en tervehtinyt häntä koskaan aamuisin
vaikka tulimme samalla bussilla
yhdellä kurssilla istuimme vierekkäin
ja hän nauroi englannintaidolleni
kuitenkin pidän nauravista ihmisistä
joten ei se haitannut
sellainen ihminen ei ansaitse kuolla
siksi ettei kukaan huomaa
- -
Olen päässyt vähällä. En ole juuri kohdannut kuolemaa. Olen ollut kolmissa hautajaisissa, kaikki olivat isoäitini sukupolvea enkä tuntenut heistä ketään kunnolla. Kerran olen nähnyt kuolleen ihmisen, Kampin kauppakeskuksessa makasi itsemurhaaja verilammikossa joskus vuosia sitten. En lue Hesarin kuolinilmoituksia, toisin kuin vanhempani, sillä siellä ei ole minun tuttujani.
Meidän luokallamme on nyt yksi oppilas vähemmän.
En tuntenut häntä, mutta elämän päättyminen on surullista. En usko kuolemanjälkeiseen elämään enkä kukkalähetysten omaisille tuomaan lohtuun, ja se tekee kaikesta yhä surullisempaa.
Vasta jälkikäteen lyhyesti kerrotun kuolinuutisen yksityiskohdat alkavat mietityttää. Kukaan ei tiedä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja miksi kukaan ei huomannut ajoissa?
Julma tapa kuolla.
maanantai 13. elokuuta 2012
lauantai 11. elokuuta 2012
Sarjakuvista
Sarjakuva on aliarvostettu taidelaji, toivottavasti jokainen lukijani on kuullut tuon väitteen ja pohtinut sitä.
On paljon muutakin sarjakuvaa kuin sanomalehtien huumoristripit tai Aku Ankka. Sarjakuvaan kannattaa tutustua.
En ole koskaan ollut sarjakuvaihmisiä, tai niin olen luullut. Vaikka olen harrastanut kolme vuotta japanilaiseen sarjakuvaan ja sen lieveilmiöihin liittyviä juttuja, en ole lukenut lopultakaan kuin ehkä viisikymmentä pokkaria mangaa. (Se on vähän, jos mangaharrastajista puhutaan.) Aku Ankkaa luin pari vuotta lapsena, muuta länsimaista sarjakuvaa olen lukenut tasaisen hitaalla tahdilla niin kauan kuin olen osannut lukea. Nettisarjakuvia olen lukenut ehkä kymmentä. Verrattuna kaikkiin piirroksiini, olen piirtänyt sarjakuvaa hyvin vähän, mutta kyllä sitäkin on tullut väsättyä kymmenien sivujen verran.
Sarjakuvahistoriaani listatessa huomana, että ei se sittenkään ole ihan olematon. En vain ole koskaan kirjojen rakastamiselta tajunnut sarjakuvan hienoutta. Yksi syy siihen on, että se sarjakuva, jota useimmiten näkee, on laadultaan huonoa. Pakko tunnustaa esimerkiksi, että Fingerpori naurattaa minua, mutta ei sitä hyväksi huumoriksi voi yleensä sanoa.
Opin todella rakastamaan sarjakuvaa tänä keväänä. Aloin lukea mahtavaa xkcd-nettisarjakuvaa, ja pikkuhiljaa vajavaisista taidoistaan tuskallisen tietoiseen taiteilijasieluuni iskostui, että piirtääkseen tarinaa ei tarvitse olla erityisen hyvä piirtäjä. Tuo tikku-ukkosarjakuva on siis ehkä tärkein inspiraationi ikinä! Sain yhden idean sarjakuvaan, jossa minä ja poikaystäväni esiinnymme, sitten toisen, kolmannen, neljännen idean. Kun olin piirtänyt kymmenisen sarjakuvastrippiä, perustin sarjakuvablogin. (Ehkä linkitän sen tänne vielä joskus, mutta en nyt.)
Sarjakuvan piirtäminen tuntuu hyvältä. En ota sitä liian vakavasti, piirrän vain koska se on kivaa. Se on oikeastaan ensimmäinen kuukausia kestänyt tarinaprojektini.
Luetko sinä, lukijani, sarjakuvaa? Miksi tai miksi ei?
On paljon muutakin sarjakuvaa kuin sanomalehtien huumoristripit tai Aku Ankka. Sarjakuvaan kannattaa tutustua.
En ole koskaan ollut sarjakuvaihmisiä, tai niin olen luullut. Vaikka olen harrastanut kolme vuotta japanilaiseen sarjakuvaan ja sen lieveilmiöihin liittyviä juttuja, en ole lukenut lopultakaan kuin ehkä viisikymmentä pokkaria mangaa. (Se on vähän, jos mangaharrastajista puhutaan.) Aku Ankkaa luin pari vuotta lapsena, muuta länsimaista sarjakuvaa olen lukenut tasaisen hitaalla tahdilla niin kauan kuin olen osannut lukea. Nettisarjakuvia olen lukenut ehkä kymmentä. Verrattuna kaikkiin piirroksiini, olen piirtänyt sarjakuvaa hyvin vähän, mutta kyllä sitäkin on tullut väsättyä kymmenien sivujen verran.
Sarjakuvahistoriaani listatessa huomana, että ei se sittenkään ole ihan olematon. En vain ole koskaan kirjojen rakastamiselta tajunnut sarjakuvan hienoutta. Yksi syy siihen on, että se sarjakuva, jota useimmiten näkee, on laadultaan huonoa. Pakko tunnustaa esimerkiksi, että Fingerpori naurattaa minua, mutta ei sitä hyväksi huumoriksi voi yleensä sanoa.
Opin todella rakastamaan sarjakuvaa tänä keväänä. Aloin lukea mahtavaa xkcd-nettisarjakuvaa, ja pikkuhiljaa vajavaisista taidoistaan tuskallisen tietoiseen taiteilijasieluuni iskostui, että piirtääkseen tarinaa ei tarvitse olla erityisen hyvä piirtäjä. Tuo tikku-ukkosarjakuva on siis ehkä tärkein inspiraationi ikinä! Sain yhden idean sarjakuvaan, jossa minä ja poikaystäväni esiinnymme, sitten toisen, kolmannen, neljännen idean. Kun olin piirtänyt kymmenisen sarjakuvastrippiä, perustin sarjakuvablogin. (Ehkä linkitän sen tänne vielä joskus, mutta en nyt.)
Sarjakuvan piirtäminen tuntuu hyvältä. En ota sitä liian vakavasti, piirrän vain koska se on kivaa. Se on oikeastaan ensimmäinen kuukausia kestänyt tarinaprojektini.
Luetko sinä, lukijani, sarjakuvaa? Miksi tai miksi ei?
maanantai 6. elokuuta 2012
Käsinkirjoittamisen puolesta
Kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen, ja hyvin surullinen, artikkeli käsinkirjoittamisen rappiosta. Yhä useammin nykymaailmassa kirjoitetaan tietokoneella, kirjoittajan liike rajoittuu näppäimistön hakkaamiseen eikä pikkutarkkaan oikealla kynällä taiteiluun. Kaiken lisäksi tietokoneen käyttö kuulemma huonontaa tekstin laatua (tätä en tosin allekirjoita omalla kohdallani, internet usein huonontaa laatua, mutta ei se näppäimistön vika ole). Demokratiankin puolesta tekstissä pelättiin: entä, jos kirjoittamisesta tulee harvinaistuva eliitin kyky?
Surullista. Artikkeli muistutti minua kirjeistä, jotka odottavat pöydälläni vastaamista: on harvoja asioita jotka voittavat ihan oikeiden paperikirjeiden kirjoittamisen ja lukemisen. Rakastan kirjepaperin valintaa (se saattaa johtua Japani-innostuksestani ja siitä, miten paljon asialle pannaan siellä painoa), kirjeen suunnittelua ulkona kävelyllä tai vaikka nukkumaan mennessä, itse kirjoittamista tietenkin, kirjekuoren viimeistelyä, postilaatikkoon viemistä ja ehkä eniten sitä tunnetta, kun huomaan saaneeni kirjeen ja pääsen lukemaan sitä.
Kuinka paljon kulttuuria, taidetta, ja ajattelutapoja kirjeiden mukana on menetetty ja menetetään! Kuinka paljon enemmän katoaisi, jos käsin ei kirjoitettaisi enää yhtään mitään?
Itsekin kirjoitan pitkät tekstit ja huolellisuutta vaativat kouluesseet tietokoneella, mutta en voisi kuvitella kirjoittavani päiväkirjaa näppäimistöllä. Päiväkirjan kuuluu olla käsialaltaan huonoa, yliviivattuja sanoja sisältävää sotkua ja sitä tulee voida kirjoittaa internetin ulottumattomissa. Rakastan myös muistilappuja ja muistiinpanojen tekemistä käsin, kumpiakaan en osaa tietokoneella tehdä enkä edes halua oppia.
Kunpa minulla olisi kaunis käsiala. Kunpa osaisin muutakin kuin moderneja harakanvarpaita.
Kunpa käsinkirjoittamisen kulttuuri ei koskaan katoaisi. Pidetään siitä huolta, eikö?
Surullista. Artikkeli muistutti minua kirjeistä, jotka odottavat pöydälläni vastaamista: on harvoja asioita jotka voittavat ihan oikeiden paperikirjeiden kirjoittamisen ja lukemisen. Rakastan kirjepaperin valintaa (se saattaa johtua Japani-innostuksestani ja siitä, miten paljon asialle pannaan siellä painoa), kirjeen suunnittelua ulkona kävelyllä tai vaikka nukkumaan mennessä, itse kirjoittamista tietenkin, kirjekuoren viimeistelyä, postilaatikkoon viemistä ja ehkä eniten sitä tunnetta, kun huomaan saaneeni kirjeen ja pääsen lukemaan sitä.
Kuinka paljon kulttuuria, taidetta, ja ajattelutapoja kirjeiden mukana on menetetty ja menetetään! Kuinka paljon enemmän katoaisi, jos käsin ei kirjoitettaisi enää yhtään mitään?
Itsekin kirjoitan pitkät tekstit ja huolellisuutta vaativat kouluesseet tietokoneella, mutta en voisi kuvitella kirjoittavani päiväkirjaa näppäimistöllä. Päiväkirjan kuuluu olla käsialaltaan huonoa, yliviivattuja sanoja sisältävää sotkua ja sitä tulee voida kirjoittaa internetin ulottumattomissa. Rakastan myös muistilappuja ja muistiinpanojen tekemistä käsin, kumpiakaan en osaa tietokoneella tehdä enkä edes halua oppia.
Kunpa minulla olisi kaunis käsiala. Kunpa osaisin muutakin kuin moderneja harakanvarpaita.
Kunpa käsinkirjoittamisen kulttuuri ei koskaan katoaisi. Pidetään siitä huolta, eikö?
torstai 26. heinäkuuta 2012
Laulu asioista 9: sisarukset
Teknisesti ottaen minulla on vain yksi sisarus: maailman paras isosisko. Maailmassa on kuitenkin monta muutakin ihmistä, joita eri tilaisuuksissa olen kutsunut sisaruksikseni tai ainakin ajatellut mieleni pohjalla niin. Sillä samoin kuin on vaikeaa sanoa ystävälle "minä rakastan sinua", on vaikea sanoa pitävänsä häntä siskona tai veljenä. Ihmiset eivät yleensä ymmärrä sellaista.
Tajusin viime viikolla, että olen tänä vuonna viettänyt suunnilleen saman verran aikaa sisareni kuin 'isoveljeni' kanssa. Oikea sisareni asuu kaukana ja isoveljeäni näen lähinnä kesällä. Veljeni on mukava, halattava ihminen, vanhempi ja viisaampi kuin minä ja lähtee mukaan kaikenlaisiin tyhmiin ja hauskoihin ideoihin. Minusta nuo ovat ihan riittäviä syitä pitää häntä rakkaana veljenä.
Seuraavaksi eniten isoveljellisin tuttavistani on poikaystäväni veli. Heissä on paljon samaa (joten isovelikin on aivan ihana ihminen!), ja heidän suhteensa näyttäytyy ainakin minulle todella hienona: voisin suoraan sanoa kadehtivani poikaystävääni. Minulla ja siskollani on puoli sukupolvea ikäeroa, poikaystävälläni ja hänen veljellään vuoden verran, kuten jokainen voi arvata, olemme jo tuonkin vuoksi hyvin erilaiset sisarussarjat. En ollut koskaan kaivannut samanikäistä sisarusta, ennen kuin tapasin poikaystäväni perheen!
'Siskoja' minulla on monta, mutta ei oikeastaan samalla tavalla kuin nuo ihmiset joista kerroin ensin. Minulla on useampi kaveri, joita sanon vitsaillen kaksossiskokseni, mutta oikeat (tyttö)sydänystävät ovat ystäviä eivätkä sisaruksia. Ehkä se on vähän sukupuolikysymys? Ystävyys rakentuu usein eri lailla riippuen ystävien sukupuolesta. Vaikka kuinka yritän väittää suhtautuvani ihmisiin ihmisinä, enkä sukupuolen mukaan, vaikuttaa se silti ihan varmasti.
Oikea isosiskoni, kuten sanottu, on maailman paras sisko :) Hän on ollut tärkein esikuvani varmaan aina, vaikka useimmiten tiedostamatta. Hän harrastaa taiteita melko samoin kuin minä, enkä tiedä tulenko perässä tietoisesti vai onko se sattumaa. Toivon hyvin paljon, että osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän. Hänen elämänsä ei ole täydellistä (no, ei kenenkään ole), mutta minä näen siinä hyvin paljon tavoiteltavaa. Hän elää niin kuin opettaa, vaikka se onkin klisee. Ja tietysti, ennen kaikkea: hän on hyvä ystävä, jonka kanssa voi puhua mielenkiintoisista asioista ja oppia aina uutta. Hänen kotinsa on minunkin kotini.
Tajusin viime viikolla, että olen tänä vuonna viettänyt suunnilleen saman verran aikaa sisareni kuin 'isoveljeni' kanssa. Oikea sisareni asuu kaukana ja isoveljeäni näen lähinnä kesällä. Veljeni on mukava, halattava ihminen, vanhempi ja viisaampi kuin minä ja lähtee mukaan kaikenlaisiin tyhmiin ja hauskoihin ideoihin. Minusta nuo ovat ihan riittäviä syitä pitää häntä rakkaana veljenä.
Seuraavaksi eniten isoveljellisin tuttavistani on poikaystäväni veli. Heissä on paljon samaa (joten isovelikin on aivan ihana ihminen!), ja heidän suhteensa näyttäytyy ainakin minulle todella hienona: voisin suoraan sanoa kadehtivani poikaystävääni. Minulla ja siskollani on puoli sukupolvea ikäeroa, poikaystävälläni ja hänen veljellään vuoden verran, kuten jokainen voi arvata, olemme jo tuonkin vuoksi hyvin erilaiset sisarussarjat. En ollut koskaan kaivannut samanikäistä sisarusta, ennen kuin tapasin poikaystäväni perheen!
'Siskoja' minulla on monta, mutta ei oikeastaan samalla tavalla kuin nuo ihmiset joista kerroin ensin. Minulla on useampi kaveri, joita sanon vitsaillen kaksossiskokseni, mutta oikeat (tyttö)sydänystävät ovat ystäviä eivätkä sisaruksia. Ehkä se on vähän sukupuolikysymys? Ystävyys rakentuu usein eri lailla riippuen ystävien sukupuolesta. Vaikka kuinka yritän väittää suhtautuvani ihmisiin ihmisinä, enkä sukupuolen mukaan, vaikuttaa se silti ihan varmasti.
Oikea isosiskoni, kuten sanottu, on maailman paras sisko :) Hän on ollut tärkein esikuvani varmaan aina, vaikka useimmiten tiedostamatta. Hän harrastaa taiteita melko samoin kuin minä, enkä tiedä tulenko perässä tietoisesti vai onko se sattumaa. Toivon hyvin paljon, että osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän. Hänen elämänsä ei ole täydellistä (no, ei kenenkään ole), mutta minä näen siinä hyvin paljon tavoiteltavaa. Hän elää niin kuin opettaa, vaikka se onkin klisee. Ja tietysti, ennen kaikkea: hän on hyvä ystävä, jonka kanssa voi puhua mielenkiintoisista asioista ja oppia aina uutta. Hänen kotinsa on minunkin kotini.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Kesä
Keskiyöllä pilvet ovat eläimiä
niillä on juoksukilpailut
makaamme kalliolla katsomassa
ja maailma on kesänsininen
- -
Pahoittelut pitkästä päivitystauosta. Kesällä tuppaa käymään näin... Olen ollut leireillä, niitä kertyy tälle kesälle yhteensä neljä. Rakastan leiriyhteiskuntaa, sitä miten asiat toimivat ja miten kaikesta voi selvitä. Rakastan vapaahetkiä ja rankkaa työtä, joka ikistä aamua: satoi tai ei, vaikka parasta onkin herätä ukkosmyrskyn jälkeen auringonpaisteeseen. Rakastan halaamista ja iltanuotioita, tarinoiden kertomista, mutaa jos se on lämmintä, merivettä ja saunalauluja.
Porukka hitsautuu usein yhteen tavalla, joka on mahdollista vain leirillä. Eikä siitä oikein osaa kertoa.
Kunpa jokainen lapsi pääsisi leireille, jossa heillä olisi yhtä kivaa kuin minulla aikanaan. Kunpa moni heistä alkaisi leiriohjaajaksi ja näkisi sen vieläkin hienomman puolen leirielämää.
Harvoin muulloin kuin leirillä on mahdollista lähteä metsäretkelle keskiyöllä, paistaa nuotiolla näkkileipää, ampua lokkeja vesipyssyllä, kävellä mudassa paljasjaloin, pelata yöllä jalkapalloa tai korttia, meloa autiosaarelle, nähdä kalasääskiä, tanssia nurmikolla tai löytää teltasta kanttarelleja.
niillä on juoksukilpailut
makaamme kalliolla katsomassa
ja maailma on kesänsininen
- -
Pahoittelut pitkästä päivitystauosta. Kesällä tuppaa käymään näin... Olen ollut leireillä, niitä kertyy tälle kesälle yhteensä neljä. Rakastan leiriyhteiskuntaa, sitä miten asiat toimivat ja miten kaikesta voi selvitä. Rakastan vapaahetkiä ja rankkaa työtä, joka ikistä aamua: satoi tai ei, vaikka parasta onkin herätä ukkosmyrskyn jälkeen auringonpaisteeseen. Rakastan halaamista ja iltanuotioita, tarinoiden kertomista, mutaa jos se on lämmintä, merivettä ja saunalauluja.
Porukka hitsautuu usein yhteen tavalla, joka on mahdollista vain leirillä. Eikä siitä oikein osaa kertoa.
Kunpa jokainen lapsi pääsisi leireille, jossa heillä olisi yhtä kivaa kuin minulla aikanaan. Kunpa moni heistä alkaisi leiriohjaajaksi ja näkisi sen vieläkin hienomman puolen leirielämää.
Harvoin muulloin kuin leirillä on mahdollista lähteä metsäretkelle keskiyöllä, paistaa nuotiolla näkkileipää, ampua lokkeja vesipyssyllä, kävellä mudassa paljasjaloin, pelata yöllä jalkapalloa tai korttia, meloa autiosaarelle, nähdä kalasääskiä, tanssia nurmikolla tai löytää teltasta kanttarelleja.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Ihmisen puolesta, armeijaa vastaan
Argumentteja asevelvollisuutta ja ylipäätään armeijaa vastaan. En jää toistelemaan niitä perinteisiä "ei ole oikein opettaa koko ikäluokka tappamaan", koska kyllä te lukijat olette niitä kuulleet. Tulos: sekava kokoelma erikoisempia argumentteja.
1. "Rynnäkkökiväärin purkaminen on monelle 18-vuotiaalle tutumpaa kuin työn hakeminen ja tekeminen, tiskaaminen, siivoaminen tai parisuhteessa eläminen", sitaatti Metro-lehden Santtu Parkkosen kolumnista 30.5.2012. Se mitä oikeasti kolumnissa sanottiin, oli se, etteivät aseet kuuluu arkeen. Jos aseita ei säilytettäisi kotona, jos puolta ikäluokasta ei opetettaisi käyttämään niitä, olisiko koulusurmia/vastaavia väkivallantekoja?
2. Fasismi ei synny/kasva maassa, jossa ei ole armeijaa. Tälläinen ajatus iski tajuntaani historian tunnilla, en tiedä onko se totta, sitä ei ole kokeiltu, jokainen miettiköön itse.
3. Uskonnonvapaus ei juuri toteudu armeijassa vielä 2010-luvullakaan. Vapaa-ajattelijoiden liiton tiedotteessa viime vuodelta sanotaan mm. "Nyt kirkkoon kuulumattomalla ei ole mahdollisuutta osallistua paraatin kuuntelematta jumalanpalvelusta ja tekemättä nykyohjeistuksen mukaan asentoa." Ja palveluohjesäännössä (mikä se sitten onkaan) sanotaan, että valtionkirkkoon kuuluvat osallistuvat uskonnollisiin tilaisuuksiin armeija-aikanaan. Nämä siis esimerkkeinä. Uskonnonvapaus on tärkeimpiä ihmisen oikeuksista, eikä millään instituutiolla voi olla oikeutta kävellä sen yli.
4. Armeija hidastaa pääsyä opiskelemaan ja työelämään ja katkaisee rutiinit, niiltä joilla sellaisia on. Armeijassa opetetaan kuriin ja autokratiaan perustuvaa maailmankuvaa, joka ei ole nykypäivää, jos minulta kysytään.
5. "Sitten kaikkein pelottavimpana ilmenee asepalveluksen hävittävä luonne siinä, että psykologisesti pirullisen oikeaan osuneessa ikävaiheessa murskataan - - - kansan miespuolisesta osasta kaikki se, mitä voitaisiin kuvata sanalla herkkyys, pehmeys, säälintunto, hyvänsuopuus. Lauseparteen 'armeijassa tehdään miehiä' kätkeytyy eräs kansakuntamme suurimpia onnettomuuksia - - -" kirjoittaa Pentti Linkola vuonna 1960 pamfletissaan Isänmaan ja ihmisen puolesta. (Suosittelen lukemaan!) Vielä tuolloin Suomessa aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä voitiin tuomita vankeutta. Suosittelen lämpimästi lukemaan yllytysoikeudenkäynneistä, mikäli ei ole asiasta aiemmin kuullut!
6. Yleinen asevelvollisuus johtaa siihen, että sodan syttyessä ainoa syy tappaa ja tulla tapetuksi on kansalaisuus - onhan murhaajillakin yleensä parempi perustelu? (Tämäkin ajatus Linkolan kirjasta)
7. Kuvitellaan tilanne, että Suomi luopuisi armeijastaan. Millainen kansainvälinen asemamme olisi? Millä perustein kimppuumme voitaisiin käydä? Kaikki Mainilan laukaukset -tyyppiset perustelut olisivat käyttökelvottomia, ja voisi toivoa YK:n puuttuvan asiaan melko kovalla kädellä.
Miksi, oi miksi, yhäkin Suomessa on normi mennä armeijaan? Kuinka paljon toivonkaan, että nuoret ajattelisivat, ennen kuin valitsevat armeijan, jos valitsevat. Kunpa.
1. "Rynnäkkökiväärin purkaminen on monelle 18-vuotiaalle tutumpaa kuin työn hakeminen ja tekeminen, tiskaaminen, siivoaminen tai parisuhteessa eläminen", sitaatti Metro-lehden Santtu Parkkosen kolumnista 30.5.2012. Se mitä oikeasti kolumnissa sanottiin, oli se, etteivät aseet kuuluu arkeen. Jos aseita ei säilytettäisi kotona, jos puolta ikäluokasta ei opetettaisi käyttämään niitä, olisiko koulusurmia/vastaavia väkivallantekoja?
2. Fasismi ei synny/kasva maassa, jossa ei ole armeijaa. Tälläinen ajatus iski tajuntaani historian tunnilla, en tiedä onko se totta, sitä ei ole kokeiltu, jokainen miettiköön itse.
3. Uskonnonvapaus ei juuri toteudu armeijassa vielä 2010-luvullakaan. Vapaa-ajattelijoiden liiton tiedotteessa viime vuodelta sanotaan mm. "Nyt kirkkoon kuulumattomalla ei ole mahdollisuutta osallistua paraatin kuuntelematta jumalanpalvelusta ja tekemättä nykyohjeistuksen mukaan asentoa." Ja palveluohjesäännössä (mikä se sitten onkaan) sanotaan, että valtionkirkkoon kuuluvat osallistuvat uskonnollisiin tilaisuuksiin armeija-aikanaan. Nämä siis esimerkkeinä. Uskonnonvapaus on tärkeimpiä ihmisen oikeuksista, eikä millään instituutiolla voi olla oikeutta kävellä sen yli.
4. Armeija hidastaa pääsyä opiskelemaan ja työelämään ja katkaisee rutiinit, niiltä joilla sellaisia on. Armeijassa opetetaan kuriin ja autokratiaan perustuvaa maailmankuvaa, joka ei ole nykypäivää, jos minulta kysytään.
5. "Sitten kaikkein pelottavimpana ilmenee asepalveluksen hävittävä luonne siinä, että psykologisesti pirullisen oikeaan osuneessa ikävaiheessa murskataan - - - kansan miespuolisesta osasta kaikki se, mitä voitaisiin kuvata sanalla herkkyys, pehmeys, säälintunto, hyvänsuopuus. Lauseparteen 'armeijassa tehdään miehiä' kätkeytyy eräs kansakuntamme suurimpia onnettomuuksia - - -" kirjoittaa Pentti Linkola vuonna 1960 pamfletissaan Isänmaan ja ihmisen puolesta. (Suosittelen lukemaan!) Vielä tuolloin Suomessa aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä voitiin tuomita vankeutta. Suosittelen lämpimästi lukemaan yllytysoikeudenkäynneistä, mikäli ei ole asiasta aiemmin kuullut!
6. Yleinen asevelvollisuus johtaa siihen, että sodan syttyessä ainoa syy tappaa ja tulla tapetuksi on kansalaisuus - onhan murhaajillakin yleensä parempi perustelu? (Tämäkin ajatus Linkolan kirjasta)
7. Kuvitellaan tilanne, että Suomi luopuisi armeijastaan. Millainen kansainvälinen asemamme olisi? Millä perustein kimppuumme voitaisiin käydä? Kaikki Mainilan laukaukset -tyyppiset perustelut olisivat käyttökelvottomia, ja voisi toivoa YK:n puuttuvan asiaan melko kovalla kädellä.
Miksi, oi miksi, yhäkin Suomessa on normi mennä armeijaan? Kuinka paljon toivonkaan, että nuoret ajattelisivat, ennen kuin valitsevat armeijan, jos valitsevat. Kunpa.
maanantai 28. toukokuuta 2012
Vertauksen vaikeudesta
"Pienenä rakensimme veljen kanssa usein sohvatyynyistä majan, siitä tuli kapea ja lähinnä keskityimme siihen, ettei se romahda", hän kertoo, "sitten kasvoimme niin isoiksi, ettei me enää mahduttu sinne yhtä aikaa."
Minusta se on hyvin surullinen metafora ja kysyn, eikö maja silloin menettänyt kaiken hauskuutensa. Hän kohauttaa olkiaan: "Ei siellä alun perinkään mitään mahtunut tekemään", eikä kuulosta lainkaan pettyneeltä. Mietin vielä illallakin heidän majaansa, enkä osaa olla näkemättä tarinaa surulisena. Ehkä juuri se on minun vikani, siksi hän osaa elää ja minä en. Ajattelen majaa, jota en ole koskaan nähnyt enkä saa unta.
Ehkä juuri siksi minä kirjoitan ja sinä et.
- -
Sadan sanan novelli eli raapale. Tosin perustuu tositapahtumiin, enää en muista mikä on fiktiota ja mikä ei. Näitä muisti-aiheisia raapaleita on itseasiassa trilogia, ehkä näette loputkin joskus.Olen saanut tästä tekstistä kommentteja monelta läheiseltäni, ja kaikki ovat ymmärtäneet tekstin melko eri tavoin.
Miten sinä luet tämän tarinan?
Minusta se on hyvin surullinen metafora ja kysyn, eikö maja silloin menettänyt kaiken hauskuutensa. Hän kohauttaa olkiaan: "Ei siellä alun perinkään mitään mahtunut tekemään", eikä kuulosta lainkaan pettyneeltä. Mietin vielä illallakin heidän majaansa, enkä osaa olla näkemättä tarinaa surulisena. Ehkä juuri se on minun vikani, siksi hän osaa elää ja minä en. Ajattelen majaa, jota en ole koskaan nähnyt enkä saa unta.
Ehkä juuri siksi minä kirjoitan ja sinä et.
- -
Sadan sanan novelli eli raapale. Tosin perustuu tositapahtumiin, enää en muista mikä on fiktiota ja mikä ei. Näitä muisti-aiheisia raapaleita on itseasiassa trilogia, ehkä näette loputkin joskus.Olen saanut tästä tekstistä kommentteja monelta läheiseltäni, ja kaikki ovat ymmärtäneet tekstin melko eri tavoin.
Miten sinä luet tämän tarinan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
