Luin päiväkirjaa yläasteajoiltani ja löysin paljon muistoja, jotka olin jo unohtanut. Vaikka joitakin tekstejä lukiessa toki nauratti tai hävetti, yllättävän paljon samaistumiskohtia löytyi. Elämässäni on kipeän paljon samaa tällä hetkellä.
Tässä hieman muokattu tarina noin kuuden vuoden takaa.
____________
Ikävä
Ovikello soi. Ensin päätin olla avaamatta, mutta lopulta kävin kuitenkin päästämässä vieraan sisälle.
- Taas tulit kutsumatta.
- Anteeksi. Tykkäät kuitenkin kun käyn..?
Astelin edellä olohuoneeseen ja himmensin ohimennessäni valon. Vedin verhot kiinni ja hain komerosta kynttilän pöydälle. Lämmitin eilistä makaronilaatikkoa ja kaivoin paremmat astiat esiin.
Vieraani makaili sohvalla kuin kotonaan aikoen selvästi viipyä. Huokaisin.
- Kaivan sinulle hammasharjan ja pyyhkeenkin saat. Ota taas se sininen.
- Kiitos. Joko on ruokaa?
Istuimme pöytään ja söimme vaiti. Taas kerran minun oli todettava, kuinka kauniita hetket hänen kanssaan aina olivat. Hän ikään kuin hohti jotakin selittämätöntä, vain hieman surullista, valoa arkiseen huoneeseeni. Kynttilän heittämät varjot lepattivat hämärän huoneen seinillä ja helpottuneena totesin, etten voisi tehdä enää tänään mitään. Tämän illan olisin olemassa vain vierastani varten, opiskelu ja komeroiden siivoaminen saisivat odottaa.
Katsoimme televisiota, luulisin niin. Ilta kääntyi aikanaan yöksi, ja ikkunan takana kaupungin valot himmenivät hiljalleen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti