Först jag säger förlåt. Min svenska är inte särskilt bra, men jag vill använda svenska för den här texten. Det bara passar så bra.
I gymnasiet deltog jag i några speciella kurser på veckosluter. Deltagarna var finska gymnasieelever, nästan alla lärare var finska. Men en av eleverna talade inte finska. Hen gick IB-gymnasiet på engelska i Helsingfors och talade engelska nästan som modersmål.
När den IB-eleven var där, lärde de finskspråkiga lärarna på engelska. När klasserna var slut och vi hade fritid, brukade vi spela spel. När den IB-eleven var där, spelade vi alltid på engelska. Jag tyckte att det kände konstig (jag är inte så bra med engelska, men också för andra orsaken). Det fanns tio eller mer finska personer och en som inte kunde tala finska, och alla måste tala engelska.
Den IB-eleven är en invandrare, men inte en fattig flykting eller en annan stereotypisk person. Hen deltog tävlingarna i skolämnen, fick priser i dem och jag vet att hen gick till Aalto universitet. Det är ganska troligt att hen ska vara framgångsrik i sitt liv, bli sakkunnig i sin bransch, kommer att ha bra jobbet. Och kommer inte att lära sig finska.
Jag är inte en nationalist. Men det känner ju konstig att personer kan bo helt sitt liv i Finland och inte tala finska (eller svenska). Och vi finskspråkiga borde tala engelska när vi träffar dem. Varje gång. För ett helt liv.
Vi som går finskspråkiga skolor måste studera svenska. (Jag hatar inte 'pakkoruotsi', det här är bara ett faktum.) Men det finns människor som inte måste studera varken finska eller svenska. Jag vet inte om det är fel. Men jag vet att det är konstig.
perjantai 4. huhtikuuta 2014
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Eikä suru mene pois
Alan vakavissani uskoa siihen, ettei suru oikeastaan koskaan ole ohi. Nykyään muistan surun jo hyvin harvoin, mutta se ei tarkoita, että se olisi katoamassa. Vasta nyt alan myös todella huomata, mihin kaikkialle muistot ovat tarttuneet.
yhdeksäntoista täyttäessäni
saan lahjaksi sateenvarjon
äidiltäni joka siinä vaiheessa on
maannut haudassa jo puoli vuotta
varjo on juuri niin ruma ja ylihintainen
kuin useimmat muutkin syntymäpäivälahjat
on yksi harmaa esine
joka tekee minut
iloiseksi
Ehkä iloinen on väärä sana, ehkä katkeransuloinen olisi osuvampi näin proosatekstissä. En tiedä, voiko tuota tunnetta kuvitella, jos ei ole sitä kokenut. En tiedä, kannattaako yrittääkään, koska jokainen muisto tekee myös hiukan surulliseksi.
Laitoin viime viikolla syrjään äidin mukin. Ajattelin pitkään, että pyöriköön käytössä, mutta en ole kertaakaan kunnolla harkinnut, että käyttäisin tuota mukia tai juottaisin siitä teetä ystävilleni. Tunnustin tosiasiat ja piilotin mukin yläkaappiin.
Ja joka ikinen kerta, jos kotiin tullessani asunto on tyhjä, minä muistan sen, ettei se ennen miltei koskaan ollut tyhjä. Surullisena muistan, miten silloin kaipasin olla yksin kotona. Niinhän lapset tietynikäisestä alkaen aina toivovat. Enää en toivo, sillä en ole lapsi. Minun lapsuuteni loppui vihoviimeistään niihin muutamiin suruviestin ilmoittaneisiin sanoihin toissa marraskuussa.
maanantai 24. helmikuuta 2014
Alkoholi(poliittinen)kannanotto
(On muuten surullista huomata, että tämä blogi on hiljaa näivettymässä pois. Rakastan blogaamista, ja silti. Huokaus. Olen liian kova sosiaalismedia-addikti nykyään, että saisin kirjoitettua pitkästi...)
Itse vihasin pienenä alkoholia kaikkien lasten lailla, mutta minun kohdallani tuo kielteinen asenne säilyi hyvin pitkään. Ja on siitä rippeitä vieläkin. Siis: asiaa alkoholista.
Alaikäisenä maistoin/join viiniä noin kolmesti (esim. kun perhetutut tarjosivat lasillisen). En ollut kiinnostunut edes maistamaan alkoholia, eikä tuttavapiirissäni juuri juotu. Läheiset ystäväni eivät juoneet - miksi minunkaan olisi pitänyt? Pidän yhä juopottelevia alaikäisiä ja muitakin reilusti juovia - miten tämän nyt muotoilisi - idiootteina, mutta alkoholin kohtuukäytön olen minäkin aloittanut.
Juuri 18 täyttäneenä kävin juomassa yhden oluen baarissa, siitä meni reilu puoli vuotta ennen kuin päädyin uudestaan baariin (noin vuosi sitten, siis). Siitähän alamäki sitten alkoi - olen tainnut sen jälkeen olla hädintuskin kuukauden ilman alkoholia. Minusta se on melko surkeaa: en ole vähääkään ylpeä itsestäni. Vaikea sanoa, miksi tunnen itseni huonoksi ihmiseksi "kaksi lonkeroa kerran tai kaksi kuussa" -juomatapoineni. Enkö ole vieläkään kasvanut aikuiseksi, olen sielultani liian nuori juomaan? Inhoanko liikaa kanssasuomalaisten juomatapoja?
Elättelen toiveita, että vastaus olisi, "olen realisti". Haluaisin uskoa, ettei alkoholilla voi saavuttaa mitään sellaista, joka muuten ei olisi saavutettavissa. Tässä tarkoitan siis lähinnä humaltumista, onhan punaviinin terveysvaikutuksia todisteltu jo kauan ja niin edelleen. Haittoja kun riittää, niin miksi ylipäänsä pitäisi juoda?
Miksi siis itse edes juon? Toistaiseksi olen ollut lähinnä utelias. Olen nähnyt uusia paikkoja (baareja), maistanut uusia makuja, ja viettänyt aikaa porukoissa, joiden kanssa ei muuten tulisi oltua. En ole päässyt oikein selville siitä, mistä humala alkaa, en koe olleeni koskaan humalassa. Luultavasti olen jonakin päivänä niin utelias, että juon itseni humalaankin. Edes sitten "suomalaisen yleisivistyksen" nimissä: ehkä ymmärtäisin sitä kautta viinan ihmeellisestä viehätyksestä vähän enemmän.
Itse vihasin pienenä alkoholia kaikkien lasten lailla, mutta minun kohdallani tuo kielteinen asenne säilyi hyvin pitkään. Ja on siitä rippeitä vieläkin. Siis: asiaa alkoholista.
Alaikäisenä maistoin/join viiniä noin kolmesti (esim. kun perhetutut tarjosivat lasillisen). En ollut kiinnostunut edes maistamaan alkoholia, eikä tuttavapiirissäni juuri juotu. Läheiset ystäväni eivät juoneet - miksi minunkaan olisi pitänyt? Pidän yhä juopottelevia alaikäisiä ja muitakin reilusti juovia - miten tämän nyt muotoilisi - idiootteina, mutta alkoholin kohtuukäytön olen minäkin aloittanut.
Juuri 18 täyttäneenä kävin juomassa yhden oluen baarissa, siitä meni reilu puoli vuotta ennen kuin päädyin uudestaan baariin (noin vuosi sitten, siis). Siitähän alamäki sitten alkoi - olen tainnut sen jälkeen olla hädintuskin kuukauden ilman alkoholia. Minusta se on melko surkeaa: en ole vähääkään ylpeä itsestäni. Vaikea sanoa, miksi tunnen itseni huonoksi ihmiseksi "kaksi lonkeroa kerran tai kaksi kuussa" -juomatapoineni. Enkö ole vieläkään kasvanut aikuiseksi, olen sielultani liian nuori juomaan? Inhoanko liikaa kanssasuomalaisten juomatapoja?
Elättelen toiveita, että vastaus olisi, "olen realisti". Haluaisin uskoa, ettei alkoholilla voi saavuttaa mitään sellaista, joka muuten ei olisi saavutettavissa. Tässä tarkoitan siis lähinnä humaltumista, onhan punaviinin terveysvaikutuksia todisteltu jo kauan ja niin edelleen. Haittoja kun riittää, niin miksi ylipäänsä pitäisi juoda?
Miksi siis itse edes juon? Toistaiseksi olen ollut lähinnä utelias. Olen nähnyt uusia paikkoja (baareja), maistanut uusia makuja, ja viettänyt aikaa porukoissa, joiden kanssa ei muuten tulisi oltua. En ole päässyt oikein selville siitä, mistä humala alkaa, en koe olleeni koskaan humalassa. Luultavasti olen jonakin päivänä niin utelias, että juon itseni humalaankin. Edes sitten "suomalaisen yleisivistyksen" nimissä: ehkä ymmärtäisin sitä kautta viinan ihmeellisestä viehätyksestä vähän enemmän.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Hyvää uutta vuotta!
Minulle tämä kulunut vuosi oli monipuolinen ja elämisen arvoinen, toivottavasti teilläkin oli. Olen ollut kiireinen, mutta yleensä onnellisin tavoin - olen kokenut paljon. Kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin yliopistossa, olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uuden läheisen ystävän, aloin pitkästä aikaa kirjeenvaihtoa englanniksi ja tehnyt vaikka mitä muuta. Ja surrut - 2013 tulee aina olemaan minulle myös surun vuosi.
2013 minä muun muassa...
- join liikaa alkoholia nolla kertaa (vaikka tämä vuosi olikin se, jona aloin juoda alkoholia melkein säännöllisesti. Minusta tuli enemmistöön kuuluva tässä suhteessa.)
- yhden kerran istuin juhlien jälkeen aamuyöllä kotona keittiössä kaakaolla hädintuskin tuntemani miehen kanssa. Pitäisi useammin juoda kaakaota yöllä.
- olin järjestämässä kahta sadan hengen tilaisuutta viikon välein (ja kaduin sitä, koska stressin määrä oli turhan suuri)
-olin kirjeenvaihdossa kolmeen eri kaupunkiin kolmen eri ihmisen kanssa
- kävin neljässä maassa (Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa)
- olin viidesti tanssiaisissa
- keksin, mikä on kuudes kieli jota haluan opiskella. Kuinka voisin väittää sivistyneeni yliopistossa, jos en valmistuessani osaisi edes yhtä kuollutta kieltä!
- kirjoitin seitsemän ainetta ylioppilaskirjoituksissa (tosin niistä kaksi jo edellisenä vuonna)
(ja pidemmälle en keksinyt numeroita)
2013 oli hyvä vuosi. Itkin ja nauroin, olin yksinäinen ja tunsin ihanaa yhteenkuuluvuutta.
2013 minä muun muassa...
- join liikaa alkoholia nolla kertaa (vaikka tämä vuosi olikin se, jona aloin juoda alkoholia melkein säännöllisesti. Minusta tuli enemmistöön kuuluva tässä suhteessa.)
- yhden kerran istuin juhlien jälkeen aamuyöllä kotona keittiössä kaakaolla hädintuskin tuntemani miehen kanssa. Pitäisi useammin juoda kaakaota yöllä.
- olin järjestämässä kahta sadan hengen tilaisuutta viikon välein (ja kaduin sitä, koska stressin määrä oli turhan suuri)
-olin kirjeenvaihdossa kolmeen eri kaupunkiin kolmen eri ihmisen kanssa
- kävin neljässä maassa (Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa)
- olin viidesti tanssiaisissa
- keksin, mikä on kuudes kieli jota haluan opiskella. Kuinka voisin väittää sivistyneeni yliopistossa, jos en valmistuessani osaisi edes yhtä kuollutta kieltä!
- kirjoitin seitsemän ainetta ylioppilaskirjoituksissa (tosin niistä kaksi jo edellisenä vuonna)
(ja pidemmälle en keksinyt numeroita)
2013 oli hyvä vuosi. Itkin ja nauroin, olin yksinäinen ja tunsin ihanaa yhteenkuuluvuutta.
lauantai 2. marraskuuta 2013
Niin paljon kaunista ja silti
En yleensä linkitä blogeja tai mitään muutakaan, koska olen todella laiska lukemaan ihmisten suosituksesta mitään, varsinkaan, jos linkkejä on paljon. Nyt on kuitenkin pakko, koska tämä sarjakuvablogi on vaan niin mainio. Lukekaa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Salaisuuksia
Monelta monelta eri vuodelta ja "sinä" tarkoittaa useaa eri henkilöä.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
torstai 17. lokakuuta 2013
Yleensä minulle kuuluu hyvää
Yleensä kaikki menee nykyään hyvin. Yleensä nauran, hymyilen ja olen onnellinen. Yleensä en muista surra (ja sitä paitsi, onhan suru toki jo erilaista kuin hautajaisten aikaan tai vaikka vappuna).
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
