Vappu on vieläkin liikaa.
Ensi viikolla on tenttejä ja vaikka kuinka paljon muuta tekemistä ja oikeastaan olen vieläpä liian kipeä pyöriäkseni kaupungilla tai opiskellakseni tehokkaasti. Ja sitten tämän kaiken keskellä pitäisi viettää vappua.
Tänään iltapäivällä aurinko paistoi. Teimme politiikkaa ystäväni kanssa ja tunsin todella olevani elossa. Opiskelijahaalarini alkavat viimein olla tönköt haalarimerkeistä ja kävellessäni vyölle kiinnitetty sälä helisee. Harmitti lähteä ajoissa kotiin sairastamaan.
Siivosin.
Luin vanhoja laulukirjoja ja papereita.
Itkin, sillä vappu yksinkertaisesti on minulle niin paljon. Surua ja iloa. Elämää ja kuolemaa. Niin monta syytä juhlia ja muistella.
Poikaystäväni ei tänäkään vuonna suostu mukaani viemään punaista ruusua äidilleni. Taisin jo ensimmäisenä vappuna päättää, että en vie koskaan kukkia haudalle (voi toki olla, ettei 'koskaan' ole oikeasti ikuinen), vaan vien kukkien tai kynttilöiden päivinä viestini sisällissodan muistomerkille. Ja minulle tärkein muistamisen päivä on juuri vappu, ei äitienpäivä tai pyhäinpäivä ole siihen verrattuna mitään.
Perinteeni on hassu alluusio kaikkiin niihin lauluihin, joissa marttyyrit pyytävät istuttamaan punaisen ruusun haudalleen. Äitini ei kuollut marttyyrina, mutta sillä ei ole väliä, saan muistaa häntä miten haluan.
Itken myös siksi, etten kehtaa pyytää ketään muutakaan mukaani vaikka haluaisin jonkun mukaani.
Aina ei ole helppoa elää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti