Bertolt Brecht ja auringonpaiste

Miksi en ole kirjoittanut tänne koskaan Brechtistä?

Vaikka hänet muistetaan yleensä näytelmäkirjailijana ja teatterin uudistajana, minä rakstan Brechtin runoja. Olen kuunnellut niistä tehtyjä lauluja jo lapsuudessa, mutta runokirjan löytäminen oli hieno hetki elämääni.


Ainahan minä olin tiennyt, että runoja on olemassa, joskus olin jopa leikellyt maitopurkeista sellaisia ja säästänyt, ja lukenut yhden chileläisen runokirjankin voidakseni puhua siitä ystäväni kanssa. Lopullisesti löysin runot kuitenkin eräänä alkukesän päivänä 2009.

Minulla on valokuvamuisti. Kirjassa oli siniset kannet, jo ennen minua vuosikaudet rakkaasti pidetyt sivut olivat irtoamaisillaan, ennen kaikkea muistan kuitenkin auringon. Muistan sen päivän ensimmäisenä kesäpäivänä, mutta todennäköisesti olin istunut ulkona auringossa jo monta kertaa, koska ainahan kaikkein parhaat hetket muistaa ainoina. Oikeasti se oli hyvin surullinen päivä, mutta minä en ajatellut Sairaalaa enkä muutakaan pahaa, minä ajattelin runoja ja kesää. Keräsin hukkamaalta suuren kadun varresta niin monta voikukkaa kuin jaksoin, ja asettelin ne jonkin koulun eteen nurmikolle maailman kauneimman nimen muotoon. Se sai riittää kannanotoksi kaikkeen.

Kiipesin katutasosta jonkun kerrostalon pihalle, istuin mattotelineen vieressä nurmikolla ja luin. Runot olivat tietenkin hyviä, mutta yhtä paljon vaikutti kaikki se, mitä tuon hetken takana oli. En tiedä vieläkään sen kadun nimeä, missä silloin istuin, olin salaa jonkun toisen pihamaalla, minulla oli kulunutkantinen kirja, kirjoitusvälineet ja tyhjä vihko, vesipullo, aurinkolasit, toivoa. Ostin jäätelön kioskista, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin ja aurinko paistoi yhä.