Minä rakastan kirjeitä. Olen harrastanut kirjeenvaihtoa ala-asteelta, ja viimeiset pari vuotta se on ollut oikeasti mainitsemisen arvoinen harrastus. Kirjoitan englanniksi matkaillen toisiin kulttuureihin, postikortteilen, lähetän matkoilta kirjeitä ystäville, ja kyllä, rakkauskirjehän vasta onkin ihana asia. Mutta millaisen kirjeen sainkaan maanantaina!
Lähetin nimittäin viime kuussa vanhat esseeni ja muutaman uudemman asiaan liittyvän tekstin lempirunoilijalleni (siis ainoalle, joka heistä elää, tunnetusti keskimäärin luen monen sadan vuoden takaa olevia tekstejä) - ja hän vastasi minulle!
En osaa kirjoittaa järkevästi, koska olen edelleen liian iloinen sellaiseen. Ei sellaista voi selittää, yritetty on.
Kirjeen mukana oli 18 sivua teosta, jota ei ole ilmestynyt suomeksi kahta sivua enempää. Jos on ihanaa lukea hyvää kirjaa, ihanampaa lukea hyvää kirjaa suomeksi, vieläkin ihanampaa lukea hyvää kirjaa hyvin suomennettuna - ei tälläiselle tosiaankin ole sanoja.
"Eihän kirjeen saamisessa ole mitään erikoista, mutta ihanaa se on."
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Laulu asioista osa 1
Nyt seuraa kasa hienoja mukataiteellisia tekstejä erilaisista minulle tärkeistä aiheista. Ensimmäisenä rakkaus. Runomuodossa. Tuore runo. Enkä tiedä, onko se rooliruno.
muokattu 1/2013
Teemme saman virheen matematiikan kokeessa
saatan olla rakastunut
mittatarkkuuden virhemarginaalin rajoissa
nojaudun hieman lähemmäs
vertailemme vastauksia, nauramme
hän osasi taas paremmin
hän osaa koodata ja koota teltan
muistaa valonnopeuden tyhjiössä
ja derivoidakin hän osaa
ei ole enempää asiaa, mitään sanottavaa
mutta hän ei mene pois
keksimme tekosyyn
kulkea rinnakkain! hän on pitkä!
siinä on ero, rakastaako
nörttiä vai runoilijaa
enpä tiedä mikä
muokattu 1/2013
Teemme saman virheen matematiikan kokeessa
saatan olla rakastunut
mittatarkkuuden virhemarginaalin rajoissa
nojaudun hieman lähemmäs
vertailemme vastauksia, nauramme
hän osasi taas paremmin
hän osaa koodata ja koota teltan
muistaa valonnopeuden tyhjiössä
ja derivoidakin hän osaa
ei ole enempää asiaa, mitään sanottavaa
mutta hän ei mene pois
keksimme tekosyyn
kulkea rinnakkain! hän on pitkä!
siinä on ero, rakastaako
nörttiä vai runoilijaa
enpä tiedä mikä
torstai 31. maaliskuuta 2011
Kirjailijasukumme vauhdissa
Liiottelevat otsikot voittoon!
Sisareni on kirjoittanut esimerkiksi aina. Tänä keväänä julkaistaan hänen esikoisromaaninsa. Harmittaa, etten voi mainostaa kirjaa (yritän kovasti kuvitella tämän blogin olevan jokseenkin anonyymi). Minä pidän sisareni teksteistä, ne ovat hyviä, enkä sano tätä vain siksi että hän on minulle sukua. Luin eilen kolme sivua hänen edellistä (omakustanne)romaaniaan ja aloin itkeä, taas kerran, vaikka olen lukenut kirjan monesti.
Minun sisareni on kirjailija. En tiedä mitä hienompaa hän voisi olla.
Minä aloin viime kuussa kirjoittaa romaania. Se kuulostaa todella eeppiseltä, pidän tuosta lauseesta hyvin paljon. En tiedä valmistuuko se ikinä, vähän päälle 8000 sanaa tällä hetkellä kasassa. Vaikka olen aina ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jotain Suurta ja Maailmaa Syleilevää, kyseessä on arkinen nuortenkirja.
Kirjalla on minäkertoja, ja tuo tyttö muistuttaa minua hyvin paljon. Se en ole minä kaksi vuotta sitten, mutta paljon samaa meissä on. "Jokainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksensa itsestään", ihan varmasti.
Olen jo suunnitellut omistuskirjoitusta. Vaikka todennäköisyys, että kirjastani koskaan tulisi mitään, ei kukaan kiellä haaveilemasta :) Jo kirjoitusprojekti on joka tapauksessa omistettu "sille, jonka syytä kaikki on", ja vähän muillekin tärkeille ihmisille.
Sisareni on kirjoittanut esimerkiksi aina. Tänä keväänä julkaistaan hänen esikoisromaaninsa. Harmittaa, etten voi mainostaa kirjaa (yritän kovasti kuvitella tämän blogin olevan jokseenkin anonyymi). Minä pidän sisareni teksteistä, ne ovat hyviä, enkä sano tätä vain siksi että hän on minulle sukua. Luin eilen kolme sivua hänen edellistä (omakustanne)romaaniaan ja aloin itkeä, taas kerran, vaikka olen lukenut kirjan monesti.
Minun sisareni on kirjailija. En tiedä mitä hienompaa hän voisi olla.
Minä aloin viime kuussa kirjoittaa romaania. Se kuulostaa todella eeppiseltä, pidän tuosta lauseesta hyvin paljon. En tiedä valmistuuko se ikinä, vähän päälle 8000 sanaa tällä hetkellä kasassa. Vaikka olen aina ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jotain Suurta ja Maailmaa Syleilevää, kyseessä on arkinen nuortenkirja.
Kirjalla on minäkertoja, ja tuo tyttö muistuttaa minua hyvin paljon. Se en ole minä kaksi vuotta sitten, mutta paljon samaa meissä on. "Jokainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksensa itsestään", ihan varmasti.
Olen jo suunnitellut omistuskirjoitusta. Vaikka todennäköisyys, että kirjastani koskaan tulisi mitään, ei kukaan kiellä haaveilemasta :) Jo kirjoitusprojekti on joka tapauksessa omistettu "sille, jonka syytä kaikki on", ja vähän muillekin tärkeille ihmisille.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Karuja totuuksia maailmasta 12.3.2011
1) Ihmisiä kiinnostaa se, mikä on lähellä ja joku koskettaa suoraan itseä tai tuttavia
2) Japanissa on tapahtunut/tapahtumassa ydinvoimalaonnettomuus
Ja sitten totuuden 1 nojalla vähän vähemmän tärkeitä asioita.
3) Libyassa on käynnissä sisällissota
4) Suomessa on kohta vaalit
Enpä jaksanut eilen edes vilkaista uutisia, oli tärkeämpää tekemistä (ruuanlaitto, koulu, ystävä tuli käymään). Tänään meni liian vaikeaksi olla huomaamatta. Ja minä vihaan sitä totuutta, että ihmisiä kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun maailman tapahtumat liippaavat läheltä. Minä tunnen tokiolaisen, hänen sukuaan asuu vielä lähempänä tuhoaluetta. Kauheaa.
Olen koko arabimaailman kuohunnan ajan kuvitellut kirjoittavani tänne blogiini jotain maailmaa syleilevää aiheesta (yhden ei-niin-mahtavan novellin sentään sain aikaiseksi), mutta en ole saanut aikaiseksi. On hienoa, että kansa on noussut kapinaan, voittanutkin (nyt enää toivomme että tulos on todella parempi) mutta...en minä osaa kirjoittaa sellaisesta.
Japanista oli jo tämän päivän Hesarissa kolme sivua. Arabimaiden tapahtumista on ollut 'parhaimmillaankin' kaksi sivua, ja joskus Libyan tapahtumien sijaan etusivulle ovat päässeet esimerkiksi floridalaiset eläkeläiset. Uutisten sisällön jälkeen toiseksi kiinnostavinta on minusta se paikka, jonka se on lehdessä ansainnut. Kauanko sodan/onnettomuuden/vallankumouksen/jne täytyy kestää, jotta se ole enää pääuutinen?
Minua kiinnostaa Japanin tilanne, koska koen sen läheisemmäksi kuin Afrikan. Se on totta, ja ehkä se saa ollakin, mutta asia täytyy tiedostaa.
Japani ja sen uutiset eivät nimittäin ole tärkeimpiä tai edes tärkeämpiä.
2) Japanissa on tapahtunut/tapahtumassa ydinvoimalaonnettomuus
Ja sitten totuuden 1 nojalla vähän vähemmän tärkeitä asioita.
3) Libyassa on käynnissä sisällissota
4) Suomessa on kohta vaalit
Enpä jaksanut eilen edes vilkaista uutisia, oli tärkeämpää tekemistä (ruuanlaitto, koulu, ystävä tuli käymään). Tänään meni liian vaikeaksi olla huomaamatta. Ja minä vihaan sitä totuutta, että ihmisiä kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun maailman tapahtumat liippaavat läheltä. Minä tunnen tokiolaisen, hänen sukuaan asuu vielä lähempänä tuhoaluetta. Kauheaa.
Olen koko arabimaailman kuohunnan ajan kuvitellut kirjoittavani tänne blogiini jotain maailmaa syleilevää aiheesta (yhden ei-niin-mahtavan novellin sentään sain aikaiseksi), mutta en ole saanut aikaiseksi. On hienoa, että kansa on noussut kapinaan, voittanutkin (nyt enää toivomme että tulos on todella parempi) mutta...en minä osaa kirjoittaa sellaisesta.
Japanista oli jo tämän päivän Hesarissa kolme sivua. Arabimaiden tapahtumista on ollut 'parhaimmillaankin' kaksi sivua, ja joskus Libyan tapahtumien sijaan etusivulle ovat päässeet esimerkiksi floridalaiset eläkeläiset. Uutisten sisällön jälkeen toiseksi kiinnostavinta on minusta se paikka, jonka se on lehdessä ansainnut. Kauanko sodan/onnettomuuden/vallankumouksen/jne täytyy kestää, jotta se ole enää pääuutinen?
Minua kiinnostaa Japanin tilanne, koska koen sen läheisemmäksi kuin Afrikan. Se on totta, ja ehkä se saa ollakin, mutta asia täytyy tiedostaa.
Japani ja sen uutiset eivät nimittäin ole tärkeimpiä tai edes tärkeämpiä.
torstai 3. maaliskuuta 2011
"Sinun tähtesi ovat niitä, jotka nauravat"
En ymmärrä
miten kukaan voi olla rakastumatta
tähtitieteilijään
sellaisen kohdatessaan
Musiikki on vanha keksintö
filosofiaakin on ollut kauan
ja runoja lienee kirjoitettu
heti kun joku on keksinyt kirjaimet
mutta entä tähdet! ja niiden tulkitseminen!
yöntumma elokuun taivas "tuolla on kassiopeia" yhteinen pimeä
karkuretket ja viileä tuuli
kasvava rakkaus
tuhat vuotta aiemmin: jotkut toiset melkein-saman taivaan alla...
kymmenentuhatta vuotta...
miljoona vuotta... savannilla tytön silmissä
sama katse taivasta varten, rakkautta varten
- - -
Tähän kohtaan ikävä paljastus, en ole koskaan rakastunut tähtitieteilijään. Tähän piti liittää myös jotakin liittyen Pikku Prinssi -kirjaan, (otsikko on sitaatti siitä) mutta luulen että runoon ei mahdu tuon enempää. Onhan siinä jo koko avaruus ja suurempaakin, rakkaus ;)
Runotorstain haastekuvaan kirjoitettu.
Hän näyttää nauraessaan
entistäkin enemmän Pikku Prinssiltä
vaaleat kiharat ja syvät silmät
parempaakin:
utelias katse
miten kukaan voi olla rakastumatta
tähtitieteilijään
sellaisen kohdatessaan
Musiikki on vanha keksintö
filosofiaakin on ollut kauan
ja runoja lienee kirjoitettu
heti kun joku on keksinyt kirjaimet
mutta entä tähdet! ja niiden tulkitseminen!
yöntumma elokuun taivas "tuolla on kassiopeia" yhteinen pimeä
karkuretket ja viileä tuuli
kasvava rakkaus
tuhat vuotta aiemmin: jotkut toiset melkein-saman taivaan alla...
kymmenentuhatta vuotta...
miljoona vuotta... savannilla tytön silmissä
sama katse taivasta varten, rakkautta varten
- - -
Tähän kohtaan ikävä paljastus, en ole koskaan rakastunut tähtitieteilijään. Tähän piti liittää myös jotakin liittyen Pikku Prinssi -kirjaan, (otsikko on sitaatti siitä) mutta luulen että runoon ei mahdu tuon enempää. Onhan siinä jo koko avaruus ja suurempaakin, rakkaus ;)
Runotorstain haastekuvaan kirjoitettu.
Hän näyttää nauraessaan
entistäkin enemmän Pikku Prinssiltä
vaaleat kiharat ja syvät silmät
parempaakin:
utelias katse
torstai 17. helmikuuta 2011
Klassisia tankarunoja vaihteeksi
Viime päivät olen viettänyt aikaani lähinnä Heian-kaudella: aihetta käsittelevän tutkielmani pitäisi olla huomenna valmis... Olen tuskaillut aikataulun, lähdemerkintöjen ja epäselvien tai ristiriitaisten tietojen kanssa, mutta pääasiassa olen nauttinut. Tykkään runoilla ja tykkään kääntää. Tässä jotakin paloja tutkielmastani.
Mikset kertonut
olevasi kauniskin?
Silloin olisin
lähettänyt sokean
miehen kirjettä tuomaan
Pihan visteri
kietoutuu mäntypuuhun
ja jopa kukkii:
eihän kukka voi tietää
mikä sille on hyvä
Sisarusvuorten
välillä virtaa tyyni
Yoshinon joki
Jos vuoret kaatuisivat
katoaisi jokikin.
- -
Ensimmäinen runoista on eräs tankoista, jota pidän parhaina itseluomistani (tosin olen aika varma, että idean on joku keksinyt jo vuosisadat sitten). Harmi, ettei se toimi ilman kehystarinaa juurikaan. Mies lähettää siis (rakkaus)kirjeen naiselle, joka rikkoo vaihingossa etikettiä paljastamalla kasvonsa lähetille. Lähetti kertoo tästä miehelle, ja syntyy runo.
Samasta tarinasta on myös toinen runo. Tankaperinteessä mänty vertautuu odottamiseen, sanat ääntyvät japaniksi samoin. Se, että visteriksi kutsuttu minäkertoja odottaa, ei tarkoita, että hän haluaisi sitä.
Kolmas runo on käännökseni Tyynykirjan eräästä runosta. Sillekin kehystarina on tärkeä: Sei Shonagon kirjoittaa sen rakkaan ystävänsä pistettyä välit poikki. Shonagonia ja miestä kutsuttiin jopa 'sisaruksiksi', nyt teiden erottua ei ole jäljellä mitään. Sisarusvuoret ja Yoshinon joki ovat todellisia paikkoja Kioton pohjoispuolella. (Morris kirjoittaa, että runon voi kääntää myös siten, että ystävyyden loputtua ei voi enää tuntea toista)
Mikset kertonut
olevasi kauniskin?
Silloin olisin
lähettänyt sokean
miehen kirjettä tuomaan
Pihan visteri
kietoutuu mäntypuuhun
ja jopa kukkii:
eihän kukka voi tietää
mikä sille on hyvä
Sisarusvuorten
välillä virtaa tyyni
Yoshinon joki
Jos vuoret kaatuisivat
katoaisi jokikin.
- -
Ensimmäinen runoista on eräs tankoista, jota pidän parhaina itseluomistani (tosin olen aika varma, että idean on joku keksinyt jo vuosisadat sitten). Harmi, ettei se toimi ilman kehystarinaa juurikaan. Mies lähettää siis (rakkaus)kirjeen naiselle, joka rikkoo vaihingossa etikettiä paljastamalla kasvonsa lähetille. Lähetti kertoo tästä miehelle, ja syntyy runo.
Samasta tarinasta on myös toinen runo. Tankaperinteessä mänty vertautuu odottamiseen, sanat ääntyvät japaniksi samoin. Se, että visteriksi kutsuttu minäkertoja odottaa, ei tarkoita, että hän haluaisi sitä.
Kolmas runo on käännökseni Tyynykirjan eräästä runosta. Sillekin kehystarina on tärkeä: Sei Shonagon kirjoittaa sen rakkaan ystävänsä pistettyä välit poikki. Shonagonia ja miestä kutsuttiin jopa 'sisaruksiksi', nyt teiden erottua ei ole jäljellä mitään. Sisarusvuoret ja Yoshinon joki ovat todellisia paikkoja Kioton pohjoispuolella. (Morris kirjoittaa, että runon voi kääntää myös siten, että ystävyyden loputtua ei voi enää tuntea toista)
lauantai 5. helmikuuta 2011
Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa
Tämän novellin myötä solidaarisuutta Egyptin ja Tunisian ja jokaisen muunkin maan kansalle. Kuuntelin tänään Vietnam-lauluja. Niissä laulettiin "koko maailma elää Vietnamin aikaa". Se on totta myös tänään, maat vain ovat vaihtuneet.
- -
Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.
Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.
On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.
Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.
”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.
Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.
Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.
Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan
- -
Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.
Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.
On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.
Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.
”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.
Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.
Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.
Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
