Musiikkia

En ole tainnut linkittää tänne yhtäkään musiikkikappaletta, sillä en yleensä harrasta sitä.

Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )

Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.

El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.

Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.

Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.

Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.