tiistai 10. maaliskuuta 2015

"Mä olen kateellinen sulle"

Penkkarit on upea tilaisuus, tajusin sen viime vuonna kun olin katsomassa niitä ensi kertaa elämässäni (sitä edellisenä vuonna olin toki ollut ajelulla). Tänä talvena olin matkalla yliopistolle, kun näin pari penkkarirekkaa, ja tajusin missaavani tuon upean - niin ihanan iloisen! - karnevaalin, koska minulla on pakollinen luento.

Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.

Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)

"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.

lauantai 28. helmikuuta 2015

Musiikkia

En ole tainnut linkittää tänne yhtäkään musiikkikappaletta, sillä en yleensä harrasta sitä.

Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )

Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.

El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.

Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.

Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.

Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.

torstai 12. helmikuuta 2015

Mietteitä opinnoista

Kerron aina ihmisille, tajusin hetkessä kesken erään lukion syventävän matematiikan kurssin, että lopultakaan matematiikka ei ole sitä mitä todella haluan. Ymmärsin, että haluan humanistiseen tiedekuntaan. Sinne minä kuukauden päästä hain ja pääsinkin, ja olen hyvin onnellinen valinnastani. Opiskelen kuitenkin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa: en sittenkään osannut päästää irti luonnontieteestä.

Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.

Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.

Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.

Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.

Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Veli ja sisko

Kirjoitin jokseenkin samansisältöisen postauksen jo 2012, mutta tällä kertaa haluan yrittää runosäkeitä sisaruksilleni. Yhdelle oikealle siskolle, joka kirjoitti ystäväkirjaani (kyllä, tein sellaisen viime kuussa pitkästä aikaa) että on tuntenut minut syntymästäni saakka. Yhdelle veljelle, jonka olen tavannut vasta viidentoista iässä - hyvälle ystävälle, ei oikealle sukulaiselle, siis.


Veljen kanssa matkalla


isoveli on sellainen joka jakaa aina eväänsä
halaa tavatessa
isoveli on sellainen joka kuuntelee vaikka puhun liikaa
isoveli on sellainen joka ostaa ensimmäisen oluen
ja jonka kanssa valvoo aina liian myöhään

isoveli opettaa härskejä sanoja viidellä kielellä
tai juttelee matemaattisesta ontologiasta

öisin syömme lettuja samalta lautaselta
ja hän tietää melkein kaikkien tähtien nimet

---

Sisko kylässä


hymyilen joka kerta, kun hän jättää kengät keskelle eteistä
ja sateenkaarenvärisen takkinsa lattialle
viisitoista vuotta huutoa ja tässä tulos

lasten kasvattaminen on turhaa

sisko tuo tuliaisiksi lisäravinteita
ja outoja hedelmiä, joiden nimet unohdan heti

kun sisko ottaa lääkkeet, pistoksen
huoneessa tuoksuu vaniljakäsidesi

perjantai 24. lokakuuta 2014

Eräs asia, josta haluaisin tehdä normaalia

Yksinäisyys. Erityisesti tunne yksinäisyysestä ihmisten keskellä.

Lueskelin juuri jotakin sattumalta eteeni osunutta blogikirjoitusta yksinäisyydestä, ja erityisesti sen kommentit vaikuttivat minuun. Kaikki, jotka olivat viitsineet kommentoida sanoivat samaa: "minäkin tunnen itseni joskus yksinäiseksi ihmisten keskellä!"

Varmasti nuo ihmiset eivät ole ainoita. Tuskin se on edes harvinaista. Itse olen ollut kaikkein yksinäisin silloin, kun äitini oli juuri kuollut ja toisaalta silloin, kun paras ystäväni hylkäsi minut kuukausiksi. Silti yksinäisyyden tunteeseen ei vaadita mitään ihmeellistä: se on aina ollut tuttu vieras minulle, vaikka ei onneksi jokapäiväinen kumppani.

Muistakaa (ja muistaisinpa itse), että ette ole ainoita ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi ihmisten keskellä, jopa ystävien tai perheen keskellä. En osaa kertoa mikä siihen auttaisi. Osaan vain kertoa, että yleensä tunne menee ohi. Ja että sitä ei kannata jäädä miettimään liikaa - runoilijasieluni pitää silloin tällöin yksinäisyydessä/muissa kielteisissä tunteissa rypemisestä, mutta hauskempaa minullakin olisi, jos osaisin olla jäämättä noiden tunteiden uumeniin.

Lisäksi: kaikki ihmiset ovat erilaisia - ikävä kyllä ja onneksi - ei voi löytää ketään, joka olisi täysin oman itsen kaltainen tai ymmärtäisi aina kaiken. Yrittäkää löytää lohtu tuosta ajatuksesta, mitään muuta ei ole.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Miksi he vihaavat niin paljon?

Luin Hesarin artikkelin nuorista kommunisteista, ja erehdyin lukemaan kommenttejakin. Asiallisen ja hyvän artikkelin kommenteissa oli jälleen kerran niin paljon vihaa, inhoa ja ymmärtämättömyyttä.

Tiedän, ettei politiikassa ja sen tutkimuksessa ole totuuksia.

Silti minua surettaa, että vasemmistolaisuudesta ja kommunismista puhuminen aiheuttaa niin paljon kielteisiä tunteita niin monen ihmisen mielessä. Kuinka ihmiset voivat vihata jotain niin kaunista?

Mikseivät ihmiset suostu näkemään muuta kuin Neuvostoliiton? En usko, että maailmassa on montaa ihmistä, jotka haluaisivat perustaa uuden Neuvostoliiton. Kyse ei ole siitä.

Kyse on tasa-arvosta ja demokratiasta, demokratiasta siten, että ihmisillä todella on päätösvaltaa useammin kuin kerran neljässä vuodessa.

En ole lähdössä barrikadeille huomenna enkä ensi viikolla, en halua väkivaltaa enkä yhteiskuntajärjestelmän pystyttämistä ilman enemmistön tukea (vaikka itse pitäisin sitä parhaana).

Mutta haluan uskoa siihen, että on jotakin parempaa kuin nykyinen järjestelmä. Jos joku saa lohtua kuolemanjälkeiseen elämään uskomisesta, uskokoon siihen. Minä saan lohtua siitä, että maailmaa voi muuttaa ja että on olemassa jotain nykymenoa kauniimpaa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Sama vanha aihe

Eli kiusaaminen. Kun se ei tästä maailmasta kerran lopu.

Unohtumattomia kokemuksia on kaikenlaisia. Naurua, leveitä hymyjä, kapeita hymyjä, kyyneleitä ja kipua, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja yksinäisyyttä. Valvottuja öitä, suudelmia, ravintolalounaita, vapaa-aikaa, kouluaikaa, työaikaa. Omalla tavallaan unohtumattomia ovat kiusaamiseen liittyvät kokemukset.

Minun kohdallani ei niinkään oma kiusatuksi joutuminen, sillä en kärsinyt paljon, mutta muiden ihmisten kertomukset ja itse nähdyt asiat. Kertomukset väkivallasta, yksinäisyydestä tai siitä, miten ihan oikeasti polkupyörä lukittiin koulun pihaan ja seiskaluokkalaisen piti kävellä kolme kilometriä kotiin. Ennen kaikkea se, miten läheltä näin kiusaamista yläasteella, jäi mieleen. En edes muista minä vuonna, sillä ei ole väliä.

Muistan kauhun ystäväni silmissä. Muistan, miten toista (ja toiseksi ainoaa) kertaa elämässäni minä todella halusin satuttaa, miten työnsin kynteni pahan ihmisen kämmenen ihoon ainoan kerran kun minulla oli tilaisuus niin tehdä. Muistan miten kirjoitin lehteen. Nyt mielipidekirjoitukseni naurattaa vähän ja hävettääkin, mutta sentään tein jotain. Kerroin opettajallekin, ja yllättäen tarinan onnellinen loppu perustui siihen. Pian kaikki oli ohi - en tiedä, muistaako kukaan muu tuota tarinaa.

Olen muutaman kerran jättänyt puuttumatta (mietoihin) kiusaamiseksi luulemiini tapahtumiin, on pelottanut tai en ole ollut varma mitä tapahtuu tai jotakin vastaavaa. Mutta ne kerrat, kun olen puuttunut, ovat jääneet mieleen. Muistan, miten kerran ärähdin vain pari vuotta nuoremmille lukion ovella tai miten puolustin tuntematonta ala-astelaista ollessani jo täysi-ikäinen. Miten kiusaajat suhtautuvat, miten he pienenevät ja hiljenevät - tai yleisimmin sanovat "läppä oli". Ei ollut. Minulla on silmät päässäni. Kiusatun silmät.

Armeija-aikana kiusataan kolmasosaa porukasta (tästä oli oikea tutkimus pari vuotta sitten). Kolmasosaa. Vihaan ja inhoan armeijaa muutenkin, mutta kun poikaystäväni lähti suorittamaan asepalvelustaan heinäkuussa, vaadin häneltä yhden ainoan lupauksen. Jos sinua kiusataan, älä anna sen jatkua. Jos näet, että jotakuta muuta kiusataan, puutu siihen. Älä anna asian olla.

Hän lupasi. Kun tapasimme viimeksi, hän kertoi kysyessäni, että "ei siellä nyt varsinaisesti kiusata... mutta selän takana puhutaan pahaa parista tyypistä". Poikaystäväni on upea ihminen, enkä suutu hänelle juuri koskaan, mutta tulloin suutuin ja tulin surulliseksi siitä, että hän tunnusti ettei ole yrittänyt tehdä yhtään mitään.

Etkö muista, miltä tuntuu, kun ei kelpaa kaveriksi? Etkö muista, miltä tuntuu kun sinulle nauretaan? Etkö muista, miltä tuntuu kävellä kolme kilometriä kotiin?

Muistan, miten 12-vuotiaana itse puolustin leirikaveria, josta en itsekään pitänyt, toisilta kavereilta jotka haukkuivat häntä selän takana. Se ei ole vaikeaa. Se on juuri sellaista kiusaamista, johon on helppo puuttua, ja johon kannattaa puuttua ennen kuin siitä tulee yhtään kamalampaa.