Tämä blogi on pitkäikäisimpiä ja eräällä tapaa rakkaimpiani harrastuksia. Silti sen aika taitaa olla ohi, edellisten kirjoitusten välillä ehti kulua vuosi.
Pelkään kai, että joku nykyinen tuttavani törmäisi tähän blogiin ja naureskelisi kohta kymmenen vuoden takaisille ajatuksilleni. Oppisi minusta jotakin, jota olen sittemmin piilottanut, tai jotakin josta olen eri mieltä. Siksi en ole osannut tuoda juurikaan nykyisen elämäni asioita tänne, pysytellyt muka-anonyymina runotyttönä.
Kun aloitin blogin, olin opiskellut kolmea vierasta kieltä. Nyt olen opiskellut jo kai kymmentä. Osaan puhuakin niistä kahta, ja osaan lukea kahta kieltä, joista en ollut edes kuullut ennen yliopistoa.
Olin silloin yläasteella, nyt kirjoitan gradua yliopistolla. En ollut koskaan ihastunut kuin poikiin enkä ollut seurustellut pitkäaikaisesti, luulin vasta ensimmäistä kertaa niihin aikoihin tietäväni 'mitä rakkaus on'. Tässä yhdeksässä vuodessa on ehtinyt kokea erinäisiä onnellisia ja onnettomia ihastuksia, ja parisuhdekin täyttää kohta seitsemän vuotta.
Silloin en hävennyt tai peitellyt mitään yhteiskunnallisia mielipiteitäni ja levittelin niitä tännekin (voi apua), vaikka en tiennyt mistään mitään. Enää tiedän vain, että en tiedä mitään. Että maailma on paha, mutta minulla ei ole juuri mitään käsitystä, miten sitä pitäisi muuttaa.
Minulla oli silloin äiti, vielä hetken suhteellisen tervekin. Suru ei lopu, mutta muuttaa muotoaan, ja siitäkin on jo vuosia kun opin vitsailemaan kuolemasta.
Elämäni tärkein järjestö on edelleen elämäni tärkein järjestö. Asun samassa maassa, kaupungissa ja asunnossa. Käyn vieläkin mielenosoituksissa. Lempikirjani ovat samoja kuin silloin. Haluan työskennellä tekstien kanssa, vaikkakin tarkemmat unelmat elävät jatkuvasti. Haluan yhä muuttaa maailmaa.
Ehkä perustan uuden blogin, sellaisen jossa on nimi ja kuva ja punnittuja mielipiteitä. Vähemmän runoja ja enemmän cv-kamaa, surullista kyllä.
perjantai 20. heinäkuuta 2018
torstai 19. heinäkuuta 2018
Kauan sitten tai ehkei sittenkään
"Kun äiti soitti minulle puhelimella silloin kun olin saanut lapsen, hän soitti huovan alta, etteivät naapurit kuulisi."
1952, sille oli oma kappale historiankirjassa koulussa. Sotakorvaukset ohi, olympiavuosi, Armi Kuusela. Saimme lukea, miten siitä vuodesta alkoi uusi lempeämpi aika, aika ilman kurjuutta ja sotaa. Oikeastaan koko nykyaika alkoi. Mutta vielä sinä vuonna eli isoäiti, joka soitti lapsenlapsensa äidille huovan alta. Huovan alta siksi, että naapurit eivät vain saisi tietää hänen tyttärensä aviottomasta lapsesta.
Tässä vuoden sisällä on tullut mietittyä paljon Suomen ja toki maailmankin historiaa. Miten vähän aikaa on siitä, että erinäisistä itsestäänselvyyksistä on tullut itsestäänselvyyksiä.
Minäkin olen avioton lapsi. Harvoinpa sitä edes muistaa. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka ei siitä kärsi.
1952, sille oli oma kappale historiankirjassa koulussa. Sotakorvaukset ohi, olympiavuosi, Armi Kuusela. Saimme lukea, miten siitä vuodesta alkoi uusi lempeämpi aika, aika ilman kurjuutta ja sotaa. Oikeastaan koko nykyaika alkoi. Mutta vielä sinä vuonna eli isoäiti, joka soitti lapsenlapsensa äidille huovan alta. Huovan alta siksi, että naapurit eivät vain saisi tietää hänen tyttärensä aviottomasta lapsesta.
Tässä vuoden sisällä on tullut mietittyä paljon Suomen ja toki maailmankin historiaa. Miten vähän aikaa on siitä, että erinäisistä itsestäänselvyyksistä on tullut itsestäänselvyyksiä.
Minäkin olen avioton lapsi. Harvoinpa sitä edes muistaa. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka ei siitä kärsi.
torstai 27. heinäkuuta 2017
Vanha tarina
"Olin nuorena mielisairaalassa hoidossa. Siellä tapahtui paljon väärinkäytöksiä ja mielivaltaisuuksia ja sellaisia, hoitajat ja lääkärit tekivät muuta kuin heidän olisi pitänyt ja niin edelleen. Sitä näki paljon. Aloin tehdä valituksia, kirjoitin kaikesta väärästä mitä näin. Lähetin ne virallista tietä, hoidin kaiken kuten pitikin.
Mutta kukaan ei välittänyt. Mikään ei muuttunut.
Sitä katsellessani minusta tuli kommunisti."
Olenko koskaan kertonut, miten äidistäni tuli kommunisti? Tarina, joka minulle kerrottiin, meni suunnilleen näin.
Mutta kukaan ei välittänyt. Mikään ei muuttunut.
Sitä katsellessani minusta tuli kommunisti."
Olenko koskaan kertonut, miten äidistäni tuli kommunisti? Tarina, joka minulle kerrottiin, meni suunnilleen näin.
27.7.2017
Tänään, 2017 vuotta maailman kuuluisimman agitaattorin syntymän jälkeen, heinäkuun kuumana iltana, Kuubasta ostettu Che-paita päällä, punalippua ommellessani ja Spotifyn soittaessa vallankumouslauluja, minä päätin, että en ole kommunisti.
Useimmat ihmiset eivät luultavasti joudu päättämään sitä minäkään tiettynä hetkenä elämässään, suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pohtii sitä. Minä olen pohtinut ja ihan naurettavan monta vuotta vieläpä.
Tänään 27. heinäkuuta päätin olla agnostikon sijaan ateisti.
En vieläkään tiedä, mihin puolueeseen haluaisin liittyä (jo kauan sitten tiesin kyllä, että puolueeseen haluan kuulua). En tiedä, mikä puolue tai muu porukka ajaisi tätä maata ja maailmaa parempaan suuntaan parhaiten.
En mä tiedä kuka mä olen.
En ole koskaan tiennyt mikä minä olen - ilmeisesti minulla on vaikka kuinka paljon tuttavia, jotka pitävät minua kommunistina, mitä ikinä sillä sanalla tarkoittavatkaan - mutta tänään haluan sanoa ääneen, mitä minä en ole.
Ei itketä eikä satu kovin paljon. Olin siis oikeasti varmaan päättänyt jo ajat sitten, mutta selkeä, valoisa ajatus syntyi vasta tänään.
Yhä olen
Useimmat ihmiset eivät luultavasti joudu päättämään sitä minäkään tiettynä hetkenä elämässään, suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pohtii sitä. Minä olen pohtinut ja ihan naurettavan monta vuotta vieläpä.
Tänään 27. heinäkuuta päätin olla agnostikon sijaan ateisti.
En vieläkään tiedä, mihin puolueeseen haluaisin liittyä (jo kauan sitten tiesin kyllä, että puolueeseen haluan kuulua). En tiedä, mikä puolue tai muu porukka ajaisi tätä maata ja maailmaa parempaan suuntaan parhaiten.
En mä tiedä kuka mä olen.
En ole koskaan tiennyt mikä minä olen - ilmeisesti minulla on vaikka kuinka paljon tuttavia, jotka pitävät minua kommunistina, mitä ikinä sillä sanalla tarkoittavatkaan - mutta tänään haluan sanoa ääneen, mitä minä en ole.
Ei itketä eikä satu kovin paljon. Olin siis oikeasti varmaan päättänyt jo ajat sitten, mutta selkeä, valoisa ajatus syntyi vasta tänään.
Yhä olen
"rakkautta kiireestä kantapäähän.
Rakkautta syntyvään lapseen.
Etenevään valoon.
Rakkaus on näkemistä, ajattelemista, ymmärtämistä.
Rakkaus on kehdon ripustamista tähtiin.
Rakkaus on teräksen valamisen vaivannäköä."
Mutta en tiedä mihin tähtiin ja mitä pitäisi ripustaa.
tiistai 18. heinäkuuta 2017
Tavoitteita
Luin uutisotsikon ikätoveristani, joka tekee lupaavaa poliittista uraa ja olin kateellinen.
Luin myös äitini muistokirjoituksen puoluelehdestä. Mietin olisiko hyvä tavoite elämässä saada muistokirjoitus puoluelehteen.
Olen liian laiska tehdäkseni muuta kuin kadehtia ja itkeä vuorotellen.
Teen töitä lasten kanssa, se on ainoa kunnon asia mitä teen. Muut ajat olen tekemättä läksyjä ajoissa, lueskelen uutisia tai kavereiden lähettämiä linkkejä, siivoan hyödyttömiä kasoja pienemmiksi, laitan ruokaa. Tänä vuonna olen sentään kirjoittanut taas vaihteeksi, mutta en mitään kunnianhimoista.
Osaisinpa tyytyä siihen, että olen kasvattaja, siihen että leiriläiset kiittävät tai siihen että joku oikeasti oppii jotakin. Eihän kaikkien tarvitse kirjoittaa romaaneita tai olla ammattipoliitikkoja.
Ja silti. Mikään ei riitä, tiedän ettei se riittäisi vaikka istuisin lautakunnissa ja jakaisin lentolehtisiä ja opettaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Vaikka tiedän etten tyytyisi mihinkään, olen silti pettynyt siihen, miten vähän teen.
Luin myös äitini muistokirjoituksen puoluelehdestä. Mietin olisiko hyvä tavoite elämässä saada muistokirjoitus puoluelehteen.
Olen liian laiska tehdäkseni muuta kuin kadehtia ja itkeä vuorotellen.
Teen töitä lasten kanssa, se on ainoa kunnon asia mitä teen. Muut ajat olen tekemättä läksyjä ajoissa, lueskelen uutisia tai kavereiden lähettämiä linkkejä, siivoan hyödyttömiä kasoja pienemmiksi, laitan ruokaa. Tänä vuonna olen sentään kirjoittanut taas vaihteeksi, mutta en mitään kunnianhimoista.
Osaisinpa tyytyä siihen, että olen kasvattaja, siihen että leiriläiset kiittävät tai siihen että joku oikeasti oppii jotakin. Eihän kaikkien tarvitse kirjoittaa romaaneita tai olla ammattipoliitikkoja.
Ja silti. Mikään ei riitä, tiedän ettei se riittäisi vaikka istuisin lautakunnissa ja jakaisin lentolehtisiä ja opettaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Vaikka tiedän etten tyytyisi mihinkään, olen silti pettynyt siihen, miten vähän teen.
perjantai 7. huhtikuuta 2017
Bryssel
Edellinen teksti venyi liian pitkäksi, joten päätin kertoa erikseen, miten omituinen suhde minulla on Brysseliin, jonka läpi olen tullut kulkeneeksi vähän turhan monta kertaa pelkkää pelkoa ja ahdistusta tuntien.
1.
Ajoin kaupungin halki, muistan vain päänsärkyni.
2.
Brysselissä oli nostettu hälytystasoa ja pelättiin akuutisti terrori-iskua sinä päivänä, kun saavuin Belgiaan. Junassa tiesi, milloin on saapunut Belgian puolella, sillä asemilla alkoi näkyä sotilaita. Minulla oli 20 minuutin vaihto pääasemalla, olin menossa maalle kauas kaupungista. Se oli pitkä aika odottaa. Katsella sotilaita, kelloa ja poikkeuskulkureittejä vuorotellen.
3.
Yksi onnellinen päivä. Päiväretki ilman akuuttia pelkoa. Vohveleita, turistinähtävyyksiä ja haikea ero asemalla.
4.
Vain viikkoja Brysselin 2016 iskujen jälkeen ajoin jälleen kaupungin halki junalla. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin tänään laulaa mustarastas, eikä minusta ole koskaan tuntunut niin pahalta istua junassa ja odottaa, että se lähtisi jatkamaan matkaa. Viimeistään nyt aloin toden teolla inhota tuota asemaa.
Miten kaupunki saattoi näyttää niin tavalliselta?
5.
EU-kokouksen takia kaupunki oli jälleen hälytysvalmiudessa. Olin taas läpikulkumatkalla, mutta meillä oli myös asiaa Suomen edustustoon, aivan EU-korttelien tuntumaan. Koska lähin metroasema oli terroririskin takia kiinni, jäimme pois Maelbeekissa. Matkaseurani kysyi tietä konekiväärimieheltä. "Tänään tämä on varmaan maailman todennäköisin paikka terrori-iskulle", hän pohti kävellessämme muiden sotilaiden ja panssariajoneuvojen ohi. Emme puhuneet mitään metroaseman muistoseinästä tuoreine kukkineen ja muistoesineineen, mutta se näkeminen tuntui melkein samalta kuin Hiroshimassa käyminen.
Toivottavasti en joudu koskaan enää Brysseliin. Sen verran ison osan siellä viettämästäni ajasta olen ollut ahdistunut tai oikeasti peloissani, että kaupunki herättää minussa hyvin vähän mitään positiivisia tunteita. Se ei ole kaupungin syy, mutta jos sinne ei ole pakko mennä, välttelen jatkossa.
1.
Ajoin kaupungin halki, muistan vain päänsärkyni.
2.
Brysselissä oli nostettu hälytystasoa ja pelättiin akuutisti terrori-iskua sinä päivänä, kun saavuin Belgiaan. Junassa tiesi, milloin on saapunut Belgian puolella, sillä asemilla alkoi näkyä sotilaita. Minulla oli 20 minuutin vaihto pääasemalla, olin menossa maalle kauas kaupungista. Se oli pitkä aika odottaa. Katsella sotilaita, kelloa ja poikkeuskulkureittejä vuorotellen.
3.
Yksi onnellinen päivä. Päiväretki ilman akuuttia pelkoa. Vohveleita, turistinähtävyyksiä ja haikea ero asemalla.
4.
Vain viikkoja Brysselin 2016 iskujen jälkeen ajoin jälleen kaupungin halki junalla. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin tänään laulaa mustarastas, eikä minusta ole koskaan tuntunut niin pahalta istua junassa ja odottaa, että se lähtisi jatkamaan matkaa. Viimeistään nyt aloin toden teolla inhota tuota asemaa.
Miten kaupunki saattoi näyttää niin tavalliselta?
5.
EU-kokouksen takia kaupunki oli jälleen hälytysvalmiudessa. Olin taas läpikulkumatkalla, mutta meillä oli myös asiaa Suomen edustustoon, aivan EU-korttelien tuntumaan. Koska lähin metroasema oli terroririskin takia kiinni, jäimme pois Maelbeekissa. Matkaseurani kysyi tietä konekiväärimieheltä. "Tänään tämä on varmaan maailman todennäköisin paikka terrori-iskulle", hän pohti kävellessämme muiden sotilaiden ja panssariajoneuvojen ohi. Emme puhuneet mitään metroaseman muistoseinästä tuoreine kukkineen ja muistoesineineen, mutta se näkeminen tuntui melkein samalta kuin Hiroshimassa käyminen.
Toivottavasti en joudu koskaan enää Brysseliin. Sen verran ison osan siellä viettämästäni ajasta olen ollut ahdistunut tai oikeasti peloissani, että kaupunki herättää minussa hyvin vähän mitään positiivisia tunteita. Se ei ole kaupungin syy, mutta jos sinne ei ole pakko mennä, välttelen jatkossa.
Eilen ja tänään
Eilen kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä mustarastaan. En muistanut, että se kuuluu ikkunan läpikin. Tuolla se taas laulaa. Ja lokit, nekin kertovat että on kevät.
Luin uutisen Tukholmasta ja minusta ei tuntunut oikeastaan miltään.
Sehän tässä on kaikkein surullisinta.
Muistin sitä myötä uutisen Jokelan kouluampumisista. Sehän oli keskellä päivää, olin itsekin tietysti koulussa. Vaikka älypuhelimia ei vielä ollut, muistaakseni siitä oli jo jokin huhu ennen kuin menimme ET-tunnille, jonka aluksi opettaja otti Jokelan puheeksi. Voi opettajaparkaa.
Siinä vaiheessa oli uutisoitu, että yksi muu ihminen, henkilökuntaa, ja ampuja ovat kuolleet. En muista miltä tuntui, ei kai vielä kauheasti miltään. Muistan, miten ihmiset eivät vielä noilla tiedoilla pitäneet tapahtumaa niin täydellisen järjettömänä kuin miten se myöhemmin aina on muistettu. Minä en tainnut tietää, että kouluampumiset ovat jenkkiperinne, tuskin tiesi moni muukaan. Se oli hetken ajan yksittäinen omituinen rikos.
Luokkatoverini yrittivät keksiä syitä. "Ehkä se aikuinen oli tehnyt jotain pahaa sille? Vaikka hyväksikäyttänyt tai jotain vastaavaa?" En unohda tuota puheenvuoroa, vaikka en muista, kuka niin sanoi.
Sen iltapäivän ajan me luulimme, että tapahtumassa voisi olla jotain järkeä.
Nyt uutisissa ei ole enää yleisesti ottaen mitään järkeä ja siihenkin on turtunut.
Jokela on ensimmäisiä uutisia joka kosketti. Muistan kaikenlaista ala-asteelta: Myyrmannin pommin, Irakin sodan, Lontoon iskut, tsunamin, mutta olin liian pieni pelkäämään tai ahdistumaan. Yläasteella Jokela ja Georgian sota, josta puhuin edellisessä postauksessa. Kaikenlaista kauheaa lukiossa, en osaa nimetä mitään, joka olisi koskettanut oikeasti uudestaan ennen viime vuotta. Tai ehkä juuri ja juuri Pariisin iskut, mutta en vaihtanut profiilikuvakseni Ranskan tai Libanonin lippua.
2016 Bryssel. Olin kerrankin tuntikausia putkeen poissa netistä, kerrankin tein ensin läksyt iltapäivällä ja vasta sitten surffailin uutissivuille. Päivitin ikkunan monta kertaa, luin ajatuksitta otsikoita ja klikkailin edes takaisin, sillä en uskonut. Eihän tässä ole mitään järkeä, ei voi olla. Brysselistä on vain pari tuntia toiseen kotiini, Amsterdamiin.
Ja sitten Tukholma, jolle ei enää riitä tunteita, mutta joka on silti vain tunnin matkan päässä, lähempänä kuin Tampere tai Turku.
Luin uutisen Tukholmasta ja minusta ei tuntunut oikeastaan miltään.
Sehän tässä on kaikkein surullisinta.
Muistin sitä myötä uutisen Jokelan kouluampumisista. Sehän oli keskellä päivää, olin itsekin tietysti koulussa. Vaikka älypuhelimia ei vielä ollut, muistaakseni siitä oli jo jokin huhu ennen kuin menimme ET-tunnille, jonka aluksi opettaja otti Jokelan puheeksi. Voi opettajaparkaa.
Siinä vaiheessa oli uutisoitu, että yksi muu ihminen, henkilökuntaa, ja ampuja ovat kuolleet. En muista miltä tuntui, ei kai vielä kauheasti miltään. Muistan, miten ihmiset eivät vielä noilla tiedoilla pitäneet tapahtumaa niin täydellisen järjettömänä kuin miten se myöhemmin aina on muistettu. Minä en tainnut tietää, että kouluampumiset ovat jenkkiperinne, tuskin tiesi moni muukaan. Se oli hetken ajan yksittäinen omituinen rikos.
Luokkatoverini yrittivät keksiä syitä. "Ehkä se aikuinen oli tehnyt jotain pahaa sille? Vaikka hyväksikäyttänyt tai jotain vastaavaa?" En unohda tuota puheenvuoroa, vaikka en muista, kuka niin sanoi.
Sen iltapäivän ajan me luulimme, että tapahtumassa voisi olla jotain järkeä.
Nyt uutisissa ei ole enää yleisesti ottaen mitään järkeä ja siihenkin on turtunut.
Jokela on ensimmäisiä uutisia joka kosketti. Muistan kaikenlaista ala-asteelta: Myyrmannin pommin, Irakin sodan, Lontoon iskut, tsunamin, mutta olin liian pieni pelkäämään tai ahdistumaan. Yläasteella Jokela ja Georgian sota, josta puhuin edellisessä postauksessa. Kaikenlaista kauheaa lukiossa, en osaa nimetä mitään, joka olisi koskettanut oikeasti uudestaan ennen viime vuotta. Tai ehkä juuri ja juuri Pariisin iskut, mutta en vaihtanut profiilikuvakseni Ranskan tai Libanonin lippua.
2016 Bryssel. Olin kerrankin tuntikausia putkeen poissa netistä, kerrankin tein ensin läksyt iltapäivällä ja vasta sitten surffailin uutissivuille. Päivitin ikkunan monta kertaa, luin ajatuksitta otsikoita ja klikkailin edes takaisin, sillä en uskonut. Eihän tässä ole mitään järkeä, ei voi olla. Brysselistä on vain pari tuntia toiseen kotiini, Amsterdamiin.
Ja sitten Tukholma, jolle ei enää riitä tunteita, mutta joka on silti vain tunnin matkan päässä, lähempänä kuin Tampere tai Turku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
