Runoja tältä kesältä

 Yritin ottaa tavoitteeksi kirjoittaa joka päivä, mutta olen jäänyt siitä kyllä paljon... Ja koko kesäkuussa en päivittänyt blogia. Mikäli minulla on yhä lukijoita, pyydän anteeksi ja pahoittelen.

Pari runokuvaa tältä kesältä:

Öisin ostan luomumaitoa

alepasta joka on aina auki

silti päivisin saatan syödä tonnikalaa

ilman delfiinimerkkiä

öisin hymyilen miehille

joilla on entisen poikaystäväni

hiukset, silmät tai hymy

Ja pitkästä aikaa oodi eräälle pikkukaupungille. Kävin nimittäin noin neljättä kertaa elämässäni Turussa, keskiaikamarkkinoilla, ja kerrankin vähän pidempään kuin vain kääntymässä. Pidin paikasta.

Jo ennen kuin näen

viiniä siemailevat naiset

rantakahviloissa

jokilaivat lehtipuut vanhat sillat

näen rantakadulla taidemaalarin kojun

jo pelkkä se

tuo mieleeni kaikki Euroopan kaupungit

joet katukahvilat taivaanrannat

levottoman onnentunteen

liian pienet kengät ja kadut ulkomailla

Huomenna

Huomenna olis sitten lakkiaiset.

Minulla piti olla rento toukokuu, mutta vielä mitä. Sain juhlamekon juuri valmiiksi, olen ollut flunssassa melkein koko kuukauden ja käynyt yliopiston pääsykokeessa - ei kovin suuri ihme, etten ole pahemmin ajatellut blogia.

En ole myöskään kirjoittanut juuri mitään. Pidin päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti pari vuotta, mutta nyt sekin on jäänyt. Hui. No, toivottavasti kesäkuussa kahden leiriviikon jälkeen lomalla on aikaa & jaksamista kirjoittaa. Tavallaan mieleni palaa jatkuvasti kirjoittamaan tämänhetkistä romaaniprojektiani (ihan eri juttu kuin se, josta pari vuotta sitten kirjoitin täällä), mutta en ole saanut aikaiseksi. Yksi ilta nukkumaan mennessäni mietin tuon tarinan eri kohtia, lähinnä sitä kuinka eräs kirjan henkilöistä kuolee. Sain taioittua viimeinkin mieleeni tuon kohtauksen kelvollisella tavalla. Vaikka teksti on vahvan omaelämänkerrallista, ei yllättävää kyllä tuntunut lainkaan surulliselta miettiä sellaista.

Tarinahan se vain on. Ehkä "sydänverellä" kirjoitettu joiltain osin, mutta silti vain tarina.

Yksinäinen vappu

Hei lukijat, kyllä tämä angstaus loppuu vielä joskus. Vielä jotakin aiheesta, sillä olen pyrkinyt kirjoittamana vappuisin & tämä on ainoa, mitä minulla tänä vuonna on sanottavaa. Hyvää vappua, hyvää työväen ja opiskelijoiden juhlaa.


Pelottaa mennä huomenna tovereittesi keskelle, sillä et ole enää heidän joukossaan.

Sanotaan, että ensimmäisen vuoden juhlapäivät ovat vaikeita, talven juhlista selvisin, mutta vappu tuntuu pahalta. Onneksi on ohjelmaa, onneksi keksin mitä teen, kun en halua käydä yksin samoissa paikoissa, joissa kävimme niin monesti yhdessä.

Aion viedä kansalaissodan muistomerkille punaisen ruusun, sillä minusta se on hieno metafora.

Myös hautajaisiin toin yhden ainoan punaisen ruusun.

Haluaisin oppia

Haluaisin oppia piirtämään auton, sillä haluaisin piirtää sarjakuvaksi erään elämäni merkityksellisen keskustelun. Yritin äsken kirjoittaa siitä tarinaa blogiin, se ei ole tarpeeksi, haluan oppia piirtämään auton ja hiljaisuuden ja lapsuuden pelon, joka ei yhtäkkiä olekaan aiheeton, kauheat pitkät hiljaiset kilometrit.

Se tulisi mukaan erääseen pitkään sarjakuvaprojektiini, jota on toistaiseksi vain yksi sivu tehtynä. Tuskin siitä tulee valmista, haluan silti piirtää noita irtonaisia kuvia, elämänsirpaleita.

Haluaisin oppia piirtämään erilaiset hiljaisuuden lajit.

Sen kauhean sanattomuuden, joka tukehduttaa.

Ystävien välisen.

Sellaisen, joka on toisen mielestä kiusallinen ja toisen mielestä ihana.

Keskustelua edeltävän, keskustelun keskeyttävän, keskustelun jälkeisen.


Kaikki erilaiset hiljaisuuden lajit, sillä niistä ei voi kirjoittaakaan. Eikä ainakaan puhua. Olen kertonut tarinan tuosta automatkasta luultavasti kahdelle ihmiselle, mutta ei sitä ymmärrä, luultavasti molemmat ovat jo unohtaneetkin, sillä ei se kuulosta tärkeältä kun sen kuulee jälkikäteen.

Haluaisin oppia piirtämään kaiken, mikä pakenee sanoja.

Aikaansaamattomuus

Tajusin, että minun on ehkä perustettava uusi blogi.

Ystävät, olen iloinen, että luette tätä blogiani, mutta siksi tarvitsen internettiin uuden turvasataman, jonka voin kuvitella anonyymiksi. Johon voisin jälleen kirjoittaa mitä tahansa ajattelematta yhtään ketään muuta kuin vain itseäni.

Toisaalta en millään jaksaisi. Minun on jo kuukausia pitänyt laittaa muutama sarjakuva nettiin, niitäkin varten aioin perustaa oman blogin. Enkä ole saanut aikaiseksi. Toisaalta, voisin ehkä laittaa ne sarjakuvat tänne (omaan sarjakuvablogiini ne eivät aiheidensa vuoksi sovi).

Tuijotan keskeneräistä käsikirjoitustani ja korjaan kirjoitusvirheitä sen sijaan, että jatkaisin tarinaa.

Pääsykoekirjan sijaan selaan internettiä, uudelleen ja uudelleen, tunnista toiseen.

Teen tietokoneohjelmointitehtäviä ja itken aina välillä, kun toetokone valikoi surullista musiikkia kuunneltavakseni. Pyyhin hihaani kyyneleitä, ja koitan päättää, onko ohjelmointi turhaa vai onko sekin taidetta. Riittäisikö se minulle luovaksi työksi.

PS. Tajusin eräällä matematiikan oppitunnilla tänä keväänä, vajaa kuukausi ennen yhteishakua, että minun on tosiaan jahdattava unelmaani taiteilijaksi ryhtymisestä. Hain siis yliopistoon alalle, josta olen unelmoinut silloin tällöin jo vuosia.

Muutamien kuukausien kuluttua

Olen oppinut kattamaan pöydän
kahdelle

Olen oppinut puhumaan
imperfektissä ja unohtanut
sanan vanhemmat
jonka monikon pääte on turha

Eilen söimme pakastimesta
viimeisen makaronilaatikon
jonka olit tehnyt

Itken enää herätessäni
unista
joissa riitelemme ihan niin kuin ennenkin

- -

Kolmasosa vuotta on kulunut. Ihminen unohtaa aina surunsa, sanoo Pikku Prinssi ja yleensä minäkin unohdan.

Tänään, nyt, minulla on pitkästä aikaa hyvin yksinäinen olo. Äidinkielen ylioppilaskokeessa kirjoitin yksinäisyydestä ja nieleksin kyyneliä, siteerasin vuosien takaista lempirunoani, joka alkaa: "Joskus herään öisin tunteeseen/että lapsuudenkotini on kadonnut".En ymmärtänyt runoa pienenä niin kuin sen nyt ymmärrän, säkeet vain olivat kauniita.

Mutta itkin kyllä herätessäni tuohon tunteeseen ensi kerran. En tiennyt painajaisista mitään, ennen kuin aloin nähdä unia, joissa olet vieläkin täällä. Ja pikku hiljaa niihinkin on tottunut, enää en itke herätessäni, vaikka runossa muuta sanonkin.

Tytölle, jota en tuntenut

Ehkä jätän tällä kertaa selittämättä.  En tuntenut tuota tyttöä, mutta tunnen yhden, joka suree häntä. Oikeastaan omistan runot siis hänelle.

Oli muuten kummallista huomata, että en osaa edelleenkään suhtautua kuolemaan tai esimerkiksi vastata tietoon kuolemasta. Tiedän kuitenkin oppineeni jotakin: en pelkää sitä, että tapaan tuon surevan ystäväni. Ennen marraskuuta olisin varmasti pelännyt.

I.

Saapunut viesti:
"siskoni kuoli tänään."
Ulkona talven
viimeinen lumisade
on viimeinkin tyyntynyt.

II.

niin hento nimi
kukan nimi
ei sellainen lapsi voi elää kauan

tyttö ei puhunut koskaan
mutta veli kertoi siskolleen kaiken