Ema Saikoolle (tai oikeastaan kelle tahansa vanhan ajan runoilijalle)

Tiikerin vuonna, 149 vuotta poismenosi jälkeen

Vielä sinunkin aikanasi on ollut sellainen maailma jossa on voinut elää rauhassa kirjojen, runojen, maalaustaiteen ja niitä rakastavien ihmisten keskellä. Rikkaampana kuin kukaan nykyään. Minä olen kuudentoista ikäinen tyttö ja asun melkein toisella puolella maailmaa, Pohjois-Euroopassa. Pidän kyllä tietokoneista ja siitä, että musiikkia voi kuunnella nauhoitettuna ja että kaksikymmentä virstaa taittuu autolla helposti tunnissa ja monesta muustakin sen tapaisesta asiasta. Silti kaipaan usein menneisyyteen.

Nykymaailma ei anna omistautua taiteella, harvalla siihen tosin nykyäänkään olisi varoja. Yhteiskunta on jo vaatinut minut päättämään, mitä ammatikseni tahdon (valitsin matematiikan ja fysiikan opiskelun, ehkä jonkinlaiseksi vastakohdaksi kirjallisuudelle tai jotain). Olen opiskellut yhdeksän vuotta, ja jos olen oikein ahkera, valmistun kymmenen vuoden kuluttua ammattiin. Näen, kuinka pudistelet päätäsi uskomatta, mutta totta se on. Maailma on käynyt hirvittävän monimutkaiseksi.

Sinä kutsut 'hollantilaiseksi tieteeksi' kaikkea, minkä perustalle nyky-yhteiskuntamme rakentuu. Hollanti on pieni maa, vielä pienempi kieli. Englanti (Perryn kieli, muistathan) hallitsee maailmaa, kiinan merkitys kasvaa kasvamistaan. Tämä on teknillinen maailma, jossa voi tulla kuuluisaksi olemalla kaunis, laulamalla lauluja joista ihmiset tahtovat maksaa tai joskus ihan sattumalta. Mutta runoilijoita ja kuvateiteilijoita tämä aika ei kaipaa (ja kalligrafia, sen voisi todella sanoa olevan kuoleva ala. Minun maassani sellaista ei ole koskaan ollutkaan)

Minullakin oli silmätulehdus kun luin runokokoelmaasi. Nykyään se paranee viikossa silmätipoilla ja jopa sokeuteen johtavia sairauksia osataan hoitaa. Sinä elit yli seitsemänkymmenen ikäiseksi maailmassa, joka ei tuntenut antibiootteja, tiennyt vitamiinesita, hädin tuskin tunsi rokotteet. Haluaisin kovasti tietää, milloin maailmastamme tuli näin monimutkainen.

Ennen kuin saan sen selville, voin vain lukea vanhoja runoja, opiskella historiaa ja maalata, paeta niiden teitä.
-----
Luin Kai Niemisen uusimman suomennoksen, kirjan Ema Saikoon runoja. Ja vaikutuin. Huomasin muuten karuksi totuudeksi sen, etten ole lukenut elämässäni aiemmin kuin ehkä kaksi kirjaa naisten kirjoittamia runoja. Miksi?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen

Millainen ihminen ostaa häkkikanalan munia?

Millainen ihminen ostaa israelilaisia appelsiineja?

Olen kirjoittanut kesällä määrällisesti paljon: aloin viimein kunnolla kirjoittaa ikuisuusprojektiani, pitkää fantasiatarinaa ja se taitaa viedä kaikki mehut minusta. Runoja on lomalla syntynyt ehkä kaksi, muita tekstejä muutama. Ja blogiin en ole jaksanut mitään. Kuvittelen aina kirjoittavani ylös pieniä huomioita tosielämästä: 'näin pyöräilijän, joka näytti suuntamerkkiä jalallaan', mutta vaikka jaksaisin kaivaa vihon esiin ja kirjoittaa ylös mitä mielessäni silloin on, ei niistä runoja tai proosaa synny.

Menin kuvataideluokalle, ja ymmärsin ettei se ole minua varten. Entä, jos tajuan ettei matematiikkaakaan ole minulle? Minulle jäisi enää kirjoittaminen. Sisko elätti ja elättää itsensä kuudentoista ikäisestä kirjoittamalla... Mutta en minä oikeasti oikeasti ole lahjakas

Olo on levoton

Itkin aamulla uutisia lukiessa

"Mitä he tekevät kun ensi vuonna tulemme sadalla laivalla? Pudottavat atomipommin?"

Israel oikeuttaa olemassaolonsa ja politiikkansa sillä, että juutalaiset ovat aina olleet sorrettu kansa ja heidät on ajettu maastaan. Ja sillä että palestiinalaiset tekevät pommi-iskuja tai ampuvat raketteja.

Kuka muistaa Gazan sodan uhrimäärät? Alle kuukaudessa monta tuhatta palestiinalaista ja 13 israelilaista.

Ja kun sotaa vastaan osoitettiin mieltä, meitä oli mielenosoituksissa n. 100-200, emmekä kertaakaan päätyneet painettuihin lehtiin tai televisioon, minäen ainakaan nähnyt. Israelin puolesta marssi kerran 2000 ihmistä ja he olivat puoli yhdeksän uutisissa.

Gazaan ei saa viedä kaakaota, hilloa eikä sementtiä, muun muassa nuo ovat Israelin kieltämien asioiden listalla. Miten korjaat sodan vaurioittaman kaupungin ilman sementtiä?

Jos osaat sanoa jotakin Israelin puolesta, sano ihmeessä. Minä kun en osaa sanoa enää mitään.

Sarjassamme rakkausrunot

Minä rakastan sinua, koska meri on

Minä olen Lorca ja ole sinä Dali
kaksi hullua (kaksi taiteilijaa)

Kello on neljä iltapäivällä
humallun tiedosta
Kello on neljä iltapäivällä
että sinä olet olemassa
Kello on neljä iltapäivällä
niin kuin minäkin olen

- sinä piirrät rumia kuvia
- et vain ymmärrä niitä
Enkä tahdokaan ymmärtää
ymmärrys on

kaivo
täynnä sokeaa valoa

odotan vahingossa
sinua
unohdun katsomaan
(sinua)
hymyilen yksinäni
( )

kirjjoitan paprille sekava sanoja

SIKSI ETTÄ MERI ON SININEN
taivas oksentavaa purppuraa
pilvien katseiden hahmo
ja kevät

kuparinen

nosturinsiipi


(Kun olin kirjoittanut tämän runon, näin sateenkaaren.) Itse asiassa en tunne enää mitään tälläistä kys. henkilöä kohtaan, mutta vahvan runon sain aikaiseksi... Kiintoisaa. Luin Lorcaa pitkästä aikaa, ja tämä runo on myös kunnianosoitus hänelle. Tälläisiä tekstejä tahtoisin kirjoittaa.

Hassuus on suhteellista

Millaiset kasvot?
Muistaisinpa. Mieleen jäi
vain joutavuudet:
persilja-allergia
ja ne samettihousut


Runotorstain teemaan 'hassu'. Eiköhän ihminen ole vähän hassu, jos tuollaisia juttuja muistelee? Paremmin runo mätsää ehkä ilman tankamittaa: millaiset kasvot/muistaisinpa. Mieleen jäi/vain joutavuuksia/persilja-allergia/ja samettihousut

Seurallista runoharrastusta?!

"Töölönlahdella
havaittu harvinainen
haikuyhteisö"

Villa Kivessä oli viime torstaina Japania ry:n haiku&tankaklubin päättäjäiset. Olin toista kertaa elämässä runotapahtumassa... Oli ihan mukavaa, vaikka aika pitkälti ihmiset juttelivat vanhojen tuttujensa kanssa (niin, vanhojen, suurin osa porukkaa oli siinä 40 tai 50 vuotta minua vanhempia). Kirjoitimme haikuja aloituksella 'töölönlah-', josta sain minä syntymään muunmuassa haikun:

Töölönlahdella
toukokuu on lasia
vesisirpaleet

Olen nyt kirjoittanut muutenkin viiem aikoina muutaman haikun, vaikka olen kovasti väittänyt runomittaa suomenkieleen liian lyhyeksi ja tönköksi ja ainakin minulle sopimattomaksi. Kerran kuitenkin heräsin aamulla, ja unipäiväkirjaa pitävänä mietin tietysti, että mitäköhän unta näin. Unessani olin herännyt, noussut ylös ja kirjoittanut mieleeni tulleen haikun ensimmäiselle löytämälleni paperille. Ja oikeasti herätessäni tajusin muistavani yhä runon lähes kokonaan:

Metelin läpi
katson tätä maailmaa,
kuuntelen kuuta.

... Haikuklubin uusimmassa julkaisussa väitettiin, että "ainoa ehto runoilulle on olla hereillä". En enää allekirjoita väitettä :D

Novelli veripunaisesta kukasta

Jos nukkuu kirsikkapuun alla ja herää, luulee hetken ajan veden muuttuneen vadelmalimonadiksi.

Kun olin pieni, lempilauluni oli seitsemästoista kappale sellaisella levyllä, jonka kannessa oli Leninin kuva (Leninillä oli suuri otsa ja hän oli hyvä mies ja hän asuu kaukana Vietnamista, olin ehkä viisi kun opin tuon)

Sitten kun nousee ylös, ymmärtää taas että maailma ei ole muuttunut miksikään.

Esitin sen laulun kerran pikkujouluissa vanhoille taistolaisille, vaikken ole koskaan osannut laulaa. Siskon poikaystävä oli kiva, kun se opetti minut käyttämään cd-soitinta ja soittamaan sitä levyä ilman äidin apua.

Kohottaa silti katseensa ja katselee vaaleanpunaisia latvoja, unohtaa hetkeksi.

Kuuntelin sen laulun pitkästä aikaa seitsemännellä koulussa, kun puhuimme pelottavasta musiikista. Nauroimme yhdessä sille, kuinka hullu laulu se on ja kuinka outoa, että sellaista on koskaan laulettukaan.

Lopulta on pakko laskea katse: alkaa sataa vettä ja silmiin osuu pisaroita.

(enkä koskaan lopettanut rakastamasta sitä laulua)