Naamiot

- Minä en ole nähnyt yhtään Shakespearen näytelmää, sanon vähän ujona ja pyörittelen lusikkaa kaakaossani.
- En minäkään ole lukenut kuin Hamletin, hän sanoo, äänestä kuulen että hän hymyilee.
- Mutta sinähän olit lukenut vaikka mitä, niitä sellaisia vanhoja nahkaselkäisiä kirjoja, hän jatkaa vielä. Minun pitäisi vastata äkkiä, keksiä vastaus, joka ei olisi aivan typerä, etten korostaisi liikaa lukeneisuuttani tai vähättelisi tai olisi epäkohtelias…
- Ai sellaista kuin Dostojevski, Wilde tai Victor Hugo? Niin no, kai minä olen niitä aika paljon lukenut, tai ainakin keskimääräistä enemmän, koetan kuulostaa vähän hajamieliseltä, siltä, etten eläisi noiden kirjojen vuoksi (tai hänen vuokseen). Taidan kuulostaa lähinnä siltä, että olisin väsynyt tai epäkiinnostunut. Hetki hetkeltä minua hermostuttaa enemmän.
- Kaikki me seisomme katuojassa, mutta vain jotkut meistä katsovat tähtiin, hän vaihtaa yllättäen aihetta, oletko sinä niitä tähtiin katselijoita?
Taidan punastua vastatessani.
- Kai minä olen, vilkaisen hänen kasvojaan: tähtisilmät katsovat minua tarkkaavaisesti. Ovat kai katsoneet koko ajan?
- Maailmankartta, jonne ei ole merkitty utopiaa, ei ole vilkaisemisen arvoinen, koska se jättää pois sen maan, jonne ihmiskunta on aina rantautumassa
Vasta silloin tajuan, että hän sitatoi jotakuta.
- Et tainnut keksiä tuota itse?
- Haittaako se? hän naurahtaa, joku sen on kirjoittanut aiemmin, mutta minä sanon sen sinulle, juuri tänään, juuri täällä. Tänään se on sinulle, vieläkin hän katsoo minua silmiin
Menen yhä enemmän hämilleni, melkein änkytän heittäessäni kysymyksen takaisin.
- Entä sinä, oletko sinä haaveilija?
Ensi kertaa hän hiljenee, katse putoaa alas.
- Onnettomana/ oivallan olevani/ kuin päällyskaapu/ jonka hihat eivät saa/ koskettaa ranteitanne, lausuessaan runoa hän riisuu kädestään mustat hansikkaat, ne jotka hänellä on aina, ne joihin kiinnitin hänessä ensiksi huomiota.
- Ainakin ennen minä haaveilin, hän sanoo aivan hiljaa. Enemmän minua järkyttää hänen äänensä sävy kuin ranteiden arvet.
Minun on pakko halata häntä. Pöytä kolahtaa kun kumarran tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu heikosti suitsukkeelta.
- Simpukka voi elää ilman kuortaan jos sen eristää merestä, lausun mieleeni ensinnä tulevat sanat
- Keksitkö tuon itse? hän kysyy yllättyneenä. Päästän hänet irti, mutta tuolini jää lähemmäs.
- En, se on jostakin kirjasta
Ja taas hän hymyilee.
- Iskit takaisin omilla aseillani, kieroa. Sinä kun luet paljon, niin satutko tietämään sen kirjan, jossa on Johanna- nimisiä veneitä, 19 hatturasiaa ja autio tanssipaviljonki?
- En? kurtistan kulmiani. En tiedä vaihtaako hän tahallaan aihetta, poukkoilee, sitatoi, kiertelee, vai onko se vain hänen luontonsa.
- Minulla on tasan yksi hatturasia. Tänään menen ja poltan sen, hänen äänensä on taas erilainen: päättäväinen. Absurdi, koska hänen lauseensa on niin outo. Enkä kuitenkaan naura.
- Täh?
- Minä lainaan sen kirjan sinulle, tuon sen ensi kerralla, hän sanoo ja nousee ylös.
Tajuan yhtäkkiä, että ulkona on jo pimeää. Mitä kello on? Hetkeen en muista, onko kesä, talvi, syksy: onko jo myöhä. Helmikuu, sentään muistan. Olemme me tunteja istuneet.
Minäkin nousen ylös ja hetken me seisomme vastakkain, ihan lähellä toisiamme. Hän hymyilee, hipaisee taas kädessään olevalla hansikkaalla poskeani. Me emme suutele.
- Nähdään! Hän vilkuttaa vielä ovelta.

- -
Kirjoitettu koulussa, aiheena 'naamiot'. Tässä tarinassa on jotain vieläkin kökköyksiä, mutta tykkään itse hirveästi kokonaisuudesta. Idea alkoi valua Oscar Wildestä ja hänen esseestään Naamioiden totuus [joka käsittelee Shakespearea]. Sisältää siis sitaatteja häneltä, mutta myös muista kirjoista.

Keitä henkilöt ovat? Minkä ikäisiä? Sukupuolensa?