Ihastuminen

On erikoinen tunne tavata (pitkästä aikaa) joku, johon on joskus ollut ihastunut. Tapaamisen sopiminen on ihan tavallista, mutta yleensä siinä vaiheessa kun on junassa tai bussissa tai muuten vain matkalla löytää uudestaan jotain niistä lämpimistä tunteista jotka on jo luullut unohtaneensa. Jotain siitä jännityksestä ja valosta.

En sanoisi, että ihastun uudelleen joka kerta, mutta jotain sellaista se kuitenkin on.

Keväällä tapasin ihmisen, jonka olin nähnyt traagisten ihastumistunteiden jälkeen vain muutaman kerran ja aina pitkin väliajoin. Ajattelin, että osaisin jo olla hänen ystävänsä ajattelematta mitään muuta, mutta yllättäen löysin ihan saman lämmön ja kiusallisuuden kuin aiemminkin. En lopulta mennyt töihin hänen kanssaan: minulla oli kaikki muut syyt mennä, mutta en halunnut kokea uudestaan samoja monimutkaisia tunteita ja kieltäydyin.

Ja tänä syksynä olen tavannut monesti ihmisen, jonka vuoksi olin ollut hetken valmis jättämään ihan kaiken järkevän opiskeluistani alkaen. Ennen tapaamisia olen aina ajatellut, miten mukavaa on, että sydämeni on rauhoittunut, mutta ei se kuitenkaan aivan ole.

Sen lisäksi, että tunteista on vaikea päästää irti, jää jotain muutakin lämpöä niihin ihmissuhteisiin, joissa on joskus ihastuttu. En osaa kuvailla sitä, mutta tunnen erityistä yhteyttä yhä kaikkiin ihmisiin, joita olen koskaan romanttisessa mielessä haikaillut. Joidenkin kanssa en ole enää oikeastaan lainkaan tekemisissäkään, mutta mietin heitäkin, ja toivon heille kaikkea hyvää heidän elämäänsä ehkä vielä "tavallisia" menneiden vuosien ystäviänikin enemmän.

Mitä kuuluu?

Tapaan ystävän vuosien takaa
mitä kuuluu kiitos hyvää opiskelen ja olen kiireinen

Jään miettimään mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua
ja mitä oikeasti haluaisin kertoa

äiti on kuollut
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

joskus pidän kyllä vieläkin
kaikkia valoja päällä

Kela tietää että seurustelen
ja meillä on vuosipäiväperinteitä

kirjoitan aivan liian vähän
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

runojen sijaan opiskelen
opiskelen opiskelen

olen opetellut yhdeksää kieltä ja
osaan vieläkin noin seitsemää

olen kurssini huonoin
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

aloitin vahingossa kasvissyönnin
ja teen vieläkin pienipalkkaisia töitä

olen rakastunut kahdesti väärään ihmiseen
enkä kirjoittanut yhtäkään runoa

kaipaan vanhoja ystäviä vaikka en muista soittaa
mutta siihenkin olen jo melkein tottunut

olen soittanut ambulanssin turhaan
ja kerran turhaan jättänyt soittamatta

olen valvonut öitä ja oppinut
viimeinkin itkemään muiden nähden

käynyt paikoissa joista olen haaveillut vuosia

saanut uusia ystäviä

unohtanut uusia ystäviä

ehkä jonkun vanhankin

mutta en sinua, olihauskatavatanähdääntaasheihei

Vanha tarina

Luin päiväkirjaa yläasteajoiltani ja löysin paljon muistoja, jotka olin jo unohtanut. Vaikka joitakin tekstejä lukiessa toki nauratti tai hävetti, yllättävän paljon samaistumiskohtia löytyi. Elämässäni on kipeän paljon samaa tällä hetkellä.

Tässä hieman muokattu tarina noin kuuden vuoden takaa.
____________

Ikävä

Ovikello soi. Ensin päätin olla avaamatta, mutta lopulta kävin kuitenkin päästämässä vieraan sisälle.
- Taas tulit kutsumatta.
- Anteeksi. Tykkäät kuitenkin kun käyn..?
Astelin edellä olohuoneeseen ja himmensin ohimennessäni valon. Vedin verhot kiinni ja hain komerosta kynttilän pöydälle. Lämmitin eilistä makaronilaatikkoa ja kaivoin paremmat astiat esiin.

Vieraani makaili sohvalla kuin kotonaan aikoen selvästi viipyä. Huokaisin.
- Kaivan sinulle hammasharjan ja pyyhkeenkin saat. Ota taas se sininen.
- Kiitos. Joko on ruokaa?
Istuimme pöytään ja söimme vaiti. Taas kerran minun oli todettava, kuinka kauniita hetket hänen kanssaan aina olivat. Hän ikään kuin hohti jotakin selittämätöntä, vain hieman surullista, valoa arkiseen huoneeseeni. Kynttilän heittämät varjot lepattivat hämärän huoneen seinillä ja helpottuneena totesin, etten voisi tehdä enää tänään mitään. Tämän illan olisin olemassa vain vierastani varten, opiskelu ja komeroiden siivoaminen saisivat odottaa.

Katsoimme televisiota, luulisin niin. Ilta kääntyi aikanaan yöksi, ja ikkunan takana kaupungin valot himmenivät hiljalleen.

Kiireistä aikaa, onnellista aikaa

selaimen välilehdissä
sulassa sovussa rinnakkain
kuolleet ja elävät kielet
sanakirjat kotitehtävät
lukukappaleet lunttilaput
deklinaatiotaulukot ja kaikki niitäkin kamalampi

ja loputtoman hitaasti
pitkinä iltoina, pitkästyttävillä luennoilla,
pitkänpitkiä kotitehtäviä tehden
kukin ovista aukenee hiljalleen

niistä jokaisen takana on oma maailmansa
ehtisipä kulkea halki ne kaikki

Takapenkin jätkät

Lukion ykkösellä hengailin pienessä kaveriporukassa. Se oli hyvä porukka, opiskelimme paljon ja silloin kun emme opiskelleet, kerroimme härskejä vitsejä, mölysimme tunneilla, puhuimme matikasta ja väittelimme ihan mistä tahansa. Emmme puuhanneet todellakaan mitään perinteisiä tyttöjen juttuja, vaikka meitä tyttöjä olikin enemmän ja vähintäänkin olimme äänessä suurimman osan aikaa.

Lukion ulkopuolellakin minulla oli poikia kavereina, ja oikeastaan oli ollut kaikkina kouluvuosina. Vaikka sitä ei silloin tajunnut, poikien kanssa oleminen oli jo lapsena jotenkin ihan vain yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa.

Silti muistan elävästi lukion ykköseltä erään biologian tunnin. Takapenkin pojat - en silloin tuntenut heistä vielä oikeastaan ketään - häsläsivät, keinuivat tuoleilla ja pitivät hauskaa sellaisella jokseenkin kaikille tutulla ja tavallisena pitämällä "jätkämeiningillä". Ja minä joka istuin edempänä luokassa kavereideni kanssa ja yritin esittää, että oppitunti kiinnostaa minua, olin kateellinen. Mietin, että voisinpa joskus olla hetken verran poika ja kokea tuollaisen toveruuden ja muutenkin meiningin, johon en tyttönä koskaan pääse mukaan. Sillä porukka muuttuu melkein aina sukupuolijakauman muuttuessa, alitajuisesti usein, mutta muuttuu kuitenkin.

Tutustuin myöhemmin takapenkkiläisiin, nyt olen seurustellut jo hämmentävät neljä vuotta erään heistä kanssa, ja yllättäen tuo silloin niin vahva tunne sukupuolten eroista tässä suhteessa on hieman hälvennyt. Tajusin nimittäin jonakin lukuisista nettikeskusteluihin uponneista illoista, että mulla on nykyään tuollainen kaveriporukka, jota pidin aikanaan mahdottomana. Yksi tärkeimmistä ihmislaumoistani koostuu noista takapenkkiläisistä, muista luonnontieteitä opiskelemaan lähteneistä pojista ja muutamasta muusta eri sukupuolten edustajasta. Ja vaikka me tytöt ollaan osa porukkaa, miehet puhuvat intistä, kalsarien ostamisesta ja kiusallisista ihottumista. Ja keinuvat tuoleilla ja potkulautailevat yliopistolla.

Ja niin kauan kun maailmassa käytetään sukupuoliin liittyvää termistöä ja ihmiset asuvat nimityissä lokeroissaan, olen onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta olen päässyt jätkäksi jätkien joukkoon. En puhuakseni intistä, vaan puhuakseni ja kuunnellakseni ihan kaikkea mitä eri ihmisillä on sanottavaa.

Onnellisuus

Olin vetämässä leiriä, jälleen kerran, mutta kokemus oli tällä kertaa jotenkin todella vahva. Viimeisenä iltana moni sanoi leirifiiliksistä puhuttaessa, että leiri oli tosi hieno&tärkeä, ja yksi leiriläinen sanoi: "Kirjoitin muistiin tän hetken päivämäärän ja kellonajan, jotta jos mulla on joskus aikakone, voin palata tähän hetkeen." Ja veljenikin sanoi jotakin todella kaunista siitä, että leiri on ollut hieno ja hän ei haluaisi sen loppuvan, vaivuin kauniiseen kauniiseen haikeuteen ja onnellisuuteen. Halasin muita ohjaajia pitkään, yhden ennalta melkein tuntemattoman kanssa jäimme istumaan kahdestaan. Molempia taisi itkettää, ja me halasimme ja tunsimme toisemme ystäviksi. Onnistuimme sylikkäin pääsemään yli pahimmasta haikeudesta ja jatkamaan kauniin illan viettoa nuotion ääressä ihmisten keskellä. Yö pimeni hiljalleen, ja hiljalleen lähti taas valkenemaan aamuksi.

Neljän aikaan yöllä kaverini alkoivat väsyä, jäimme nuotion viereen rantakallioille nukkumaan. Jotkut muut jatkoivat valvomista, useimmat nukkuivat jo eri puolilla kallioita. Kääriydyin viittaani, muilla oli makuupussi, ja nukuin muutaman tunnin pää veljeni vatsalla. Heräilin tietysti monesti, ja joka kerran oli ihana herätä. Linnut lauloivat ja huusivat, oli jo täysin valoisaa, nuotiossa palavan puun rasahduksiin oli hyvä herätä ja minä todella rakastin tuota paikkaa ja kaikkia sen ihmisiä. Oli kaunista valvoa ensimmäistä kertaa täyteen aamuun saakka tuossa minulle niin rakkaassa ja tutussa paikassa.

Yhä vuonna 2015

Puolituttuni valitti nettikeskustelussa, että metrossa vastapäätä istuvat osoittelivat ja tuijottivat häntä.

Pari päivää myöhemmin sama ihminen iloitsi siitä, että oli saanut äidiltään meikkejä ja vanhoja vaatteita.

Sydämeeni sattui nimenomaan tuo jälkimmäinen riemukas viesti - se miten paljon tuollainen ele merkitsee hänelle, se miten hän haluaa kertoa sen kavereilleen, koska hänelle mikään ulkonäköön liittyvä tuskin on itsestään selvää.

Hän on transnainen, matkalla naiseksi. Ihan vain sattunut syntymään väärään kehoon - jos niin haluaa sanoa - tai muuten vain löytänyt itsensä eri lokerosta kuin ulkonäöstä voisi päätellä. Eikä se ole helppoa vielä nykyäänkään eikä edes täällä Suomessa.

Luultavasti häntä (ja montaa muuta samassa tilanteessa olevaa) ahdistaa loppuikänsä, jos joku metrossa tuijottaa. Yleensä ihmiset kai ajattelevat, että jos joku tuijottaa, lienee syynä ruokaa paidalla tai takki juoponnapissa, mutta lokerostaan ulos murtautunut ihminen pelkää aina pahinta.

Sillä jostain kumman syystä monista kanssaihmisistä kyseessä lokeron vaihtaminen - oli se sitten sukupuoli- tai muu lokero - on rikos, josta kuka tahansa saa antaa tuomion, milloin ja missä tahansa.