Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään
kasvamaan kukkia perhosten leikitellen lentää ...
Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen painoaan
miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli niin kevyt!
- Bertolt Brecht
Luin runon ensimmäistä kertaa aurinkoisena kesäpäivänä 2009 enkä varmaan itkenyt vielä silloin, vaikka loppu alkoi juuri sinä päivänä tai ainakin sinä kesänä.
Silti: loppujen lopuksi hän oli poissa täysin varoittamatta.
Hän sai varmasti kauniimman kuoleman kun kukaan uskalsi toivoa näinä vuosina.
Hän eli muuttaakseen maailmaa ja oli runoilija, vaikka ei kirjoittanut vuosikymmeniin mitään. Hänellä ei ollut juuri koulutusta, mutta mielenkiintoinen työelämä joka tapauksesssa. Oli vain harvoja sairauksia, joista hän ei kärsinyt, mutta niistä useimmista hän selvisi. Hän rakasti ja kärsi, ja ihmiset tapasivat aina sanoa, että hän on positiivinen ja ihana ihminen. Hänen arpensa olivat melkein näkymättömät, ja hän jaksoi eteenpäin. Hän kasvatti kaksi avarakatseista kasvissyöjälasta, ja vaikka ei nähnyt kummankaan ylioppilasjuhlia, tiesi ihan varmasti heidän pärjäävän. Hän eli varsin hyvän elämän.
Enkä minä kirjoita tätä, jotta te lukijat joutuisitte miettimään miten ilmaista myötätuntoa ja sanoa jotain lohdullista - ei teidän todellakaan tarvitse. En ole koskaan ymmärtänyt lausetta "otan osaa", minulle se on aina ollut tyhjä lause. Ei teidän tarvitse kommentoida mitään. Oikeastaan: älkää kommentoiko mitään.
Kirjoitin tämän, koska en osannut olla hiljaa, en minkään muun syyn takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti