Eikä suru mene pois

Alan vakavissani uskoa siihen, ettei suru oikeastaan koskaan ole ohi. Nykyään muistan surun jo hyvin harvoin, mutta se ei tarkoita, että se olisi katoamassa. Vasta nyt alan myös todella huomata, mihin kaikkialle muistot ovat tarttuneet.

yhdeksäntoista täyttäessäni

saan lahjaksi sateenvarjon

äidiltäni joka siinä vaiheessa on

maannut haudassa jo puoli vuotta

varjo on juuri niin ruma ja ylihintainen

kuin useimmat muutkin syntymäpäivälahjat

on yksi harmaa esine

joka tekee minut iloiseksi

Ehkä iloinen on väärä sana, ehkä katkeransuloinen olisi osuvampi näin proosatekstissä. En tiedä, voiko tuota tunnetta kuvitella, jos ei ole sitä kokenut. En tiedä, kannattaako yrittääkään, koska jokainen muisto tekee myös hiukan surulliseksi.

Laitoin viime viikolla syrjään äidin mukin. Ajattelin pitkään, että pyöriköön käytössä, mutta en ole kertaakaan kunnolla harkinnut, että käyttäisin tuota mukia tai juottaisin siitä teetä ystävilleni. Tunnustin tosiasiat ja piilotin mukin yläkaappiin.

Ja joka ikinen kerta, jos kotiin tullessani asunto on tyhjä, minä muistan sen, ettei se ennen miltei koskaan ollut tyhjä. Surullisena muistan, miten silloin kaipasin olla yksin kotona. Niinhän lapset tietynikäisestä alkaen aina toivovat. Enää en toivo, sillä en ole lapsi. Minun lapsuuteni loppui vihoviimeistään niihin muutamiin suruviestin ilmoittaneisiin sanoihin toissa marraskuussa.