Laulu valottomuudesta

Se oli suuri sinapinvärinen huone, täynnä valoa. Ei siellä lamppuja ollut, vaan jotain enemmän. Valoa oli niin paljon, että se melkein tukahdutti.
Ja sitten saapui Jumala. Valoon tuli aukko: hengittäminen tuli mahdolliseksi. Jumala oli kaunis, hyvin hyvin kaunis. Sillä hetkellä häntä oli helppo rakastaa, Jumalaa joka toi pimeyttä liikaan valoon ja armon kylmyyteen.
Jumala sulki silmänsä, sali kävi tummanviileäksi. Ja sitten hän lähti taas pois. Eikä katsonut kertaakaan taakseen, ei vilkaissutkaan.
Meni hetki, ennen kuin tunnistin missä olin. Pimeys oli sama kuin kotonani, tuuli sama joka puhalsi lapsuudessani ja harvan peitteen alle tunkeutuva viileys tuttu niityillä nukutuilta kesäöiltä.
Äänistä muistin kaiken ja säpsähdin tuskallisen hereille. Kymmenien ihmisten unen äänet, sotilassaappaat kivilattialla ja aivan vieressäni, tuskaansa valittava ihminen.
Luulin hetken sen olevan minä itse, mutta sitten hämärään tottuneet silmäni tunnistivat valittajan. Kasvot valkeina lattialla makaavaa miestä tuskaisine ilmeineen oli ensin vaikea yhdistää mihinkään, mutta lopulta tunnistin kasvot.
Voi luoja, henkäisin. Äskeinen uni palasi mieleeni, ja jätin kuin jätinkin ristinmerkin tekemättä. Tiesin yhä selvemmin, ettei mitään jumalaa ole.
Victor onnistui melkein hymyilemään tunnistaessaan minut. Hän kuiskasi jotain, mutten kuullut mitä: se oli varmaankin vain tervehdys. Victor piti katseeni kauan: hän koettaa lähettää minulle toivoa, tajusin. Irvokkain, tuskan vääristämin hymyilevin kasvoin hän koetti lohduttaa minua.
Victor värisi tuskasta, hän oli sanonut kaiken mitä tulisi sanomaan. Hänen kätensä oli väännetty murskaksi, eikä niitä voinut puristaa: hipaisin vain kalpeaa poskea hyvästiksi. Nousin ylös: en voisi tehdä Victorin hyväksi mitään. Kävelin nukkuvien ja horteisten ihmisten yli, käytävän ovelle ja aitioihin johtaville portaille asti.
Yläpuolellani kuulin vartijan saappaiden kopinan: pidemmälle minun ei auttaisi vaeltaa. Jäin siis seisomaan katsomon ovelle tähyillen kaukaisuuteen.
Minun oli vaikea uskoa olevani keskellä kotikaupunkiani: kaupungin taloista ei aitojen yli näkynyt vilaustakaan eikä liikenteen ääniä kuulunut muurin yli. Horisontin rajasivat tutut vuoret: kai minä tosiaan olin yhä kotikaupungissani.
15. päivä, muistin. Kummityttöni syntymäpäivä... Olin nähnyt Feliciankin isän täällä, tai ainakin luullut nähneeni hänet. Hän oli ollut kasan päällimmäisenä, ensimmäisessä täältä lähteneessä kuorma-autossa.
Ja silti kevätaamu kasvoi ja kaunistui, kuten aina ennenkin, kuten joka kevät, kuten joka aamu kun aurinko paistaa. Aurinko oli liian suuri ja tärkeä välittämään meidän tuskastamme. Taivas ei osoittanut huomaavansa meidän kärsimystämme mitenkään: se loisti niin sinisenä kuin syyskuinen päivänkoitto vain voi. Joku viisas on sanonut, että vain se mikä kuolee ja syntyy taas uudelleen on ikuista, elää iäti.
Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa: tilanne oli kaikessa karvaudessaan melkeinpä absurdi. Jotain sellaista kuin mansikanmakuinen syanidikapseli. Kyyneleitä ei enää ollut, mutta nauruun pystyin.
Nauruni kasvoi, kohosi ehkä muurienkin yli: ehkä se oli hullunnaurua, ehkä kuitenkin naurua vapaudesta. Kenenkään sotilaista en ollut nähnyt nauravan: vain me jotka uskoimme oikeuteen, vapauteen, pystyimme siihen. Nauramasta ja laulamasta he eivät voisi meitä koskaan estää. Kun kirjat poltetaan, opettelevat ihmiset runoja ulkoa.
Sotilassaappaiden kopina yläpuolellani vaikeni, vaikeni tuskalliseen hiljaisuuteen.
- -
Novelli. (taitaa olla raakaversio, viimeistellympi hukassa) Jos aika ja paikka eivät auenneet, kyseessä on siis Santiago de Chile, 15.9.1973. Se stadion jota käytettiin vallankaappauksen jälkeen vankileirinä, se jossa Victor Jara ja moni muu tapettiin.