. Itse olen ollut kaikkein yksinäisin silloin, kun äitini oli juuri kuollut ja toisaalta silloin, kun paras ystäväni hylkäsi minut kuukausiksi. Silti yksinäisyyden tunteeseen ei vaadita mitään ihmeellistä: se on aina ollut tuttu vieras minulle, vaikka ei onneksi jokapäiväinen kumppani.

Muistakaa (ja muistaisinpa itse), että ette ole ainoita ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi ihmisten keskellä, jopa ystävien tai perheen keskellä. En osaa kertoa mikä siihen auttaisi. Osaan vain kertoa, että yleensä tunne menee ohi. Ja että sitä ei kannata jäädä miettimään liikaa - runoilijasieluni pitää silloin tällöin yksinäisyydessä/muissa kielteisissä tunteissa rypemisestä, mutta hauskempaa minullakin olisi, jos osaisin olla jäämättä noiden tunteiden uumeniin.

Lisäksi: kaikki ihmiset ovat erilaisia - ikävä kyllä ja onneksi - ei voi löytää ketään, joka olisi täysin oman itsen kaltainen tai ymmärtäisi aina kaiken. Yrittäkää löytää lohtu tuosta ajatuksesta, mitään muuta ei ole.