Tiedätkö, kun lehdissä haastatellaan onnettomuuksista tai vastaavista selviytyneitä, todella usein he kertovat, että lääkärin mukaan heidän selviämisensä on ihme: lasinsiru tai ammus tai mikä tahansa osui sentin päähän valtimosta tai sydämestä tai milloin mistäkin. Joskus sentin päähän, joskus millimetrin.
Oletko koskaan ajatellut, että vastaavasti moni kuolee, vaikka olisi selvinnyt jos vamma olisikin tullut vain sentin verran eri paikkaan? He vain eivät pääse haastateltavaksi lehtiin.
_____
Oletko koskaan sanonut hyvästejä jollekulle, joka matkustaa kauas pois, mutta ei vielä tänään? Sanot hyvästit ja menet kotiisi ja hän menee kotiinsa tai hotelliinsa tai minne vain, ja vielä päivän tai pari olette samassa kaupungissa, mutta ette vain enää tapaa. Se on hyvin kummallisella tavalla kaihoisa tunne.
Myös se hämmennys, kun sittenkin tapaat vaikkapa seuraavana päivänä uudestaan ihmisen, jolle olet tuolla tavalla jo sanonut näkemiin viikoiksi tai kuukausiksi.
_____
Itketkö koskaan muistaessasi uutisia, joiden lukeminen sai sinut aikanaan itkemään?
_____
Muistatko, millaisia sydänsurut olivat nuorempana? Yläasteella tai sitä ennen tai sen jälkeen, mikä ikä se nuoremmuus kullekin on. Minä olin itselleni vihainen päiväkausia, kun en kehdannut pyytää puhelinnumeroa, ja ah niin nolostunut, kun ystävänpäiväkortin saaja arvasikin keneltä kortti on. Ja ne kaikki illat, kun mietti, uskaltaako tunnustaa ihastuksensa milloin kenellekin.
Nyt aikuisempana on niin paljon sellaista, jota ei voi kertoa, ei mitään kaihoisen onnellisia haaveiluun tuhlattuja iltoja eikä päiväkausien noloutta ja tuskaa. Haaveista liian moni on sellainen, että sellaisia ei pitäisi olla. Ja nolous ja tuska jatkuvat viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Onko siellä ketään?
Masennuin, kun tajusin, että edellisestä blogikommentista on yli vuosi. Tästä tajuamisen hetkestäkin on jo kuukausia.
Okei, kirjoitan aika vähän nykyään, oma vikani. Mutta olisi silti mukava tietää, käykö täällä ketään.
Iloksenne muutamia listoja.
Syitä, että kirjoitan niin vähän:
- enimmäkseen minulle kuuluu hyvää (olen oppinut olemaan kotona pitämättä kaikkia valoja päällä)
- vaikka tiedän, että minut on helppo tunnistaa näistä teksteistä, en silti halua esim. kertoa opinnoistani mitään sellaista, joka helpottaisi tunnistamista ennestään
- ja koska olen ymmärtänyt useiden tuttavieni lukevan/lukeneen tätä blogia, en enää uskalla kirjoittaa ns. kaikesta, kuten kirjoitin joskus teininä luullessani, että netissä voi oikeasti olla anonyymi. Ei minulle pelkkää hyvää kuulu, mutta en uskalla kirjoittaa kaikesta mitä on tapahtunut.
- en lue juurikaan kirjoja, eli en voi puhua niistäkään
- olen someriippuvainen, enkä siksi ehdi muuta
- minulla on liikaa opintoja, töitä ja luottamustoimia, tämä on syistä viimeinen, koska "kaikelle kivalle on aina aikaa", kuten minulle on sanottu
Asioita, joista en uskalla kirjoittaa (blogiin tai ehkä muuallekaan):
- mitä unta näin viime yönä
- miksi istuin laiturilla silloin kerran, kun olisin halunnut, että joku kysyy miksi istun siellä
- armenialainen luomiskertomus
- viime marraskuu, joka alkoi viime vuonna jo lokakuussa tai ehkä jopa syyskuussa
- syyni matkustaa Belgiaan (jos vain rahaa olisi)
- uusin kirjaprojektini, ihan eri lailla oikea projekti kuin aiemmat
- turkki
Okei, kirjoitan aika vähän nykyään, oma vikani. Mutta olisi silti mukava tietää, käykö täällä ketään.
Iloksenne muutamia listoja.
Syitä, että kirjoitan niin vähän:
- enimmäkseen minulle kuuluu hyvää (olen oppinut olemaan kotona pitämättä kaikkia valoja päällä)
- vaikka tiedän, että minut on helppo tunnistaa näistä teksteistä, en silti halua esim. kertoa opinnoistani mitään sellaista, joka helpottaisi tunnistamista ennestään
- ja koska olen ymmärtänyt useiden tuttavieni lukevan/lukeneen tätä blogia, en enää uskalla kirjoittaa ns. kaikesta, kuten kirjoitin joskus teininä luullessani, että netissä voi oikeasti olla anonyymi. Ei minulle pelkkää hyvää kuulu, mutta en uskalla kirjoittaa kaikesta mitä on tapahtunut.
- en lue juurikaan kirjoja, eli en voi puhua niistäkään
- olen someriippuvainen, enkä siksi ehdi muuta
- minulla on liikaa opintoja, töitä ja luottamustoimia, tämä on syistä viimeinen, koska "kaikelle kivalle on aina aikaa", kuten minulle on sanottu
Asioita, joista en uskalla kirjoittaa (blogiin tai ehkä muuallekaan):
- mitä unta näin viime yönä
- miksi istuin laiturilla silloin kerran, kun olisin halunnut, että joku kysyy miksi istun siellä
- armenialainen luomiskertomus
- viime marraskuu, joka alkoi viime vuonna jo lokakuussa tai ehkä jopa syyskuussa
- syyni matkustaa Belgiaan (jos vain rahaa olisi)
- uusin kirjaprojektini, ihan eri lailla oikea projekti kuin aiemmat
- turkki
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
Ihastuminen
On erikoinen tunne tavata (pitkästä aikaa) joku, johon on joskus ollut ihastunut. Tapaamisen sopiminen on ihan tavallista, mutta yleensä siinä vaiheessa kun on junassa tai bussissa tai muuten vain matkalla löytää uudestaan jotain niistä lämpimistä tunteista jotka on jo luullut unohtaneensa. Jotain siitä jännityksestä ja valosta.
En sanoisi, että ihastun uudelleen joka kerta, mutta jotain sellaista se kuitenkin on.
Keväällä tapasin ihmisen, jonka olin nähnyt traagisten ihastumistunteiden jälkeen vain muutaman kerran ja aina pitkin väliajoin. Ajattelin, että osaisin jo olla hänen ystävänsä ajattelematta mitään muuta, mutta yllättäen löysin ihan saman lämmön ja kiusallisuuden kuin aiemminkin. En lopulta mennyt töihin hänen kanssaan: minulla oli kaikki muut syyt mennä, mutta en halunnut kokea uudestaan samoja monimutkaisia tunteita ja kieltäydyin.
Ja tänä syksynä olen tavannut monesti ihmisen, jonka vuoksi olin ollut hetken valmis jättämään ihan kaiken järkevän opiskeluistani alkaen. Ennen tapaamisia olen aina ajatellut, miten mukavaa on, että sydämeni on rauhoittunut, mutta ei se kuitenkaan aivan ole.
Sen lisäksi, että tunteista on vaikea päästää irti, jää jotain muutakin lämpöä niihin ihmissuhteisiin, joissa on joskus ihastuttu. En osaa kuvailla sitä, mutta tunnen erityistä yhteyttä yhä kaikkiin ihmisiin, joita olen koskaan romanttisessa mielessä haikaillut. Joidenkin kanssa en ole enää oikeastaan lainkaan tekemisissäkään, mutta mietin heitäkin, ja toivon heille kaikkea hyvää heidän elämäänsä ehkä vielä "tavallisia" menneiden vuosien ystäviänikin enemmän.
En sanoisi, että ihastun uudelleen joka kerta, mutta jotain sellaista se kuitenkin on.
Keväällä tapasin ihmisen, jonka olin nähnyt traagisten ihastumistunteiden jälkeen vain muutaman kerran ja aina pitkin väliajoin. Ajattelin, että osaisin jo olla hänen ystävänsä ajattelematta mitään muuta, mutta yllättäen löysin ihan saman lämmön ja kiusallisuuden kuin aiemminkin. En lopulta mennyt töihin hänen kanssaan: minulla oli kaikki muut syyt mennä, mutta en halunnut kokea uudestaan samoja monimutkaisia tunteita ja kieltäydyin.
Ja tänä syksynä olen tavannut monesti ihmisen, jonka vuoksi olin ollut hetken valmis jättämään ihan kaiken järkevän opiskeluistani alkaen. Ennen tapaamisia olen aina ajatellut, miten mukavaa on, että sydämeni on rauhoittunut, mutta ei se kuitenkaan aivan ole.
Sen lisäksi, että tunteista on vaikea päästää irti, jää jotain muutakin lämpöä niihin ihmissuhteisiin, joissa on joskus ihastuttu. En osaa kuvailla sitä, mutta tunnen erityistä yhteyttä yhä kaikkiin ihmisiin, joita olen koskaan romanttisessa mielessä haikaillut. Joidenkin kanssa en ole enää oikeastaan lainkaan tekemisissäkään, mutta mietin heitäkin, ja toivon heille kaikkea hyvää heidän elämäänsä ehkä vielä "tavallisia" menneiden vuosien ystäviänikin enemmän.
tiistai 3. marraskuuta 2015
Mitä kuuluu?
Tapaan ystävän vuosien takaa
mitä kuuluu kiitos hyvää opiskelen ja olen kiireinen
Jään miettimään mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua
ja mitä oikeasti haluaisin kertoa
äiti on kuollut
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
joskus pidän kyllä vieläkin
kaikkia valoja päällä
Kela tietää että seurustelen
ja meillä on vuosipäiväperinteitä
kirjoitan aivan liian vähän
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
runojen sijaan opiskelen
opiskelen opiskelen
olen opetellut yhdeksää kieltä ja
osaan vieläkin noin seitsemää
olen kurssini huonoin
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
aloitin vahingossa kasvissyönnin
ja teen vieläkin pienipalkkaisia töitä
olen rakastunut kahdesti väärään ihmiseen
enkä kirjoittanut yhtäkään runoa
kaipaan vanhoja ystäviä vaikka en muista soittaa
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
olen soittanut ambulanssin turhaan
ja kerran turhaan jättänyt soittamatta
olen valvonut öitä ja oppinut
viimeinkin itkemään muiden nähden
käynyt paikoissa joista olen haaveillut vuosia
saanut uusia ystäviä
unohtanut uusia ystäviä
ehkä jonkun vanhankin
mutta en sinua, olihauskatavatanähdääntaasheihei
mitä kuuluu kiitos hyvää opiskelen ja olen kiireinen
Jään miettimään mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua
ja mitä oikeasti haluaisin kertoa
äiti on kuollut
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
joskus pidän kyllä vieläkin
kaikkia valoja päällä
Kela tietää että seurustelen
ja meillä on vuosipäiväperinteitä
kirjoitan aivan liian vähän
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
runojen sijaan opiskelen
opiskelen opiskelen
olen opetellut yhdeksää kieltä ja
osaan vieläkin noin seitsemää
olen kurssini huonoin
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
aloitin vahingossa kasvissyönnin
ja teen vieläkin pienipalkkaisia töitä
olen rakastunut kahdesti väärään ihmiseen
enkä kirjoittanut yhtäkään runoa
kaipaan vanhoja ystäviä vaikka en muista soittaa
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut
olen soittanut ambulanssin turhaan
ja kerran turhaan jättänyt soittamatta
olen valvonut öitä ja oppinut
viimeinkin itkemään muiden nähden
käynyt paikoissa joista olen haaveillut vuosia
saanut uusia ystäviä
unohtanut uusia ystäviä
ehkä jonkun vanhankin
mutta en sinua, olihauskatavatanähdääntaasheihei
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Vanha tarina
Luin päiväkirjaa yläasteajoiltani ja löysin paljon muistoja, jotka olin jo unohtanut. Vaikka joitakin tekstejä lukiessa toki nauratti tai hävetti, yllättävän paljon samaistumiskohtia löytyi. Elämässäni on kipeän paljon samaa tällä hetkellä.
Tässä hieman muokattu tarina noin kuuden vuoden takaa.
____________
Ikävä
Ovikello soi. Ensin päätin olla avaamatta, mutta lopulta kävin kuitenkin päästämässä vieraan sisälle.
- Taas tulit kutsumatta.
- Anteeksi. Tykkäät kuitenkin kun käyn..?
Astelin edellä olohuoneeseen ja himmensin ohimennessäni valon. Vedin verhot kiinni ja hain komerosta kynttilän pöydälle. Lämmitin eilistä makaronilaatikkoa ja kaivoin paremmat astiat esiin.
Vieraani makaili sohvalla kuin kotonaan aikoen selvästi viipyä. Huokaisin.
- Kaivan sinulle hammasharjan ja pyyhkeenkin saat. Ota taas se sininen.
- Kiitos. Joko on ruokaa?
Istuimme pöytään ja söimme vaiti. Taas kerran minun oli todettava, kuinka kauniita hetket hänen kanssaan aina olivat. Hän ikään kuin hohti jotakin selittämätöntä, vain hieman surullista, valoa arkiseen huoneeseeni. Kynttilän heittämät varjot lepattivat hämärän huoneen seinillä ja helpottuneena totesin, etten voisi tehdä enää tänään mitään. Tämän illan olisin olemassa vain vierastani varten, opiskelu ja komeroiden siivoaminen saisivat odottaa.
Katsoimme televisiota, luulisin niin. Ilta kääntyi aikanaan yöksi, ja ikkunan takana kaupungin valot himmenivät hiljalleen.
Tässä hieman muokattu tarina noin kuuden vuoden takaa.
____________
Ikävä
Ovikello soi. Ensin päätin olla avaamatta, mutta lopulta kävin kuitenkin päästämässä vieraan sisälle.
- Taas tulit kutsumatta.
- Anteeksi. Tykkäät kuitenkin kun käyn..?
Astelin edellä olohuoneeseen ja himmensin ohimennessäni valon. Vedin verhot kiinni ja hain komerosta kynttilän pöydälle. Lämmitin eilistä makaronilaatikkoa ja kaivoin paremmat astiat esiin.
Vieraani makaili sohvalla kuin kotonaan aikoen selvästi viipyä. Huokaisin.
- Kaivan sinulle hammasharjan ja pyyhkeenkin saat. Ota taas se sininen.
- Kiitos. Joko on ruokaa?
Istuimme pöytään ja söimme vaiti. Taas kerran minun oli todettava, kuinka kauniita hetket hänen kanssaan aina olivat. Hän ikään kuin hohti jotakin selittämätöntä, vain hieman surullista, valoa arkiseen huoneeseeni. Kynttilän heittämät varjot lepattivat hämärän huoneen seinillä ja helpottuneena totesin, etten voisi tehdä enää tänään mitään. Tämän illan olisin olemassa vain vierastani varten, opiskelu ja komeroiden siivoaminen saisivat odottaa.
Katsoimme televisiota, luulisin niin. Ilta kääntyi aikanaan yöksi, ja ikkunan takana kaupungin valot himmenivät hiljalleen.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Kiireistä aikaa, onnellista aikaa
selaimen välilehdissä
sulassa sovussa rinnakkain
kuolleet ja elävät kielet
sanakirjat kotitehtävät
lukukappaleet lunttilaput
deklinaatiotaulukot ja kaikki niitäkin kamalampi
ja loputtoman hitaasti
pitkinä iltoina, pitkästyttävillä luennoilla,
pitkänpitkiä kotitehtäviä tehden
kukin ovista aukenee hiljalleen
niistä jokaisen takana on oma maailmansa
ehtisipä kulkea halki ne kaikki
sulassa sovussa rinnakkain
kuolleet ja elävät kielet
sanakirjat kotitehtävät
lukukappaleet lunttilaput
deklinaatiotaulukot ja kaikki niitäkin kamalampi
ja loputtoman hitaasti
pitkinä iltoina, pitkästyttävillä luennoilla,
pitkänpitkiä kotitehtäviä tehden
kukin ovista aukenee hiljalleen
niistä jokaisen takana on oma maailmansa
ehtisipä kulkea halki ne kaikki
lauantai 12. syyskuuta 2015
Takapenkin jätkät
Lukion ykkösellä hengailin pienessä kaveriporukassa. Se oli hyvä porukka, opiskelimme paljon ja silloin kun emme opiskelleet, kerroimme härskejä vitsejä, mölysimme tunneilla, puhuimme matikasta ja väittelimme ihan mistä tahansa. Emmme puuhanneet todellakaan mitään perinteisiä tyttöjen juttuja, vaikka meitä tyttöjä olikin enemmän ja vähintäänkin olimme äänessä suurimman osan aikaa.
Lukion ulkopuolellakin minulla oli poikia kavereina, ja oikeastaan oli ollut kaikkina kouluvuosina. Vaikka sitä ei silloin tajunnut, poikien kanssa oleminen oli jo lapsena jotenkin ihan vain yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa.
Silti muistan elävästi lukion ykköseltä erään biologian tunnin. Takapenkin pojat - en silloin tuntenut heistä vielä oikeastaan ketään - häsläsivät, keinuivat tuoleilla ja pitivät hauskaa sellaisella jokseenkin kaikille tutulla ja tavallisena pitämällä "jätkämeiningillä". Ja minä joka istuin edempänä luokassa kavereideni kanssa ja yritin esittää, että oppitunti kiinnostaa minua, olin kateellinen. Mietin, että voisinpa joskus olla hetken verran poika ja kokea tuollaisen toveruuden ja muutenkin meiningin, johon en tyttönä koskaan pääse mukaan. Sillä porukka muuttuu melkein aina sukupuolijakauman muuttuessa, alitajuisesti usein, mutta muuttuu kuitenkin.
Tutustuin myöhemmin takapenkkiläisiin, nyt olen seurustellut jo hämmentävät neljä vuotta erään heistä kanssa, ja yllättäen tuo silloin niin vahva tunne sukupuolten eroista tässä suhteessa on hieman hälvennyt. Tajusin nimittäin jonakin lukuisista nettikeskusteluihin uponneista illoista, että mulla on nykyään tuollainen kaveriporukka, jota pidin aikanaan mahdottomana. Yksi tärkeimmistä ihmislaumoistani koostuu noista takapenkkiläisistä, muista luonnontieteitä opiskelemaan lähteneistä pojista ja muutamasta muusta eri sukupuolten edustajasta. Ja vaikka me tytöt ollaan osa porukkaa, miehet puhuvat intistä, kalsarien ostamisesta ja kiusallisista ihottumista. Ja keinuvat tuoleilla ja potkulautailevat yliopistolla.
Ja niin kauan kun maailmassa käytetään sukupuoliin liittyvää termistöä ja ihmiset asuvat nimityissä lokeroissaan, olen onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta olen päässyt jätkäksi jätkien joukkoon. En puhuakseni intistä, vaan puhuakseni ja kuunnellakseni ihan kaikkea mitä eri ihmisillä on sanottavaa.
Lukion ulkopuolellakin minulla oli poikia kavereina, ja oikeastaan oli ollut kaikkina kouluvuosina. Vaikka sitä ei silloin tajunnut, poikien kanssa oleminen oli jo lapsena jotenkin ihan vain yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa.
Silti muistan elävästi lukion ykköseltä erään biologian tunnin. Takapenkin pojat - en silloin tuntenut heistä vielä oikeastaan ketään - häsläsivät, keinuivat tuoleilla ja pitivät hauskaa sellaisella jokseenkin kaikille tutulla ja tavallisena pitämällä "jätkämeiningillä". Ja minä joka istuin edempänä luokassa kavereideni kanssa ja yritin esittää, että oppitunti kiinnostaa minua, olin kateellinen. Mietin, että voisinpa joskus olla hetken verran poika ja kokea tuollaisen toveruuden ja muutenkin meiningin, johon en tyttönä koskaan pääse mukaan. Sillä porukka muuttuu melkein aina sukupuolijakauman muuttuessa, alitajuisesti usein, mutta muuttuu kuitenkin.
Tutustuin myöhemmin takapenkkiläisiin, nyt olen seurustellut jo hämmentävät neljä vuotta erään heistä kanssa, ja yllättäen tuo silloin niin vahva tunne sukupuolten eroista tässä suhteessa on hieman hälvennyt. Tajusin nimittäin jonakin lukuisista nettikeskusteluihin uponneista illoista, että mulla on nykyään tuollainen kaveriporukka, jota pidin aikanaan mahdottomana. Yksi tärkeimmistä ihmislaumoistani koostuu noista takapenkkiläisistä, muista luonnontieteitä opiskelemaan lähteneistä pojista ja muutamasta muusta eri sukupuolten edustajasta. Ja vaikka me tytöt ollaan osa porukkaa, miehet puhuvat intistä, kalsarien ostamisesta ja kiusallisista ihottumista. Ja keinuvat tuoleilla ja potkulautailevat yliopistolla.
Ja niin kauan kun maailmassa käytetään sukupuoliin liittyvää termistöä ja ihmiset asuvat nimityissä lokeroissaan, olen onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta olen päässyt jätkäksi jätkien joukkoon. En puhuakseni intistä, vaan puhuakseni ja kuunnellakseni ihan kaikkea mitä eri ihmisillä on sanottavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
