28.10.2012

Ensilumen pitäisi sataa aina ennen liputuspäiviä, jotta myös kaltaiseni muistaisivat mitä Suomen valkoinen symboloi: lunta, talvea, valoa, vapautta. Lapsuuteni leikkipaikoilla ruohikko on vapauden värinen kun kuljen kylmän sunnuntaiaamun halki esittämään aikuista.

Olen ollut matematiikan ylioppilaskokeissa, mutta vaikeinta mitä olen nuemroiden kanssa koskaan tehnyt oli ensi kertaa äänestäminen. Huolellisesti, kuin juuri kirjoittamaan oppinut (sitähän minä olin!), piirsin numerot lumenvalkoiselle paperille.

Ja ulkona maailma oli hennosti valkea.

Palasin maan pinnalle lähikaupassa. Vartin yli kaksitoista, vartin yli avaamisaika, peliautomaateille on jono. Kassoillakin on jono, takanani kaksi miestä ostaa kaljaa. Minä ostan vapaudenvalkoista maitoa, eikä minulla ole enää niin kaunis olo kun palaan hohtavankylmään ulkoilmaan.

Muistatko muistavasi

Kaksi raapaletta eli sadan sanan tarinaa. Muisti-trilogiani kolmas osa on jo aiemmin ilmestynyt Vertauksen vaikeudesta. Nämä ovat ensimmäistä novellia fiktiivisempiä.

I.

Lapsuudenkotiani vastapäätä oli ravintola nimeltä Kanelinkukka. Muistin sen viime viikolla, ensi kertaa vuosiin, ja googlasin ravintolaa. En löytänyt mitään: hämmennyin. En tiennyt enää, minkä maalainen ravintola Kanelinkukka oli ollut, mutta paljon muuta kyllä. Ruokalistat oli painettu vihreälle paperille ja niissä oli kirjoitusvirheitä. Ja kerran olin ollut Kanelinkukassa treffeillä, en muistanut pojasta nimeäkään, vaikka muistan vatsaperhoseni. Poika oli tuonut minulle kukkiakin, tai ehkä niitä oli muuten vain ravintolan pöydässä.

Mutta Google ei tunnistanut muistojani ja aloin epäillä. Entä jos ravintolaa ei ollut koskaan ollutkaan olemassa muualla kuin mielikuvituksessasi? Ehkä vain kuvittelin lounasajan tuoksun ja sen, miten valo siivilöityi bambukaihtimien läpi muovipöydille.

II.

Pienessä puistossa koulumatkani varrella istui joka aamu sama mummoikäinen nainen. Selvästi yksinäinen: usein hän istui paikallaan vielä iltapäivällä koulusta palattuani. Vanhus ei ollut humalassa, hänestä teki pelottavan ainoastaan toistuvuus.  Oikaisin puiston läpi vain harvoin ja silloin nainen ei koskaan reagoinut. Jatkoi vain maisemien tuijottelua.

Säpsähdin melkoisesti, kun hän eräänä päivänä yllättäen kysyi minulta, mitä haluaisin tehdä isona. Jähmetyin hämmentyneenä ja aloin selittää toimittajakoulusta. Nainen puhkesi leveään hymyyn: ”Kirjoittaja on hieno ammatti, mutta vaikea. Minä osaan kirjoittaa vain näkemästäni, siksi istun tässä ja katselen.”

”Ihmiset luulevat kirjailijaa suotta yksinäiseksi, koska hänen ystävänsä ovat näkymättömiä”. Nyökkäsin varovasti, aloin pitää vanhuksen viisaasta hymystä.

Puuttuvia sanoja eli Miehekkyydestä

 Kirjoitin aluksi tekstiä sukupuolista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin, mutta teksti venyi ja jakautui kahtia. Sukupuoli ja ihminen, osa 1: on vaikea puhua kun ei ole sanoja.

Suomen kielestä puuttuu sana "platoniselle ihastumiselle". En ihastu sellaisella haluaisin-parisuhteeseen -tavalla joka ikiseen mielenkiintoiseen ihmiseen, jonka tapaan ja joihin haluaisin tutustua paremmin, mutta onko sille parempaakaan sanaa? Sellaisille ihmiskontakteille, joiden jalkojen juuressa voisi istua tuntikausia kuuntelemassa mielenkiintoisia keskusteluja tai joita haluaisi pyytää tanssimaan, koska he osaavat ja näyttävät sen. Joiden kanssa haluaisin valvoa koko yön puhellen tai vain hiljaa nuotioon tuijottaen tai jotka ovat niin komeita komeasti kannetuissa juhlapuvuissaan, että heitä tekisi mieli katsella ihaillen koko ilta.

Se (miesten) piirre, joka useimmin minussa herättää noita ihastumisen tunteita, voisi saada nimekseen "naisellisuus". Se on huono sana (muun muassa siksi, että niin monet miehet kavahtavat sitä!), mutten tiedä parempaakaan. On nimittäin tavattoman hienoa, jos miehellä on erikoisempia harrastuksia kuin jääkiekko, penkkiurheilu tai moponrassaus, ja varsinkin naisellisiksi miellettyjä asioita harrastavat miehet ovat minusta usein kiinnostavia. Piirtäjät, ratsastajat, tanssijat...

Tuo ominaisuus kulminoituu barokkitanssiin: miehiin, jotka tanssivat sukkahousuissa baletinkaltaista hienosteluhyppelyä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää perinteisen miehekkäänä. Mutta juuri miehekkäitähän nuo miehet ovat! He uskaltavat tehdä, mitä haluavat, he uskaltavat olla jotain muuta kuin heidän sukupuoleltaan odotetaan ja he kantavat sukkahousunsa (tai verkkarinsa, jos tanssiharjoituksista puhutaan) kunnialla.

Oikea miehekkyys on rohkeutta, rehellisyyttä ja suvaitsevaisuutta itseä ja muita kohtaan.

Onko miehekkyydellä tai naisellisuudella väliä? Entä puuttuuko teidän kielestänne sanoja?