I.
Lapsuudenkotiani vastapäätä oli
ravintola nimeltä Kanelinkukka. Muistin sen viime viikolla, ensi kertaa vuosiin,
ja googlasin ravintolaa. En löytänyt mitään: hämmennyin. En tiennyt enää, minkä
maalainen ravintola Kanelinkukka oli ollut, mutta paljon muuta kyllä.
Ruokalistat oli painettu vihreälle paperille ja niissä oli kirjoitusvirheitä.
Ja kerran olin ollut Kanelinkukassa treffeillä, en muistanut pojasta nimeäkään,
vaikka muistan vatsaperhoseni. Poika oli tuonut minulle kukkiakin, tai ehkä
niitä oli muuten vain ravintolan pöydässä.
Mutta Google ei tunnistanut
muistojani ja aloin epäillä. Entä jos ravintolaa ei ollut koskaan ollutkaan olemassa
muualla kuin mielikuvituksessasi? Ehkä vain kuvittelin lounasajan tuoksun ja
sen, miten valo siivilöityi bambukaihtimien läpi muovipöydille.
II.
Pienessä puistossa koulumatkani
varrella istui joka aamu sama mummoikäinen nainen. Selvästi yksinäinen: usein
hän istui paikallaan vielä iltapäivällä koulusta palattuani. Vanhus ei ollut
humalassa, hänestä teki pelottavan ainoastaan toistuvuus. Oikaisin puiston läpi vain harvoin ja silloin
nainen ei koskaan reagoinut. Jatkoi vain maisemien tuijottelua.
Säpsähdin melkoisesti, kun hän
eräänä päivänä yllättäen kysyi minulta, mitä haluaisin tehdä isona. Jähmetyin
hämmentyneenä ja aloin selittää toimittajakoulusta. Nainen puhkesi leveään
hymyyn: ”Kirjoittaja on hieno ammatti, mutta vaikea. Minä
osaan kirjoittaa vain näkemästäni, siksi istun tässä ja katselen.”
”Ihmiset luulevat kirjailijaa suotta
yksinäiseksi, koska hänen ystävänsä ovat näkymättömiä”. Nyökkäsin varovasti,
aloin pitää vanhuksen viisaasta hymystä.
Tosi mielenkiintoisii tekstei sulla! Jään kyl seuraileen tätä!(:
VastaaPoistahttp://jenna-smile.blogspot.fi/