Tajusin muutama kuukausi sitten jotain tärkeää.
Mietin jotakin erään kaverini sanomaa tai tekemää ja hymyilin mielessäni, sillä tuo ihminen on niin ystävällinen ja mukava ja tekee niin paljon hyvää ympäristölleen. Ajattelin kuten monesti ennenkin, että tuo kaverini on poikkeuksellisen ihana ihminen. Vaikeahan tätä on sanoiksi pukea, mutta nuo ajatukset ja muistot toivat mieleeni toisenkin kaverin, joka on yhtä kiva. Ja kolmannen ja neljännen ja muita ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin, mutta joista paistaa se sama syvä ystävällisyys.
Tajusin, etteivät tuolla tavalla aurinkoiset ja avuliaat ihmiset ole sittenkään äärettömän harvinaisia.
Maailmassa on sittenkin aika paljon ihmisiä, jotka tulevat toiselta puolelta kaupunkia keittämään teetä kuumeiselle, ostavat tupla-annoksen ruokaa voidakseen jakaa sen, jaksavat kuunnella, jaksavat tehdä yhdistyshommia ja käydä talkoissa, eivät puhu pahaa kenestäkään, hymyilevät ja auttavat.
Miksi minulla on kestänyt näin kauan huomata, että ystävällisiä ihmisiä on paljon? Onko kyse lopultakin ihan vain siitä, että nyt olen kuplassa, jossa on hyvä olla keskimäärin ankean ala-asteseuran ynnämuiden varhain tavattujen ikävien ihmisten jälkeen?
Olisiko minun pitänyt tajuta tämä jo aiemmin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti