Tunnen oloni aina vähän haikeaksi kävellessäni Torkkelin kuvataidelukion ja Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Minulla olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä kumpaan tahansa niistä kouluista, enkä edes hakenut. Valitsin jotain järkevämpää, ajattelin pitää taiteen harrastuksena ja hankkia rationaalisen ammatin.
(Tällä hetkellä en halua isona miksikään muuksi kuin taiteilijaksi.)
Joka tapauksessa, olen hyvin iloinen lukiovalinnastani. Koska kuvittelen blogini olevan anonyymi, en voi mainostaa kouluani - harmi. Sanon vain, että pieni lukio on ihana asia, meillä on yhteishenki, erikoiskursseja, mahtavia opettajia(ja myös huonoja, ainahan se on sellaista) - ja ihania kanssakoululaisia.
OLen ensimmäisenä lukiopäivänäni listannut lohdutukseksi, vielä pienen kauhun vallassa, hyviä syitä lukiovalintaani. Listalla on mm. "tekee hyvää päästä eroon animeihmisistä" (eli vaihtaa yläasteen japaniharrastajat toisenlaiseen seuraan), "Tutustua erilaisiin uusiin ihmisiin", "meillä on paljon yhteisiä tunteja oman luokan kesken", ja "kasvisruoka vaikuttaa erinomaiselta".
Tällä hetkellä tekisi mieli sanoa ehdottomasti parhaaksi asiaksi ihmiset, ja erityisesti se yksi tietty ihminen. Mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin muuallakin tavannut omalla tavallaan kivoja/hienoja/mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta jotain korvaamatonta meillä on, yhteishenki.
Aion muistaa aina, miltä tuntui ekalla kouluviikolla ruokatunneilla. Emme uskaltaneet puhua toisillemme, olimme kaikki vielä ujoja, ja silti: valloitimme ruokalan suurimman pöydän, suurin osa luokkaa istui samassa pöydässä vierekkäin. Me olimme ryhmä jo silloin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti