Puolituttuni valitti nettikeskustelussa, että metrossa vastapäätä istuvat osoittelivat ja tuijottivat häntä.
Pari päivää myöhemmin sama ihminen iloitsi siitä, että oli saanut äidiltään meikkejä ja vanhoja vaatteita.
Sydämeeni sattui nimenomaan tuo jälkimmäinen riemukas viesti - se miten paljon tuollainen ele merkitsee hänelle, se miten hän haluaa kertoa sen kavereilleen, koska hänelle mikään ulkonäköön liittyvä tuskin on itsestään selvää.
Hän on transnainen, matkalla naiseksi. Ihan vain sattunut syntymään väärään kehoon - jos niin haluaa sanoa - tai muuten vain löytänyt itsensä eri lokerosta kuin ulkonäöstä voisi päätellä. Eikä se ole helppoa vielä nykyäänkään eikä edes täällä Suomessa.
Luultavasti häntä (ja montaa muuta samassa tilanteessa olevaa) ahdistaa loppuikänsä, jos joku metrossa tuijottaa. Yleensä ihmiset kai ajattelevat, että jos joku tuijottaa, lienee syynä ruokaa paidalla tai takki juoponnapissa, mutta lokerostaan ulos murtautunut ihminen pelkää aina pahinta.
Sillä jostain kumman syystä monista kanssaihmisistä kyseessä lokeron vaihtaminen - oli se sitten sukupuoli- tai muu lokero - on rikos, josta kuka tahansa saa antaa tuomion, milloin ja missä tahansa.
torstai 4. kesäkuuta 2015
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Miesopettajista
Kerroin kavereilleni jotakin "neljänneksi suosikkiopettajastani [yliopistolla]", ja tajusin mielenkiintoisen seikan. Yhtä ala-asteen luokanopettajaa suosikkiopettajani - sekä yleisen miellyttävyyden että opetustaidon kannalta - ovat kaikki olleet ei-naisia. Se on yllättävää, kun suurin osa opettajista kuitenkin on naisia (no, yliopistolla ei välttämättä, mutta kouluissa ainakin)
Yläasteella meillä oli todella mukava fysiikanopettaja. Hän opetti ensimmäistä vuottaan ja puhui keväällä alanvaihdosta - minua harmitti, sillä hänestä olisi tullut hyvä opettaja. Toistaiseksi erinomaisuus oli mukavaa luonnetta, ja sitä, että hän oli ainoa opettaja joka on koskaan tarjonnut minulle tilaisuutta oikeasti mielenkiintoiseen ja kunnolliseen syventävään opiskeluun, kun kerran opetussuunnitelman sisältö oli jo tuttua. Äidinkielenopettajakin antoi vapauksia - ja patisti hakemaan yliopistoon alalle, jonka lopulta valitsin.
Lukiossa meillä oli matikanopettaja, joka tosin harmiksemme opetti enimmäkseen muita luokkia. Hän on ensimmäinen matikan opettaja, jolle vastasin "en tiedä", ensimmäinen jonka olen nähnyt makaavan pulpeteilla tunnin aluksi tai miekkailevan tauluviivaimilla oppilaan kanssa. Viimeisen lukiokokeen etusivulla oli ohjeita abeille (luottakaa itseenne ja opiskelkaa laajasti eri asioita ja sellaista), ja viimeistään silloin tiesimme, että opettajakin välitti meistä ihan oikeasti, eikä vain työnsä puolesta.
Yliopistossa meillä on professori, jonka kurssien opetussisältö ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta viihdyn hyvin. Häneltä oppii muutakin kuin mitä kurssikuvauksessa lukee, ja hän keskustelee opiskelijoiden kanssa opetuksen tulevaisuudesta. Toinen erinomainen professori on mitä mainioin puhuja: hän istuu opettajanpöydällä ja puhuu ilman luentokalvoja tai juuri mitään muutakaan tukea.
Kaksi upeaa tuntiopettajaakin on. Toisen tunneilla oli aina hauskaa (taas kerran kurssisisältö olisi voinut olla parempi, mutta ainakin tunnelma oli upea), toinen hallitsee opettamisen todella hyvin. Kerrankin minusta tuntui siltä, että kielen oppitunneilla oli hyödyllistä istua - se on koko kouluikäni ollut hyvin harvinainen tunne. Hän osasi vastata myös opiskelijoiden toisiin kieliin liittyviin kysymyksiin, ja tuntui hallitsevan koko alan todella tarkkaan.
Mutta miksi naisopettajat eivät jää mieleen? Yksi kaverini ehdotti, että "tosi monet naiset ryhtyvät opettajiksi koska se on kätevää, ne harvat miehet jotka valitsevat alan, sen sijaan todella haluavat alalle". Kuinkahan paljon tuo voi selittää? Mitä muita selityksiä on?
Yläasteella meillä oli todella mukava fysiikanopettaja. Hän opetti ensimmäistä vuottaan ja puhui keväällä alanvaihdosta - minua harmitti, sillä hänestä olisi tullut hyvä opettaja. Toistaiseksi erinomaisuus oli mukavaa luonnetta, ja sitä, että hän oli ainoa opettaja joka on koskaan tarjonnut minulle tilaisuutta oikeasti mielenkiintoiseen ja kunnolliseen syventävään opiskeluun, kun kerran opetussuunnitelman sisältö oli jo tuttua. Äidinkielenopettajakin antoi vapauksia - ja patisti hakemaan yliopistoon alalle, jonka lopulta valitsin.
Lukiossa meillä oli matikanopettaja, joka tosin harmiksemme opetti enimmäkseen muita luokkia. Hän on ensimmäinen matikan opettaja, jolle vastasin "en tiedä", ensimmäinen jonka olen nähnyt makaavan pulpeteilla tunnin aluksi tai miekkailevan tauluviivaimilla oppilaan kanssa. Viimeisen lukiokokeen etusivulla oli ohjeita abeille (luottakaa itseenne ja opiskelkaa laajasti eri asioita ja sellaista), ja viimeistään silloin tiesimme, että opettajakin välitti meistä ihan oikeasti, eikä vain työnsä puolesta.
Yliopistossa meillä on professori, jonka kurssien opetussisältö ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta viihdyn hyvin. Häneltä oppii muutakin kuin mitä kurssikuvauksessa lukee, ja hän keskustelee opiskelijoiden kanssa opetuksen tulevaisuudesta. Toinen erinomainen professori on mitä mainioin puhuja: hän istuu opettajanpöydällä ja puhuu ilman luentokalvoja tai juuri mitään muutakaan tukea.
Kaksi upeaa tuntiopettajaakin on. Toisen tunneilla oli aina hauskaa (taas kerran kurssisisältö olisi voinut olla parempi, mutta ainakin tunnelma oli upea), toinen hallitsee opettamisen todella hyvin. Kerrankin minusta tuntui siltä, että kielen oppitunneilla oli hyödyllistä istua - se on koko kouluikäni ollut hyvin harvinainen tunne. Hän osasi vastata myös opiskelijoiden toisiin kieliin liittyviin kysymyksiin, ja tuntui hallitsevan koko alan todella tarkkaan.
Mutta miksi naisopettajat eivät jää mieleen? Yksi kaverini ehdotti, että "tosi monet naiset ryhtyvät opettajiksi koska se on kätevää, ne harvat miehet jotka valitsevat alan, sen sijaan todella haluavat alalle". Kuinkahan paljon tuo voi selittää? Mitä muita selityksiä on?
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Ehkä ihmiset ovatkin oikeasti hyviä
Tajusin muutama kuukausi sitten jotain tärkeää.
Mietin jotakin erään kaverini sanomaa tai tekemää ja hymyilin mielessäni, sillä tuo ihminen on niin ystävällinen ja mukava ja tekee niin paljon hyvää ympäristölleen. Ajattelin kuten monesti ennenkin, että tuo kaverini on poikkeuksellisen ihana ihminen. Vaikeahan tätä on sanoiksi pukea, mutta nuo ajatukset ja muistot toivat mieleeni toisenkin kaverin, joka on yhtä kiva. Ja kolmannen ja neljännen ja muita ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin, mutta joista paistaa se sama syvä ystävällisyys.
Tajusin, etteivät tuolla tavalla aurinkoiset ja avuliaat ihmiset ole sittenkään äärettömän harvinaisia.
Maailmassa on sittenkin aika paljon ihmisiä, jotka tulevat toiselta puolelta kaupunkia keittämään teetä kuumeiselle, ostavat tupla-annoksen ruokaa voidakseen jakaa sen, jaksavat kuunnella, jaksavat tehdä yhdistyshommia ja käydä talkoissa, eivät puhu pahaa kenestäkään, hymyilevät ja auttavat.
Miksi minulla on kestänyt näin kauan huomata, että ystävällisiä ihmisiä on paljon? Onko kyse lopultakin ihan vain siitä, että nyt olen kuplassa, jossa on hyvä olla keskimäärin ankean ala-asteseuran ynnämuiden varhain tavattujen ikävien ihmisten jälkeen?
Olisiko minun pitänyt tajuta tämä jo aiemmin?
Mietin jotakin erään kaverini sanomaa tai tekemää ja hymyilin mielessäni, sillä tuo ihminen on niin ystävällinen ja mukava ja tekee niin paljon hyvää ympäristölleen. Ajattelin kuten monesti ennenkin, että tuo kaverini on poikkeuksellisen ihana ihminen. Vaikeahan tätä on sanoiksi pukea, mutta nuo ajatukset ja muistot toivat mieleeni toisenkin kaverin, joka on yhtä kiva. Ja kolmannen ja neljännen ja muita ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin, mutta joista paistaa se sama syvä ystävällisyys.
Tajusin, etteivät tuolla tavalla aurinkoiset ja avuliaat ihmiset ole sittenkään äärettömän harvinaisia.
Maailmassa on sittenkin aika paljon ihmisiä, jotka tulevat toiselta puolelta kaupunkia keittämään teetä kuumeiselle, ostavat tupla-annoksen ruokaa voidakseen jakaa sen, jaksavat kuunnella, jaksavat tehdä yhdistyshommia ja käydä talkoissa, eivät puhu pahaa kenestäkään, hymyilevät ja auttavat.
Miksi minulla on kestänyt näin kauan huomata, että ystävällisiä ihmisiä on paljon? Onko kyse lopultakin ihan vain siitä, että nyt olen kuplassa, jossa on hyvä olla keskimäärin ankean ala-asteseuran ynnämuiden varhain tavattujen ikävien ihmisten jälkeen?
Olisiko minun pitänyt tajuta tämä jo aiemmin?
tiistai 10. maaliskuuta 2015
"Mä olen kateellinen sulle"
Penkkarit on upea tilaisuus, tajusin sen viime vuonna kun olin katsomassa niitä ensi kertaa elämässäni (sitä edellisenä vuonna olin toki ollut ajelulla). Tänä talvena olin matkalla yliopistolle, kun näin pari penkkarirekkaa, ja tajusin missaavani tuon upean - niin ihanan iloisen! - karnevaalin, koska minulla on pakollinen luento.
Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.
Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)
"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.
Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.
Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)
"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.
lauantai 28. helmikuuta 2015
Musiikkia
En ole tainnut linkittää tänne yhtäkään musiikkikappaletta, sillä en yleensä harrasta sitä.
Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )
Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.
El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.
Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.
Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.
Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.
Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )
Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.
El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.
Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.
Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.
Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.
torstai 12. helmikuuta 2015
Mietteitä opinnoista
Kerron aina ihmisille, tajusin hetkessä kesken erään lukion syventävän matematiikan kurssin, että lopultakaan matematiikka ei ole sitä mitä todella haluan. Ymmärsin, että haluan humanistiseen tiedekuntaan. Sinne minä kuukauden päästä hain ja pääsinkin, ja olen hyvin onnellinen valinnastani. Opiskelen kuitenkin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa: en sittenkään osannut päästää irti luonnontieteestä.
Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.
Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.
Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.
Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.
Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.
Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.
Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.
Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.
Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.
Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.
tiistai 4. marraskuuta 2014
Veli ja sisko
Kirjoitin jokseenkin samansisältöisen postauksen jo 2012, mutta tällä kertaa haluan yrittää runosäkeitä sisaruksilleni. Yhdelle oikealle siskolle, joka kirjoitti ystäväkirjaani (kyllä, tein sellaisen viime kuussa pitkästä aikaa) että on tuntenut minut syntymästäni saakka. Yhdelle veljelle, jonka olen tavannut vasta viidentoista iässä - hyvälle ystävälle, ei oikealle sukulaiselle, siis.
Veljen kanssa matkalla
isoveli on sellainen joka jakaa aina eväänsä
halaa tavatessa
isoveli on sellainen joka kuuntelee vaikka puhun liikaa
isoveli on sellainen joka ostaa ensimmäisen oluen
ja jonka kanssa valvoo aina liian myöhään
isoveli opettaa härskejä sanoja viidellä kielellä
tai juttelee matemaattisesta ontologiasta
öisin syömme lettuja samalta lautaselta
ja hän tietää melkein kaikkien tähtien nimet
---
Sisko kylässä
hymyilen joka kerta, kun hän jättää kengät keskelle eteistä
ja sateenkaarenvärisen takkinsa lattialle
viisitoista vuotta huutoa ja tässä tulos
lasten kasvattaminen on turhaa
sisko tuo tuliaisiksi lisäravinteita
ja outoja hedelmiä, joiden nimet unohdan heti
kun sisko ottaa lääkkeet, pistoksen
huoneessa tuoksuu vaniljakäsidesi
Veljen kanssa matkalla
isoveli on sellainen joka jakaa aina eväänsä
halaa tavatessa
isoveli on sellainen joka kuuntelee vaikka puhun liikaa
isoveli on sellainen joka ostaa ensimmäisen oluen
ja jonka kanssa valvoo aina liian myöhään
isoveli opettaa härskejä sanoja viidellä kielellä
tai juttelee matemaattisesta ontologiasta
öisin syömme lettuja samalta lautaselta
ja hän tietää melkein kaikkien tähtien nimet
---
Sisko kylässä
hymyilen joka kerta, kun hän jättää kengät keskelle eteistä
ja sateenkaarenvärisen takkinsa lattialle
viisitoista vuotta huutoa ja tässä tulos
lasten kasvattaminen on turhaa
sisko tuo tuliaisiksi lisäravinteita
ja outoja hedelmiä, joiden nimet unohdan heti
kun sisko ottaa lääkkeet, pistoksen
huoneessa tuoksuu vaniljakäsidesi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
