Poissa, poissa, poissa

Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään

kasvamaan kukkia perhosten leikitellen lentää ...

Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen painoaan

miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli niin kevyt!

- Bertolt Brecht

Luin runon ensimmäistä kertaa aurinkoisena kesäpäivänä 2009 enkä varmaan itkenyt vielä silloin, vaikka loppu alkoi juuri sinä päivänä tai ainakin sinä kesänä.

Silti: loppujen lopuksi hän oli poissa täysin varoittamatta.

Hän sai varmasti kauniimman kuoleman kun kukaan uskalsi toivoa näinä vuosina.

Hän eli muuttaakseen maailmaa ja oli runoilija, vaikka ei kirjoittanut vuosikymmeniin mitään. Hänellä ei ollut juuri koulutusta, mutta mielenkiintoinen työelämä joka tapauksesssa. Oli vain harvoja sairauksia, joista hän ei kärsinyt, mutta niistä useimmista hän selvisi. Hän rakasti ja kärsi, ja ihmiset tapasivat aina sanoa, että hän on positiivinen ja ihana ihminen. Hänen arpensa olivat melkein näkymättömät, ja hän jaksoi eteenpäin. Hän kasvatti kaksi avarakatseista kasvissyöjälasta, ja vaikka ei nähnyt kummankaan ylioppilasjuhlia, tiesi ihan varmasti heidän pärjäävän. Hän eli varsin hyvän elämän.

Enkä minä kirjoita tätä, jotta te lukijat joutuisitte miettimään miten ilmaista myötätuntoa ja sanoa jotain lohdullista - ei teidän todellakaan tarvitse. En ole koskaan ymmärtänyt lausetta "otan osaa", minulle se on aina ollut tyhjä lause. Ei teidän tarvitse kommentoida mitään. Oikeastaan: älkää kommentoiko mitään.

Kirjoitin tämän, koska en osannut olla hiljaa, en minkään muun syyn takia.

Arpinen

Koulun käytävällä tuntematon kysyi minulta "Minkä arvosanan kirjoitit matikasta?" ja vatsaani kouraisi pitkästä aikaa sillä tavalla kuin sitä yläasteella kouraisi kun tuollaista kyseltiin käytävällä. Vasta jälkikäteen tajuan, että kysymys oli todennäköisesti ihan viaton, olin joskus ykkösellä samalla kurssilla kysyjän kanssa, ja häntä nyt vain sattui kiinnostamaan arvosanani.

Ei se ollutkaan koulukiusaamista.

Eikä minua edes kiusattu pahasti. Ei todellakaan. Silti löysin taas arpeni.

Eräs luokkatoverini mainitsi tulevasta armeija-ajastaan puhuttaessa, että häntä kiusattiin yhdeksän vuotta ja jos ne tyypit ovat samaan aikaan armeijassa hän "ampuu ekoissa kovapanosammunnoissa heidät". En minä usko, että tuo ihminen oikeasti ampuu ketään, mutta uskon hänen ajatelleen niin. Niin miellyttävä, mukava, hymyilevä ihminen, ja silti sellaiset arvet.

Miksi ihmiset kiusaavat? Mitä sille pitäisi tehdä?

Minä en tiedä. Tiedän vain, että minullakin on arvet:, hyvin hennot ja piilossa, mutta siellä ne ovat. Ja niin monella muullakin on omat arpensa.

Minuun sattuvat eniten nimenomaan muiden arvet. Tuntuu, että kaikkia ihania ihmisiä, jotka tunnen, on kiusattu. (Ehkä kaikkia on, kukaan ei uskalla kysyä kuinka montaa on joskus kiusattu, kysyttynä lukuvuonnakin on kiusattu yli 30 prosenttia yläkoululaisista...)

Miten kukaan on halunnut pahaa hyville ihmisille?

Millainen maailmamme olisi, jos "normaalista" poikkeavia ei kiusattaisi?

Löysinpäs kivan meemin, eli: Lapsuudesta.

1. Laita blogiisi kuva itsestäsi lapsena, jos sinulla on sellainen
Enkä laita. En jaksa etsiä sopivaa kuvaa. Ehkä myöhemmin.
2. Millaisia leikkejä leikit mieluiten lapsena?
Päiväkodinhoitajat nauroivat, kun leikimme päiväkotia pienempiä lapsia hoivaten. Ala-asteella syntyi eri ihmisten kanssa kaksi eri fantasiamaailmaa, ei mitään toista ulottuvuutta vaan vain hieman "paranneltu"  arkimaailma. Enimmäkseen leikin arkea, ehkä historiallista tai vaikka kuurojen tai tutkimusmatkailijoiden, mutta kuitenkin lähinnä arkea. En seikkaillut juurikaan.
3. Miksi halusit tulla aikuisena?
Joskus pienenä laulajaksi, huh sentään. Joskus ehkä 9-14-vuotiaana varsin pitkään ja vahvasti arkkitehdiksi. En muista haaveilleeni kovin paljon mistään ihme ammateista. Joskus mietin, että olisi hienoa olla lääkäri, mutta etten olisi tarpeeksi rohkea siihen.
4. Mitä asioita pelkäsit lapsena?
Koiria. Ja siltoja, joiden yli ajetaan autolla.
5. Paras kaverisi lapsena?
Päiväkotiajoilta en muista juuri muuta kuin kavereiden nimet. Ala-asteen ensimmäinen bestis oli luokkatoverini, jota tapasin silloin tällöin vuosia hänen koulunvaihtonsa jälkeenkin, mutta nyt en ole viiteen vuoteen tavannut tuota poikaa. "Kolmas kerta toden sanoo", kolmas bestikseni on yhä yksi tärkeimpiä ystäviäni ja olemme vaikuttaneet paljon toisiimme kymmenessä vuodessa.
6. Muistatko ensimmäisen koulupäiväsi?
Kerroin alkusyksystä kaikille, että opettajamme on "liian kiva". Ekalta päivältä muistan, miten illalla kerroin kaikkien luokkalaisteni nimet vanhemmilleni, ja luulen muistavani myös kun seisoin yksin välitunnilla ja mietin tuntevatko kaikki jo jonkun valmiiksi (eivät tunteneet).
7. Mistä asioista nautit lapsena erityisesti?
Hmm... Lukemisesta ja piirtämisestä, ja kai koulussa olemisesta, varsinkin niiden muutamien ystävien kanssa olemisesta. Puhumisesta! Siitä olen pitänyt aina. Barbit ja legot olivat vuosikaudet parhaita asioita ikinä. Tykkäsin myös monista asioista, joita tein isäni kanssa kaksistaan, kuten retkistä syömään jäätelöä tai lego-leikeistä.


Haastan kaikki blogeilijat pohtimaan omaa lapsuuttaan, oli se sitten kaukana tai vielä lähellä: )

28.10.2012

Ensilumen pitäisi sataa aina ennen liputuspäiviä, jotta myös kaltaiseni muistaisivat mitä Suomen valkoinen symboloi: lunta, talvea, valoa, vapautta. Lapsuuteni leikkipaikoilla ruohikko on vapauden värinen kun kuljen kylmän sunnuntaiaamun halki esittämään aikuista.

Olen ollut matematiikan ylioppilaskokeissa, mutta vaikeinta mitä olen nuemroiden kanssa koskaan tehnyt oli ensi kertaa äänestäminen. Huolellisesti, kuin juuri kirjoittamaan oppinut (sitähän minä olin!), piirsin numerot lumenvalkoiselle paperille.

Ja ulkona maailma oli hennosti valkea.

Palasin maan pinnalle lähikaupassa. Vartin yli kaksitoista, vartin yli avaamisaika, peliautomaateille on jono. Kassoillakin on jono, takanani kaksi miestä ostaa kaljaa. Minä ostan vapaudenvalkoista maitoa, eikä minulla ole enää niin kaunis olo kun palaan hohtavankylmään ulkoilmaan.

Muistatko muistavasi

Kaksi raapaletta eli sadan sanan tarinaa. Muisti-trilogiani kolmas osa on jo aiemmin ilmestynyt Vertauksen vaikeudesta. Nämä ovat ensimmäistä novellia fiktiivisempiä.

I.

Lapsuudenkotiani vastapäätä oli ravintola nimeltä Kanelinkukka. Muistin sen viime viikolla, ensi kertaa vuosiin, ja googlasin ravintolaa. En löytänyt mitään: hämmennyin. En tiennyt enää, minkä maalainen ravintola Kanelinkukka oli ollut, mutta paljon muuta kyllä. Ruokalistat oli painettu vihreälle paperille ja niissä oli kirjoitusvirheitä. Ja kerran olin ollut Kanelinkukassa treffeillä, en muistanut pojasta nimeäkään, vaikka muistan vatsaperhoseni. Poika oli tuonut minulle kukkiakin, tai ehkä niitä oli muuten vain ravintolan pöydässä.

Mutta Google ei tunnistanut muistojani ja aloin epäillä. Entä jos ravintolaa ei ollut koskaan ollutkaan olemassa muualla kuin mielikuvituksessasi? Ehkä vain kuvittelin lounasajan tuoksun ja sen, miten valo siivilöityi bambukaihtimien läpi muovipöydille.

II.

Pienessä puistossa koulumatkani varrella istui joka aamu sama mummoikäinen nainen. Selvästi yksinäinen: usein hän istui paikallaan vielä iltapäivällä koulusta palattuani. Vanhus ei ollut humalassa, hänestä teki pelottavan ainoastaan toistuvuus.  Oikaisin puiston läpi vain harvoin ja silloin nainen ei koskaan reagoinut. Jatkoi vain maisemien tuijottelua.

Säpsähdin melkoisesti, kun hän eräänä päivänä yllättäen kysyi minulta, mitä haluaisin tehdä isona. Jähmetyin hämmentyneenä ja aloin selittää toimittajakoulusta. Nainen puhkesi leveään hymyyn: ”Kirjoittaja on hieno ammatti, mutta vaikea. Minä osaan kirjoittaa vain näkemästäni, siksi istun tässä ja katselen.”

”Ihmiset luulevat kirjailijaa suotta yksinäiseksi, koska hänen ystävänsä ovat näkymättömiä”. Nyökkäsin varovasti, aloin pitää vanhuksen viisaasta hymystä.

Puuttuvia sanoja eli Miehekkyydestä

 Kirjoitin aluksi tekstiä sukupuolista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin, mutta teksti venyi ja jakautui kahtia. Sukupuoli ja ihminen, osa 1: on vaikea puhua kun ei ole sanoja.

Suomen kielestä puuttuu sana "platoniselle ihastumiselle". En ihastu sellaisella haluaisin-parisuhteeseen -tavalla joka ikiseen mielenkiintoiseen ihmiseen, jonka tapaan ja joihin haluaisin tutustua paremmin, mutta onko sille parempaakaan sanaa? Sellaisille ihmiskontakteille, joiden jalkojen juuressa voisi istua tuntikausia kuuntelemassa mielenkiintoisia keskusteluja tai joita haluaisi pyytää tanssimaan, koska he osaavat ja näyttävät sen. Joiden kanssa haluaisin valvoa koko yön puhellen tai vain hiljaa nuotioon tuijottaen tai jotka ovat niin komeita komeasti kannetuissa juhlapuvuissaan, että heitä tekisi mieli katsella ihaillen koko ilta.

Se (miesten) piirre, joka useimmin minussa herättää noita ihastumisen tunteita, voisi saada nimekseen "naisellisuus". Se on huono sana (muun muassa siksi, että niin monet miehet kavahtavat sitä!), mutten tiedä parempaakaan. On nimittäin tavattoman hienoa, jos miehellä on erikoisempia harrastuksia kuin jääkiekko, penkkiurheilu tai moponrassaus, ja varsinkin naisellisiksi miellettyjä asioita harrastavat miehet ovat minusta usein kiinnostavia. Piirtäjät, ratsastajat, tanssijat...

Tuo ominaisuus kulminoituu barokkitanssiin: miehiin, jotka tanssivat sukkahousuissa baletinkaltaista hienosteluhyppelyä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää perinteisen miehekkäänä. Mutta juuri miehekkäitähän nuo miehet ovat! He uskaltavat tehdä, mitä haluavat, he uskaltavat olla jotain muuta kuin heidän sukupuoleltaan odotetaan ja he kantavat sukkahousunsa (tai verkkarinsa, jos tanssiharjoituksista puhutaan) kunnialla.

Oikea miehekkyys on rohkeutta, rehellisyyttä ja suvaitsevaisuutta itseä ja muita kohtaan.

Onko miehekkyydellä tai naisellisuudella väliä? Entä puuttuuko teidän kielestänne sanoja?

Jotain rajaa

Kyllähän minä kannatan maahanmuuttoa, Euroopan yhdentymistä ja muuta, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Suomeen tulee aina vain enemmän siirtolaisia, jotka tuovat mukanaan oman kulttuurinsa, eikä se selvästikään aina ole pelkästään hyväksi.

Kyllä minä mieleni pahoitin, kun huomasin mitä koulutieni varteen oli ilmestynyt. Siinä on jo pidempään ollut semmoinen itämaista ruokaa myyvä kauppa, mikä toki sinällään on ihan hienoa. Siis se, että tänne tulevat ryhtyvät yrittäjiksi ja luovat toimeentulolähteen itselleen omalla työllään, vaikka onhan siinä noita akkultturaation, eristäytymisen piirteitä toki myös.

Mutta nyt ne olivat täyttäneet näyteikkunansa jollakin ihan kamalalla. Kaikilla on uskonnonvapaus ja elinkeinovapaus enkä minä ole sellaisia pois viemässä, mutta en minä nyt ihan mitä tahansa suostu katselemaan. Ne itämaalaiset ovat täyttäneet koko ikkunan vallan hirvittävillä patsailla, siis sellaisilla maanisesti vilkuttavilla kissoilla joita maneki-nekoksi heidän kielellään kutsutaan.

Onko se nyt liikaa vaadittu, että tässä monikulttuurisessa yhteiskunnassamme saisi kulkea kaduilla silmät auki ahdistumatta vieraan kulttuurin kummallisista tavoista?

- -

Heti perään varoitus: teksti sisältää ironiaa. Tälläinen pakina pälkähti mieleeni jokin aika sitten, enkä minä suinkaan allekirjoita noista väitteistä tai varsinkaan rivinväleistä mitään muuta kuin sen, että inhoan noita kissapatsaita. : )

Pidän globalisaatiosta silloin, kun puhutaan kulttuurista. Ostin tänään quorn-jauhelihankorviketta kokatakseni pizzaa, join välipalakseni kummallista japanilaista jääteetä ja palasin sitten kotiini mennäkseni saunaan. Rakastan indonesialaista ruokaa, koska se tuo mieleeni Hollannin. Tanssin viidensadan vuoden takaisia keskieurooppalaisia tansseja, kuuntelen eteläamerikkalaista musiikkia, luen kiinalaisia runoja.

Viimeksi kävin aasialaisessa kaupassa toisen polven kiinalaisen maahanmuuttajan kanssa. "Täältä saa mangosteen-mehua!" kaverini iloitsi. "Olisit kysynyt multa, olisin tiennyt että täältä saa sitä", myhäilin. Sitten menin lähikauppaani, enkä meinannut löytää ostoslistani asioita.