Opettajalleni

Minulla on mitä mainioin äidinkielen opettaja. Tässä kuitenkin muutama asia, josta olen eri mieltä.

Minä tykkään kirjoittaa niin kuin kirjoitan. Sinä käsket välttää "Katri Valalaista toistoa, joka on niin 30-lukua", mutta kun rakastan, rakastan sitä niin paljon. Ja muun muassa eräs finlandia-palkittu kirjailija käyttää sitä, käyttää vieläpä paljon, ja tuskimpa sinä hänelle siitä kehtaisit valittaa.

Se eräs finlandia-palkittu oli tietenkin Kjell Westö, suurimpia suosikeitani kirjallisuuden maailmasta. On mahdollista, että olen oppinut sen kielen piirteen häneltä, mutta silläkään taas ei ole mitään väliä. Jotakuta matkin kuitenkin, haluan tai en. Tajusin muuten oikeastaan vasta vääntäessäni esseetä hänen kirjastaan "Missä kuljimme kerran" kuinka paljon rakastan kyseistä teosta. Ja silloin tajusin siis viimeinkin mitä hyötyä on kirjallisuuden purkamisesta tekstinä, kirjallisuuskritiikistä. Tiedän, että sanoisit että ei se nyt noinkaan mene, mutta jos minulle kirjallisuuskritiikki on tärkeää juuri tuon vuoksi, niin mitä siitä?

Niin, ja taide ei todellakaan synny vasta lukijan/kokijan päässä. Jos minä kirjoitan blogiini tai äidinkielen tunnille tai kirjettä, niin tietysti kirjoitan sitä lukijalle. Jos kirjoitan illalla pimeässä päiväkirjaa, kirjoitan sitä samasta syystä kuin syön tai hengitän tai nukun. En tee sitä taiteen vuoksi, mutta taiteeksihan se lasketaan. Ja se on olemassa vaikka en näyttäisi sitä kenellekään, edes haaveilisi näyttäväni - tai edes lukisi itse. (Heh, sainhan sen ajatusviivankin ympättyä tähän tekstiin!)

Sisareni sanoi, että koulussamme oli hänen aikanaan todella paljon ihan hulluja opettajia, ja todella paljon todella hyviä opettajia. Allekirjoitan väitteen täysin.

PS. Hauskin asia toissa syksynä oli se, kun käännyn katsomaan mitä ääntä varastosta kuuluu ja ovelta kurkistaa luuranko. Kiitos myös siitä.