On joulu, eikä minulla ole oikein mitään sanottavaa.
En ole kristitty. En usko kapitalismiin.
Season's greetings, kuten englanniksi sanotaan,
kaikille lukijoille, koneen ulkopuolisen maailman läheisille ja kaikille muillekin.
Rauhallista uutta vuotta, maailma.
Jos saisin yhden toivomuksen, olisin varmaan itsekäs kuten useimmat ihmiset, mutta kolmesta toivomuksesta antaisin muulle maailmalle ainakin yhden.
Rauhaa ja suvaitsevaisuutta.
(miten joka vuosi onnistun kirjoittamaan tasan 35 blogikirjoitusta?)
lauantai 24. joulukuuta 2011
torstai 1. joulukuuta 2011
O tempora, o mores
Kouluun kirjoitettu kolumni, vai pakinako tämä olisi...
On aina yhtä mukava kuulla, kun viimeiset kunnon sukupolvet kertovat, miten ennen oli paremmin. No, ehkä me nykynuoretkin unohdamme neljässäkymmenessä millaista oli aikanaan Elää, mutta sitä odotellessa lueskelin tuossa muutamana iltana aikalaiskuvauksen 60-luvulta, eikä sen maailma kovin vieraalta tuntunut. Nuoriso ryyppäsi ja hölmöili ihan tutun oloisesti. Järkyttävimpänä seikkana puheenparsikin oli samaa kuin mihin koulun käytävillä on tottunut.
Kuulen jonkun nyrpistävän nenäänsä epäuskoisena. Että ei kai nyt kuusikymmentäluvulla tuollaisia. Mutta ihan niin kuin koulussakin opetetaan, ei ihmisluonto mihinkään muutu. Hannu Salaman Juhannustansseissa on kovin paljon totta ja tuttua. Ahaa, se jumalanpilkkakirjako kertoo muka historiasta, tuhahtaa nyt joku kirjasivistynyt lukija. Ei kannattaisi tuhahtaa, siinä kirjassa on niiden kahden sivun lisäksi aika paljon muutakin idiotismia, sekoilua ja rumien puhumista.
Onhan siinä tarinakin, nuoriso viettää juhannusta tanssilavalla, ryyppää muka salaa, nai muka salaa, ja enimmäkseen on onneton. Miehet kaahaavat maalla ja vesillä, himoitsevat varattuja naisia ja ovat olevinaan suuriakin persoonia. Monelle illan jännittävin hetki on se, kun kokonsytyttäjä meinaa urpoilullaan aiheuttaa maastopalon.
Tarkoitukseni oli puolustaa nykynuorisoa, mutta oikeastaan maailman muuttumattomuus jäi vaivaamaan. Kuussa on käyty, meillä on internet ja kännykkäkin kaikilla, mutta maailman mahdit eivät ole muuttunut minnekään. Miehet vievät yhä, puhutaan sitten valssista tai talouselämästä, ja motiivina on turhan usein viina tai vielä useammin, naiset.
On masentavaa, etten voi olla uskomatta realismiksi kirjan viimeisiä sivuja. Suuren onnettomuuden ja tragedian jäljiltä miestä ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin miettiä, millaista olisi ollut maata pelastamansa nainen.
On aina yhtä mukava kuulla, kun viimeiset kunnon sukupolvet kertovat, miten ennen oli paremmin. No, ehkä me nykynuoretkin unohdamme neljässäkymmenessä millaista oli aikanaan Elää, mutta sitä odotellessa lueskelin tuossa muutamana iltana aikalaiskuvauksen 60-luvulta, eikä sen maailma kovin vieraalta tuntunut. Nuoriso ryyppäsi ja hölmöili ihan tutun oloisesti. Järkyttävimpänä seikkana puheenparsikin oli samaa kuin mihin koulun käytävillä on tottunut.
Kuulen jonkun nyrpistävän nenäänsä epäuskoisena. Että ei kai nyt kuusikymmentäluvulla tuollaisia. Mutta ihan niin kuin koulussakin opetetaan, ei ihmisluonto mihinkään muutu. Hannu Salaman Juhannustansseissa on kovin paljon totta ja tuttua. Ahaa, se jumalanpilkkakirjako kertoo muka historiasta, tuhahtaa nyt joku kirjasivistynyt lukija. Ei kannattaisi tuhahtaa, siinä kirjassa on niiden kahden sivun lisäksi aika paljon muutakin idiotismia, sekoilua ja rumien puhumista.
Onhan siinä tarinakin, nuoriso viettää juhannusta tanssilavalla, ryyppää muka salaa, nai muka salaa, ja enimmäkseen on onneton. Miehet kaahaavat maalla ja vesillä, himoitsevat varattuja naisia ja ovat olevinaan suuriakin persoonia. Monelle illan jännittävin hetki on se, kun kokonsytyttäjä meinaa urpoilullaan aiheuttaa maastopalon.
Tarkoitukseni oli puolustaa nykynuorisoa, mutta oikeastaan maailman muuttumattomuus jäi vaivaamaan. Kuussa on käyty, meillä on internet ja kännykkäkin kaikilla, mutta maailman mahdit eivät ole muuttunut minnekään. Miehet vievät yhä, puhutaan sitten valssista tai talouselämästä, ja motiivina on turhan usein viina tai vielä useammin, naiset.
On masentavaa, etten voi olla uskomatta realismiksi kirjan viimeisiä sivuja. Suuren onnettomuuden ja tragedian jäljiltä miestä ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin miettiä, millaista olisi ollut maata pelastamansa nainen.
maanantai 28. marraskuuta 2011
:)
Awardin säännöt:
1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän randomfaktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/blogaajalle.
Oho. Luen niin epäaktiivisesti nykyään muiden blogeja, että olin suunnilleen unohtanut että tälläisiä kiertopalkintoja on olemassakaan. Kiitos siis tämän blogin ekasta palkinnosta, Liekki!
Rikon sääntöjä sen verran, etten jaa tätä eteenpäin. En oikeastaan lue säännöllisesti kuin noin viittä blogia, mitä minä tätä kaikille heille jakaisin.
Ja nyt siis satunnaisia faktoja.
1. pelkään koiria. Irrationaalisesti, alitajuisesti. En niitä koiria, jotka tunnen.
2. haaveilen rakastuvani ihmiseen, joka osaa jatkaa japanilaista runoa jota siteeraan hänelle. Ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta ehkä vielä joskus...
3. luulin ainakin 10 vuotta elämästäni, etten pidä tanssimisesta. Erehdyin.
4. rakastan teetä. Olen puolihifistelijä, en saa enää alas halpaa pussiteetä. Hyvä tee pelastaa paljon.
5. kuuntelen hyvin vähän ulkomaista musiikkia, mutta lempikappaleeni on espanjankielinen.
6. soitin joskus kitaraa. En ole musikaalinen, en oppinut, jaksanut oppia. Luovutin.
7. on hienoa, jos voi kuvailla tekemisiään eeppisiksi. Tai jos ne kuulostavat siltä, että ne ovat jostain romaanista.
lauantai 26. marraskuuta 2011
Mikä ärsytti minua eilen osa monta
Nimittäin adventtiaamunavaus.
Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)
Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.
Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?
Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.
Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)
Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.
Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?
Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.
perjantai 18. marraskuuta 2011
Tavaraa tavaraa tavaraa
Liekki kirjoitteli omassa blogissaan rakkaista esineistään, ja inspiroiduin tekemään saman (muilta pöllittyjä aiheita viime aikoina, huomaan...)
Vaikka huoneeni on täynnä esteettistä krääsää, oli vaikea keksiä mitkä esineistä ovat oikeasti tärkeitä. Näiden valitsemieni lisäksi on paljon muutakin olennaista, muita lahjoja, vanhoja esineitä, rakkaita vaatteita - ja kirjat. Kaikkia tärkeitä kirjoja ei saisi kuitenkaan mahtumaan yhteen kuvaan. Ihan fyysisenä olentona mulle tärkein kirja on varmasti ensimmäinen lempirunokirjani, Brechtin Runoja.
Alimmaisena ensimmäinen go-lautani. Se on minulle tärkeä peli, vaikka lähikuukausina olenkin pelannut todella vähän. Varsinkin tuo nimenomainen matkalauta on reissannut paljon ja sillä on pelattu monta muistorikasta peliä. Golaudan alta pilkottaa tietokonehuoneen sohva: lempihuonekaluni. Se ei ole kovin kaunis, eikä oikeastaan edes käytännöllinen, mutta jostain syystä se on paras paikka lukea ja usein jutellakin.
Päiväkirjani ovat asia, jonka haluaisin pelastaa tulipalolta. Haluan muistaa asioita, ja päiväkirjoihin on tallennettu tuhansia hetkiä. Niissä on myös iso osa kaunokirjallisesta tekstistäni. Yhteen tuollaiseen kierrevihkoon mahtuu muutama kuukausi, kirjoja on siis monta: kuvassa tämän hetkinen vihkoni.
Viuhka ja kaulakoru ovat lahjoja. Ne on saatu eri ihmisiltä, mutta molemmat kesällä, ilman syytä, ja tavallaan samanlaisessa tilanteessa vaikka eri vuosina. Molemmat lahjanantajat olivat eräitä elämäni tärkeimmistä ihmisistä silloin, ja onneksi ovat yhä. Kaulakorua käytän usein, viuhkaa en: sen toisella puolella on ruma kuvio ja toisella puolella - runo. Minulle on kirjoitettu elämäni aikana (tietääkseni) noin kolme runoa, ja yksi niistä tuohon viuhkaan.
Vaikka huoneeni on täynnä esteettistä krääsää, oli vaikea keksiä mitkä esineistä ovat oikeasti tärkeitä. Näiden valitsemieni lisäksi on paljon muutakin olennaista, muita lahjoja, vanhoja esineitä, rakkaita vaatteita - ja kirjat. Kaikkia tärkeitä kirjoja ei saisi kuitenkaan mahtumaan yhteen kuvaan. Ihan fyysisenä olentona mulle tärkein kirja on varmasti ensimmäinen lempirunokirjani, Brechtin Runoja.
Alimmaisena ensimmäinen go-lautani. Se on minulle tärkeä peli, vaikka lähikuukausina olenkin pelannut todella vähän. Varsinkin tuo nimenomainen matkalauta on reissannut paljon ja sillä on pelattu monta muistorikasta peliä. Golaudan alta pilkottaa tietokonehuoneen sohva: lempihuonekaluni. Se ei ole kovin kaunis, eikä oikeastaan edes käytännöllinen, mutta jostain syystä se on paras paikka lukea ja usein jutellakin.
Päiväkirjani ovat asia, jonka haluaisin pelastaa tulipalolta. Haluan muistaa asioita, ja päiväkirjoihin on tallennettu tuhansia hetkiä. Niissä on myös iso osa kaunokirjallisesta tekstistäni. Yhteen tuollaiseen kierrevihkoon mahtuu muutama kuukausi, kirjoja on siis monta: kuvassa tämän hetkinen vihkoni.
Viuhka ja kaulakoru ovat lahjoja. Ne on saatu eri ihmisiltä, mutta molemmat kesällä, ilman syytä, ja tavallaan samanlaisessa tilanteessa vaikka eri vuosina. Molemmat lahjanantajat olivat eräitä elämäni tärkeimmistä ihmisistä silloin, ja onneksi ovat yhä. Kaulakorua käytän usein, viuhkaa en: sen toisella puolella on ruma kuvio ja toisella puolella - runo. Minulle on kirjoitettu elämäni aikana (tietääkseni) noin kolme runoa, ja yksi niistä tuohon viuhkaan.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Laulu asioista osa 7 - Helsinki
Hesarin Nyt-liitteessä listailtiin ihmisten syitä rakastaa Helsinkiä, ja inspiroiduin. Kotikaupunkini on minulle hyvin rakas. Tajusin sen vasta joskus yläasteella, ja pakkohan se on myöntää että vasta Kjell Westön kirjoja luettuani. Tällä kaupungilla on sielu.
Artikkelin mukaan useimmat sanoivat rakastavansa merta ja toisaalta öitä. Niin minäkin. Näkymä avomerelle Kaivopuistossa, kanava jonka rannalla olen suudellut, hiekkarannat Kivinokalla tai Mustikkamaalla, Merihaka ja Sörnäinen kaikessa kauheudessaan, varsinkin öisin: silloin Merihaka näyttää palalta suurkaupunkia. Ja talvella on aina yhtä hienoa kävellä jäällä ja ihailla maailmaa uudesta kulmasta.
Yöt, olen alkanut muutenkin rakastaa niitä viime aikoina. Seitsemältä aamulla valvotun yön jälkeen tuuli Keskuspuiston puissa, maailmassa ei ole kuin kaksi ihmistä, olemme väsyneitä tajuamatta sitä, ja onnellisiakin, on hieman kylmä ja on senkin vuoksi pakko istua ihan vierekkäin. Taksimatka lentokentälle aamuyöllä pimeän ja aution kaupungin halki. Salaa keskellä yötä ulkona kulkeminen. Leikkipuisto ja keinuminen pimeässä. Se, kun toiskaupunginosalainen ystävä pelkää illalla ja itse ei pelkää kotikaupungissaan, ei ikinä, ei ainakaan kovin paljon.
Ja muita syitä. Täällä on hyvin kauniita paikkoja. Puutalot, sisäpihat, kivijalkakaupat varsinkin Kalliossa, puistot, ja metsän tuoksu Keskuspuistossa tai Käpylässä. Keskellä Puu-Vallilaa on kallio, jonka päältä on aina yhtä ihana katsella puutaloja ja heti niiden takana tavanomaisen rumana levittäytyvää kaupunkia. Liian suuri liikenneympyrä Haagassa. Persoonattomat esikaupunkialueet: satunnaiset kävelyretket niihin. On mahdoton eksyä, koska lopultakin tämä on hyvin pieni kaupunki. Pitkät bussimatkat, ja se miten ihanan ja tuskallisen hitaasti juna ajaa Pasilasta keskustaan. Niin, ja junamatkan varrella Linnunlaulun puutalot ja kaunis Töölönlahti.
Ihanat kahvilat, pienet persoonalliset paikat, jonne voi piiloutua maailmalta. Se hieman kiusallinen tunne, että kantakahvilan pitäjä tietää minusta ja ystävistäni hyvin paljon. Kirjastot, varsinkin Kallion kirjasto, ja toisaalta Pasila, koska siellä on suihkulähde.
Minulla on valokuvamuisti siten, että muistan hyvin paljon paikkoja joissa olen käynyt keskesteluja, ollut ihmisten kanssa. Rakastan paikkoja, joista minulla on hyviä muistoja.
Artikkelin mukaan useimmat sanoivat rakastavansa merta ja toisaalta öitä. Niin minäkin. Näkymä avomerelle Kaivopuistossa, kanava jonka rannalla olen suudellut, hiekkarannat Kivinokalla tai Mustikkamaalla, Merihaka ja Sörnäinen kaikessa kauheudessaan, varsinkin öisin: silloin Merihaka näyttää palalta suurkaupunkia. Ja talvella on aina yhtä hienoa kävellä jäällä ja ihailla maailmaa uudesta kulmasta.
Yöt, olen alkanut muutenkin rakastaa niitä viime aikoina. Seitsemältä aamulla valvotun yön jälkeen tuuli Keskuspuiston puissa, maailmassa ei ole kuin kaksi ihmistä, olemme väsyneitä tajuamatta sitä, ja onnellisiakin, on hieman kylmä ja on senkin vuoksi pakko istua ihan vierekkäin. Taksimatka lentokentälle aamuyöllä pimeän ja aution kaupungin halki. Salaa keskellä yötä ulkona kulkeminen. Leikkipuisto ja keinuminen pimeässä. Se, kun toiskaupunginosalainen ystävä pelkää illalla ja itse ei pelkää kotikaupungissaan, ei ikinä, ei ainakaan kovin paljon.
Ja muita syitä. Täällä on hyvin kauniita paikkoja. Puutalot, sisäpihat, kivijalkakaupat varsinkin Kalliossa, puistot, ja metsän tuoksu Keskuspuistossa tai Käpylässä. Keskellä Puu-Vallilaa on kallio, jonka päältä on aina yhtä ihana katsella puutaloja ja heti niiden takana tavanomaisen rumana levittäytyvää kaupunkia. Liian suuri liikenneympyrä Haagassa. Persoonattomat esikaupunkialueet: satunnaiset kävelyretket niihin. On mahdoton eksyä, koska lopultakin tämä on hyvin pieni kaupunki. Pitkät bussimatkat, ja se miten ihanan ja tuskallisen hitaasti juna ajaa Pasilasta keskustaan. Niin, ja junamatkan varrella Linnunlaulun puutalot ja kaunis Töölönlahti.
Ihanat kahvilat, pienet persoonalliset paikat, jonne voi piiloutua maailmalta. Se hieman kiusallinen tunne, että kantakahvilan pitäjä tietää minusta ja ystävistäni hyvin paljon. Kirjastot, varsinkin Kallion kirjasto, ja toisaalta Pasila, koska siellä on suihkulähde.
Minulla on valokuvamuisti siten, että muistan hyvin paljon paikkoja joissa olen käynyt keskesteluja, ollut ihmisten kanssa. Rakastan paikkoja, joista minulla on hyviä muistoja.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Paikka
kesti kauan ymmärtää mikä se tunne on
kun kävelee Rautatiekatua ja askel kevenee
kun tuntuu vatsassa asti hassulta
kun liikennevalot ovat aina liian hitaat
ja sitten onkin jo melkein pakko juosta
sehän on tietysti rakkautta
ihan tavallisen näköinen talo ja ovi
eikä sisälläkään oikeastaan
ole kovin kummallista
mutta minä hymyilen niin kuin rakastetulle hymyillään
heitän takkini tuolille
pyydän kupillisen teetä, jolla on kiinalainen nimi
uppoan kahvilan pehmeään syliin
olen kotona
- -
Pitkästä aikaa runotorstai. On minulla kotikin, eikä täällä ole kauheaa tai mitään sellaista - silti usein tuntuu että oikeasti kotini on muualla. Yksi paikoista, jossa ainja olen kotonani on Kahvila Soihtu Töölössä. En kuulu sen vakiojengiin, käyn siellä harvoin, mutta silti: se on vaan maailman parhaita paikkoja.
kun kävelee Rautatiekatua ja askel kevenee
kun tuntuu vatsassa asti hassulta
kun liikennevalot ovat aina liian hitaat
ja sitten onkin jo melkein pakko juosta
sehän on tietysti rakkautta
ihan tavallisen näköinen talo ja ovi
eikä sisälläkään oikeastaan
ole kovin kummallista
mutta minä hymyilen niin kuin rakastetulle hymyillään
heitän takkini tuolille
pyydän kupillisen teetä, jolla on kiinalainen nimi
uppoan kahvilan pehmeään syliin
olen kotona
- -
Pitkästä aikaa runotorstai. On minulla kotikin, eikä täällä ole kauheaa tai mitään sellaista - silti usein tuntuu että oikeasti kotini on muualla. Yksi paikoista, jossa ainja olen kotonani on Kahvila Soihtu Töölössä. En kuulu sen vakiojengiin, käyn siellä harvoin, mutta silti: se on vaan maailman parhaita paikkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
