Minulle tämä kulunut vuosi oli monipuolinen ja elämisen arvoinen, toivottavasti teilläkin oli. Olen ollut kiireinen, mutta yleensä onnellisin tavoin - olen kokenut paljon. Kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin yliopistossa, olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uuden läheisen ystävän, aloin pitkästä aikaa kirjeenvaihtoa englanniksi ja tehnyt vaikka mitä muuta. Ja surrut - 2013 tulee aina olemaan minulle myös surun vuosi.
2013 minä muun muassa...
- join liikaa alkoholia nolla kertaa (vaikka tämä vuosi olikin se, jona aloin juoda alkoholia melkein säännöllisesti. Minusta tuli enemmistöön kuuluva tässä suhteessa.)
- yhden kerran istuin juhlien jälkeen aamuyöllä kotona keittiössä kaakaolla hädintuskin tuntemani miehen kanssa. Pitäisi useammin juoda kaakaota yöllä.
- olin järjestämässä kahta sadan hengen tilaisuutta viikon välein (ja kaduin sitä, koska stressin määrä oli turhan suuri)
-olin kirjeenvaihdossa kolmeen eri kaupunkiin kolmen eri ihmisen kanssa
- kävin neljässä maassa (Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa)
- olin viidesti tanssiaisissa
- keksin, mikä on kuudes kieli jota haluan opiskella. Kuinka voisin väittää sivistyneeni yliopistossa, jos en valmistuessani osaisi edes yhtä kuollutta kieltä!
- kirjoitin seitsemän ainetta ylioppilaskirjoituksissa (tosin niistä kaksi jo edellisenä vuonna)
(ja pidemmälle en keksinyt numeroita)
2013 oli hyvä vuosi. Itkin ja nauroin, olin yksinäinen ja tunsin ihanaa yhteenkuuluvuutta.
tiistai 31. joulukuuta 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Niin paljon kaunista ja silti
En yleensä linkitä blogeja tai mitään muutakaan, koska olen todella laiska lukemaan ihmisten suosituksesta mitään, varsinkaan, jos linkkejä on paljon. Nyt on kuitenkin pakko, koska tämä sarjakuvablogi on vaan niin mainio. Lukekaa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
-> Hilleri
Tuo blogisti saa upeasti välitettyä tunteita sarjakuvilla ja teksteillään, ja niin usein ne tuntuvat tutuilta. Minäkin itken ja nauran vuorotellen tuon blogin pitäjän lailla, ja usein elämä tuntuu hyvältä juuri silloin kun on vaikeaa, ja toisaalta usein kaikki tuntuu kauhealta juuri silloin, kun asiat ovat oikeasti aika hyvin mallillaan.
Haluaisin kirjoittaa tänään, juuri nyt, jotakin, mutta en taida saada taaskaan proosaa aikaiseksi. Kirjoitan todella todella vähän mitään järkevää tekstiä, ja hiljalleen alan pelätä todella unohtavani kirjoitetun kielen.Voikohan niin käydä?
Istun iltakaudet internetissä ja jätän yliopistoläksyt viime tippaan ja vähälle huomiolle. Rakastan elää ja olla ulkona ja tavata ihmisiä, mutta enimmäkseen istun kotona. Internet on hyvä ja ihana ja paha ja pilaa kaiken. On ihanaa, että kurssimateriaalin saa internetistä ja lisätietoa voi hakea googlella ja google translate kääntää vieraskieliset nettisivut edes joten kuten ymmärrettävään englantiin, mutta sydäntäni kylmää ajatus siitä, että tulevaisuudessa elämä on juuri tällaista.
Minua pelottaa, että kirjat katoavat tai siis harvinaistuvat. Pelottaa, että jonakin päivänä nykymuotoisia kirjastoja ei ole. Pelottaa, mitä internet tekee journalismille. Pelottaa, että tulevaisuudessa on yhä vähemmän syitä käydä ulkona auringon paisteessa tai varsinkaan sateessa. Pelottaa, että ihmiset unohtavat ajan ennen matkapuhelimia (työskentelen lasten kanssa, ja siksi tiedän tuon ajan jo alkaneen). Pelottaa, että ihmiset unohtavat, kuinka ollaan fyysisesti ja oikeasti läsnä. Pelottaa, että paljon kaunista ja hyvää katoaa nykyteknologian myötä.
Ja silti tähän kaikkeen liittyy niin paljon hyvää. Ja silti maailma on niin kaunis ja on niin hienoa olla elossa.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Salaisuuksia
Monelta monelta eri vuodelta ja "sinä" tarkoittaa useaa eri henkilöä.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
en rakastanut sinua silloin
en pidä sinusta, vaikka et ole koskaan tehnyt mitään ikävää minulle, en ole koskaan pitänyt sinusta
sanoit "minä rakastan sinua" ja on ihanaa, että sanoit niin, vaikka se saattaa olla sopimatonta
jätin ilman syytä menemättä tunnille
en uskalla kysyä, kuinka sairas olet
kirjoitin lehteen sinun takiasi, kirjoitin mielipidepalstalle koska minuun sattui
ajattelen yhä silloin tällöin sitä, miten loukkasin sinua. anteeksi.
ajattelen usein sitä, oletko yhä masentunut, haluatko yhä kuolla, enkä silti osaa puhua siitä kanssasi
aina välillä mietin, millaista olisi, jos olisimme yhä yhdessä
eräänä iltana ymmärsin, että voisin rakastua sinuun. tai ainakin johonkuhun kaltaiseesi
muistan aina välillä, että lupasimme pitää yhteyttä, ja olen surullinen, että petin lupaukseni
On niin paljon asioita, joita suotta kantaa salaisuuksina. Niin paljon asioita, jotka olisivat paljon keveämpiä, jos ne uskaltaisi sanoa ääneen. Eihän mikään noista yllä luetelluista asioista ole sellainen, joka todella tuhoaisi jos sen lausuisi ääneen, mutta silti ne kaikki ovat jääneet sanomatta. Toisaalta luultavasti osa niistä lakkaa olemasta joskus raskaita salaisuuksia, jonakin päivänä ne vain tulee lausuttua ääneen eikä mikään mene rikki. Monelle salaisuudelleni on käynyt niin. Onneksi.
torstai 17. lokakuuta 2013
Yleensä minulle kuuluu hyvää
Yleensä kaikki menee nykyään hyvin. Yleensä nauran, hymyilen ja olen onnellinen. Yleensä en muista surra (ja sitä paitsi, onhan suru toki jo erilaista kuin hautajaisten aikaan tai vaikka vappuna).
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
Joskus tuntuu vieläkin siltä, ettei mistään tule mitään. Että ainoa mitä jaksaa on kuunnella surullista musiikkia tai käpertyä kokoon peiton alle pimeään ja itkeä sanotonta itkua. Niin käy harvoin, mutta joskus kuitenkin. Silloin (nyt) pohtii sitä, loppuuko kuoleman mukanaan tuoma yksinäisyys ja onnettomuuden tunne ikinä.
(Vaikka enhän minä hyvänen aika sentään ole ainoa, jolla on syytä surra)
Poikaystäväni itki eräänä iltana [eräisen ihan toisien asioiden vuoksi] ja erehtyi sanomaan, että "ennen kaikki oli paremmin" tarkoittaen kai muutaman kuukauden tai vaikka vuoden takaista aikaa. Tuollaiset lauseet nostavat suruni aivan joka kerta pintaan. Kyllä, "ennen" oli paremmin. Mutta minulle "ennen" on ennen vuotta 2009. Neljä ja puoli vuotta sitten. Ennen Sairautta, ennen tuon vuoden mukanaan tuomia muita ongelmia. En muista mitään, mitä olisin murehtinut tuona kaukaisena aikana. Luultavasti olin silloinkin aina välillä surullinen, mutta jälkikäteen on mahdoton muistaa mitään murheellista.
Uskon, että tuollainen aika voi tulla vielä joskus. Olinhan minä noin kaksi vuottakin sitten vaikka kuinka monta kuukautta itkemättä, ja minulle se tarkoittaa sitä, etten murehtinut juurikaan.
Viime yönä näin ehkä ensi kertaa unta, jossa hän oli kuollut ja asiat siis sijoittuivat reaalimaailmaan. Asuin kauniissa rivitalossa ja pihalla oli vehreää ja kaikki oli ihan tavallisesti vaikka tiesin, että hän on kuollut.
Mutta vieläkin näen joskus unia, jossa hän on yhtäkkiä sittenkin elossa ja aamulla ennen kuin unohdan uneni olen pienen hetken lohduton. Ei sellaisiin uniin koskaan todella totu. Toivon vain, että ne loppuvat jonakin päivänä.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kiitos maailma!
Huomasin pari kesäkuussa vanhoihin teksteihini tullutta anonyymia kommenttia vasta viime kuussa ja unohdin silloinkin kiittää.
Te, jotka kommentoitte blogiini jotain sellaista kuin "Minusta sinussa on kirjailija-ainesta." tai ihan mitä tahansa kaunista, pelastatte päiväni joka kerta. Noita kesäisiä kommentteja lukiessani itkin onnellisena, minusta on tullut aikamoisen itkuherkkä, mutta onnellinen olin ainakin.
Aina välillä jaksan uskoa siihen, että vaikka kirjoitan nykyään vähän ja usein huonosti, tämä on silti minun alani. Hyvä, että muistutatte siitä aina välillä, sillä ihminen on aina liian kriittinen itseään kohtaan ja muistaa liian harvoin pysähtyä ihailemaan omia töitään.
Vaikka me kaikki teemme joskus jotain ihailemisen arvoista, yleensä emme huomaa sitä itse.
(Myös sinä, Lukija, kirjoitat ihan varmasti joskus ihanankauniita proosalauseita tai onnistuneita runonsäkeitä tai keksit luovan ratkaisun johonkin ongelmaan tai jotain muuta upeaa. Ihan varmasti.)
Te, jotka kommentoitte blogiini jotain sellaista kuin "Minusta sinussa on kirjailija-ainesta." tai ihan mitä tahansa kaunista, pelastatte päiväni joka kerta. Noita kesäisiä kommentteja lukiessani itkin onnellisena, minusta on tullut aikamoisen itkuherkkä, mutta onnellinen olin ainakin.
Aina välillä jaksan uskoa siihen, että vaikka kirjoitan nykyään vähän ja usein huonosti, tämä on silti minun alani. Hyvä, että muistutatte siitä aina välillä, sillä ihminen on aina liian kriittinen itseään kohtaan ja muistaa liian harvoin pysähtyä ihailemaan omia töitään.
Vaikka me kaikki teemme joskus jotain ihailemisen arvoista, yleensä emme huomaa sitä itse.
(Myös sinä, Lukija, kirjoitat ihan varmasti joskus ihanankauniita proosalauseita tai onnistuneita runonsäkeitä tai keksit luovan ratkaisun johonkin ongelmaan tai jotain muuta upeaa. Ihan varmasti.)
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Sosiaalisuudesta (ja yliopistosta ja leireistä)
Yliopisto-opinnot alkoivat toden teolla viime viikolla. Tai no, juuri mitään en ole vielä oppinut, mutta ainakin kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin. Ensi viikolla istun intensiivikurssin luennoilla vähintään neljä tuntia joka päivä ja sen päälle muilla kursseilla - hirvittää jo nyt, kun minusta on viikkokausia jo tuntunut siltä, ettei mitään ehdi.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
maanantai 29. heinäkuuta 2013
Hei nyt oikeasti (eli asiaa sekasaunomisesta)
Olen vähän myöhään puuttumassa jokunen viikko sitten netissä velloneeseen sekasaunakeskusteluun, mutta menkööt. Taustatiedoksi: olen sekasaunonut 15-vuotiaasta silloin tällöin monissa eri porukoissa: leiriläisenä, sekä koulukavereiden, sukulaisten ja työtovereiden kanssa. Tässä muutama pointti keskusteluun.
1. Nuotta-lehden internetsivustolla väitettiin protuleirien sekasaunomisasenteen johtavan asenteeseen, ettei seksuaalisuudella ole väliä. (Mikäli ymmärsin oikein, juttu oli harvinaisen sekava). Kukaan ei ole väittänyt niin. Alastomuus ei ole sama asia kuin seksuaalisuus. Täysin ei-seksuaalista alastomuutta on olemassa. Esimerkiksi: kukaan tuskin on kieltämässä pieniä lapsia nakuilemasta muiden ihmisten nähden. Sekasaunaan voi suhtautua täysin vastaavalla tavalla.
Ja jos sekasaunan perimmäinen ongelma on, että tila värittyy seksuaalisesti, niin pyydän mitä syvimmin kaikkia ihmisolentoja ottamaan huomioon, että a) kaikki ihmiset eivät ole heteroita b) kaikki ihmiset eivät ole selkeästi määriteltävissä miehiksi tai naisiksi, tai heidän oma käsityksensä sukupuolesta eroaa biologisesta sukupuolesta.
Jos sekasaunominen on asiatonta, koska heterot ajattelevat seksiä, kai saman tien kielletään kaikkia homoja saunomasta saman sukupuolen edustajien kanssa?
2. Asiallisin perustelu, johon olen törmännyt sekasaunoja vastuttettaessa, on, että se voi aiheuttaa ahdistusta/mielipahaa/paineita jne. Tottakai sekasaunominen voi aiheuttaa mielipahaa, ja mitä luultavimmin sinne "joutuu" myös ihmisiä, jotka eivät oikein haluaisi. Silti harvalle tilanteesta jää kuitenkaan oikeita traumoja. Erityisesti uskon protuleirien saunakulttuurin olevan turvallinen.
Minullekin ensimmäinen sekasauna oli hieman epämiellyttävä kokemus. Menin protuleirillä sekasaunaan lähinnä uteliaisuudesta. Saunassa oli vaikea olla: mietin, mihin katsoa, miten istua ja kenen vieressä. Kuitenkin seuraavana iltana palasin sekasaunaan, samoin sitä seuraavana.
Olen toisenkin kerran ollut epäviihtyisässä sekasaunassa. Siellä oli liian paljon väkeä, jopa ovensuussa seisoi saunojia, ja mukana oli hieman epämiellyttäväksi kokemani henkilö. En viihtynyt saunassa kauaa: saunasta pääsee aina pois, jos ei siellä halua olla.
Sekasaunominen on minun kokemukseni mukaan yleensä mukavaa&luonnollista&toimivaa. Se ei ole sitä aina, mutta todellisia ongelmia en ole kohdannut. Veikkaan, että moni muukin ensimmäisestä sekasaunomistilanteesta hieman järkyttynyt henkilö on palannut laillani sekalauteille ja oppinut suhtautumaan alastomuuteen (minun mielestäni) ainoalla järkevällä tavalla: luonnollisena osana elämää.
1. Nuotta-lehden internetsivustolla väitettiin protuleirien sekasaunomisasenteen johtavan asenteeseen, ettei seksuaalisuudella ole väliä. (Mikäli ymmärsin oikein, juttu oli harvinaisen sekava). Kukaan ei ole väittänyt niin. Alastomuus ei ole sama asia kuin seksuaalisuus. Täysin ei-seksuaalista alastomuutta on olemassa. Esimerkiksi: kukaan tuskin on kieltämässä pieniä lapsia nakuilemasta muiden ihmisten nähden. Sekasaunaan voi suhtautua täysin vastaavalla tavalla.
Ja jos sekasaunan perimmäinen ongelma on, että tila värittyy seksuaalisesti, niin pyydän mitä syvimmin kaikkia ihmisolentoja ottamaan huomioon, että a) kaikki ihmiset eivät ole heteroita b) kaikki ihmiset eivät ole selkeästi määriteltävissä miehiksi tai naisiksi, tai heidän oma käsityksensä sukupuolesta eroaa biologisesta sukupuolesta.
Jos sekasaunominen on asiatonta, koska heterot ajattelevat seksiä, kai saman tien kielletään kaikkia homoja saunomasta saman sukupuolen edustajien kanssa?
2. Asiallisin perustelu, johon olen törmännyt sekasaunoja vastuttettaessa, on, että se voi aiheuttaa ahdistusta/mielipahaa/paineita jne. Tottakai sekasaunominen voi aiheuttaa mielipahaa, ja mitä luultavimmin sinne "joutuu" myös ihmisiä, jotka eivät oikein haluaisi. Silti harvalle tilanteesta jää kuitenkaan oikeita traumoja. Erityisesti uskon protuleirien saunakulttuurin olevan turvallinen.
Minullekin ensimmäinen sekasauna oli hieman epämiellyttävä kokemus. Menin protuleirillä sekasaunaan lähinnä uteliaisuudesta. Saunassa oli vaikea olla: mietin, mihin katsoa, miten istua ja kenen vieressä. Kuitenkin seuraavana iltana palasin sekasaunaan, samoin sitä seuraavana.
Olen toisenkin kerran ollut epäviihtyisässä sekasaunassa. Siellä oli liian paljon väkeä, jopa ovensuussa seisoi saunojia, ja mukana oli hieman epämiellyttäväksi kokemani henkilö. En viihtynyt saunassa kauaa: saunasta pääsee aina pois, jos ei siellä halua olla.
Sekasaunominen on minun kokemukseni mukaan yleensä mukavaa&luonnollista&toimivaa. Se ei ole sitä aina, mutta todellisia ongelmia en ole kohdannut. Veikkaan, että moni muukin ensimmäisestä sekasaunomistilanteesta hieman järkyttynyt henkilö on palannut laillani sekalauteille ja oppinut suhtautumaan alastomuuteen (minun mielestäni) ainoalla järkevällä tavalla: luonnollisena osana elämää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
