Hyvää joulua

Yksi Joulu, keskitalven juhla, valon juhla pimeyden keskellä. Ilman jeesusta ja kinkkua minulle, kiitos. Tässä parin vuoen takainen raapale, ensimmäinen tasan sadan sanan tarinani! Sain sen tosin vasta tässä kuussa muokattua tuohon raakaan mittaan.
- -

Jouluaatto. Tuttu tie ja tutut maisemat. Yhtäkkiä näin kadun puut. Tämähän on puistokatu, koko matkalla on parin metrin välein lehtipuita! Tämä katuhan on kaunis, arki oli peittänyt hienot vanhat talot, puistikot, kiintoisia varjoja luovat katulamput ja pikkuiset kivijalkakaupat.

Pienellä aukiolla korttelin päässä parveili väkeä. Ruokajono joulun kunniaksi, oivalsin. Sekin oli arkea, ei rumaa eikä kaunista vaan harmaata totta. Hidastin vauhtia, en tuijottaakseni vaan siksi, ettei minulla ollut kiire. Ehkä myös siksi, ettei kukaan kaatuisi päälleni.

Ohi kolisti raitiovaunu. Tavallinen sellainen, mutta satuin silti vilkaisemaan sitä. Hymy nousi kasvoilleni: punanuttuinen vanhus vilkutti ratikasta ruokajonon väelle. En ollut ainoa, joka vilkutti takaisin.

Tyyni, hiljainen, hymyilevä

Tänä iltana
katusoittajat eivät saa soittaa mollissa

minä hymyilen
mutta unohdan antaa rahaa sellistille

katuun on jäätynyt kuusenneulasia

kotona vastassa
vain esteettinen sekasotku

kirjoja kitara keksejä

en avaa tietokonetta
vielä hetkeen haluan juopua

kaikesta siitä mikä on kaunista

- -
Runotorstain aiheena mielenrauha. Ei ihan ilmiselvänä aiheena, mutta innoitteena. Kirjoitettu alunperin vihkoon, ennen kuin avasin tietokoneen ;)

Hyvää itsenäisyyspäivää

Jo perinteeksi muodostuneiden juhlapäivien 'puheiden', ts. haukkuvien blogikirjoituksien, jatkoksi taas viestiä. Nyt aion pitäytyä olemasta epäkunnioittava sotaveteraaneja tai Mannerheimia kohtaan ja ihmettelemättä poliittisia vankeja: haukun vaihtelun vuoksi kouluni.

Hämmennennyin itsenäisyyspäivää juhlittaessa, näin nimittäin ensi kertaa uuden kouluni 'sankaritaulut' (aamunavauksessa sitä listaa sodissa kuolleista sanottiin sankaritauluksi - onko sillä jotain neutraalimpaa nimeä?). Vanhassa koulussa oli pikku taulu ja neljä nimeä, tässä ikivanhassa koulussa tauluja oli monenmonta.

Taulussa oli 40-luvun sotien lisäksi kaksi vuonna 1918 kuollutta. Se on asia, jota jäin pohtimaan. Otsikkonahan sillä kaatuneiden listalla on 'isänmaan puolesta'. Selitin isälle kotona tätä, ja pohdin kummalla puolella nuo 15- ja 16-vuotias olivat olleet. Isä oli riittävän fiksu tietääkseen suoraa vastauksen: 'eihän punaisia mihinkään ole merkattu'.

Onko se ihan vaan normaali käytäntö wanhoissa kouluissa kirjata 'isäänmaan puolesta'-tauluun valkoisten puolella kaatuneet? Entä, jos joku koulusta todella sattui kaatumaan tai tulemaan muuten vaan tapetuksi punaisten puolella? Olisiko hänenkin nimensä listassa?

PS. wikipedia-linkin kautta päädyin sivuille 'sotasurmat Suomessa 1914-1922'. Valkoisia ne molemmat kaatuneet olivat olleet. Minua nuorempina kuolleet, toinen 'kaatunut', toinen 'surmattu'.

- älkää ymmärtäkö väärin tai luulko ettei minua kiinnosta itse itsenäisyys. Arvostan tämän maan itsenäisyyttä ja myös sen puolesta kuolleita. Ja sen puolesta eläneitä.

Ehdotus

Mennään iltapäiväksi Taikalamppuun
leikitään Kallion lukiolaisia
tai jotain vielä parempaa:
leikitään, että ollaan vieläkin lapsia

ostetaan pullaa koko rahalla mitä äiti antaa
ei juoda teetä, se on kitkerää
kuumaa mehua kuuluu juoda pakkasella

mennään puistoon ja kastellaan lapaset
nauretaan kaikelle mikä on hassua
ja unohdetaan palella
tehdään maahan vieretysten

kaksi lumienkeliä

- -
Tykkään bloginpitämisestä paljon, vaikka päivityksiä tapahtuu harvoin eikä lukijoita ole montaa. Uusi koulu vie paljon, paljon aikaa. Eikä oikeastaan inspiroi kirjoittamaan. Minusta taide ja tiede ovat loppujen lopuksi samaa, matematiikka on kauneutta ja kauneus vallan usein matematiikkaa. Geometria on ihannemaailman kuva, ideaalikaasu ja moolimassat hienoja malleja maailmasta, jaksollinen järjestelmä vertautuu kuvataiteeseen, koevastaukset runouteen.

Teen siis paljon läksyjä enkä kirjoita runoja.

Yritin lukea aamubussissa vanhoja kiinalaisia runoja, mutta kontrasti oli liian suuri. Tuli huono olo.

Imperfekti

Siitä kesästä on sata kuvaa
tai oikeastaan yksi

Kymmenessä minulla on
musta tukka
kymmenessä vihreä

kahdessatoista kuvassa
olen pukeutunut pojaksi
muutamassa leikin nauravani
ja toisissa näytän vihaiselta

joissakin koetan esittää itseäni

yhtä kuvaa en pyytänyt
olen selin ja näytän lapselta
tuijotan merta
ja näkymättömiä asioita
Venäjän saaria ja tuulenpintaa

Siinä kuvassa
olen hyvin rakastunut
elokuuhun
kitukasvuisiin vadelmiin
merituuleen
ja ihan kaikkiin asioihin

- -
Runotorstaissa aiheena valokuva. Viimeisen oikean kesäpäivän vietin Loviisan Svartholmassa, pikku saarella auringon paistaessa paljaalta taivaalta. Niemen takana, piilossa, oli ydinvoimala. Kirjoitin siitäkin runon, mutta tämä venematkalla kirjoitettu haiku kasvoi paremmaksi.

Suolapärskeet ja
merituuli: tuntuu
muumikirjalta

Rauhaa maailma vaatii, rauhaa ihmiset sen

Rauhan Nobel meni Kiinaan. Täytyypä tunnustaa, etten nobelistista ollut kuullut ennen kuin lukaisin Hesarin jutun hänestä. Peruskirja 08 sentään on tuttu käsite. Ensi kertaa Nobelin palkinto meni vankilassa istuvalle ihmiselle. Kiintoisaa.

Kun olin pieni, äitini sanoi että ei voi matkustaa Turkkiin, koska siellä poljetaan ihmisoikeuksia. Ai miten? kysyin, tai jotakin sellaista, ja äiti kertoi kurdeista. Muutama vuosi takaperin isä lähti työmatkalle Istanbuliin ja niin se äiti lähti kuin lähtikin mukaan.

Tänään 9.10.2010 minusta tuntuu siltä, etten suostuisi matkustamaan Kiinaan vaikka saisin tilaisuuden. Ehkä pysyn kannassani, ehkä en. Ehkä Kiina muuttuu paremmaksi ennen kuin ehdin muuttaa mielipidettäni?

framward

sitä kieltä en juuri osaa
oikeastaan:

adelante

(siempre)

ei muuta tarvita

opiskelen kuutta kieltä
ymmärtääkseni mitä on ihminen
espanjaa
osaan
jo
aivan
tarpeeksi

- - -

Pikakurssi espanjasta, adelente: eteenpäin ja siempre: aina. Otsikossa englantia ja ruotsia: Ruonotorstain 'eteenpäin' toi mieleeni ensin Fram-laivan ja sitten kauneimman maailman lauluista, kappaleen 'El pueblo unido jamas sera vencido' (=yhtenäistä kansaa ei voi voittaa). Siitä olen oppinut suurimman osan espanjaani.

Ihminen ei ole ihminen, jos hän ei jatkuvasti kehity, keksi, ajattele ja luo.

Syyskuinen balladi

syysaamuna
kauhukseni huomaan
lehtien jo kellastuneen
lempikirjastani

istun linja-autossa
ei ole aikaa on mäkelänkatu
se on pitkä ja pysäkkejä täynnä

kävelen kouluun leikkipuiston ohi
yllätyn joka kerta
täällä sen ympärillä ei ole aitaa

tuuli ajaa lehdet irti äidistään
lentämään perhosiksi
kuin tahtoisi
muistuttaa meitä kesästä
jota ei enää ole

tuleeko minustakin perhonen?

- - -
Tälläistä tänään. Runotorstain siivin, 'kellastuvaa'. Halusin taas kerran puhua uudesta koulustani, runo olisi ehkä voinut jäädä ensi säkeistöön mutta siitä se nyt kuitenkin varttui tämän mittaiseksi.

Laulu valottomuudesta

Se oli suuri sinapinvärinen huone, täynnä valoa. Ei siellä lamppuja ollut, vaan jotain enemmän. Valoa oli niin paljon, että se melkein tukahdutti.
Ja sitten saapui Jumala. Valoon tuli aukko: hengittäminen tuli mahdolliseksi. Jumala oli kaunis, hyvin hyvin kaunis. Sillä hetkellä häntä oli helppo rakastaa, Jumalaa joka toi pimeyttä liikaan valoon ja armon kylmyyteen.
Jumala sulki silmänsä, sali kävi tummanviileäksi. Ja sitten hän lähti taas pois. Eikä katsonut kertaakaan taakseen, ei vilkaissutkaan.
Meni hetki, ennen kuin tunnistin missä olin. Pimeys oli sama kuin kotonani, tuuli sama joka puhalsi lapsuudessani ja harvan peitteen alle tunkeutuva viileys tuttu niityillä nukutuilta kesäöiltä.
Äänistä muistin kaiken ja säpsähdin tuskallisen hereille. Kymmenien ihmisten unen äänet, sotilassaappaat kivilattialla ja aivan vieressäni, tuskaansa valittava ihminen.
Luulin hetken sen olevan minä itse, mutta sitten hämärään tottuneet silmäni tunnistivat valittajan. Kasvot valkeina lattialla makaavaa miestä tuskaisine ilmeineen oli ensin vaikea yhdistää mihinkään, mutta lopulta tunnistin kasvot.
Voi luoja, henkäisin. Äskeinen uni palasi mieleeni, ja jätin kuin jätinkin ristinmerkin tekemättä. Tiesin yhä selvemmin, ettei mitään jumalaa ole.
Victor onnistui melkein hymyilemään tunnistaessaan minut. Hän kuiskasi jotain, mutten kuullut mitä: se oli varmaankin vain tervehdys. Victor piti katseeni kauan: hän koettaa lähettää minulle toivoa, tajusin. Irvokkain, tuskan vääristämin hymyilevin kasvoin hän koetti lohduttaa minua.
Victor värisi tuskasta, hän oli sanonut kaiken mitä tulisi sanomaan. Hänen kätensä oli väännetty murskaksi, eikä niitä voinut puristaa: hipaisin vain kalpeaa poskea hyvästiksi. Nousin ylös: en voisi tehdä Victorin hyväksi mitään. Kävelin nukkuvien ja horteisten ihmisten yli, käytävän ovelle ja aitioihin johtaville portaille asti.
Yläpuolellani kuulin vartijan saappaiden kopinan: pidemmälle minun ei auttaisi vaeltaa. Jäin siis seisomaan katsomon ovelle tähyillen kaukaisuuteen.
Minun oli vaikea uskoa olevani keskellä kotikaupunkiani: kaupungin taloista ei aitojen yli näkynyt vilaustakaan eikä liikenteen ääniä kuulunut muurin yli. Horisontin rajasivat tutut vuoret: kai minä tosiaan olin yhä kotikaupungissani.
15. päivä, muistin. Kummityttöni syntymäpäivä... Olin nähnyt Feliciankin isän täällä, tai ainakin luullut nähneeni hänet. Hän oli ollut kasan päällimmäisenä, ensimmäisessä täältä lähteneessä kuorma-autossa.
Ja silti kevätaamu kasvoi ja kaunistui, kuten aina ennenkin, kuten joka kevät, kuten joka aamu kun aurinko paistaa. Aurinko oli liian suuri ja tärkeä välittämään meidän tuskastamme. Taivas ei osoittanut huomaavansa meidän kärsimystämme mitenkään: se loisti niin sinisenä kuin syyskuinen päivänkoitto vain voi. Joku viisas on sanonut, että vain se mikä kuolee ja syntyy taas uudelleen on ikuista, elää iäti.
Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa: tilanne oli kaikessa karvaudessaan melkeinpä absurdi. Jotain sellaista kuin mansikanmakuinen syanidikapseli. Kyyneleitä ei enää ollut, mutta nauruun pystyin.
Nauruni kasvoi, kohosi ehkä muurienkin yli: ehkä se oli hullunnaurua, ehkä kuitenkin naurua vapaudesta. Kenenkään sotilaista en ollut nähnyt nauravan: vain me jotka uskoimme oikeuteen, vapauteen, pystyimme siihen. Nauramasta ja laulamasta he eivät voisi meitä koskaan estää. Kun kirjat poltetaan, opettelevat ihmiset runoja ulkoa.
Sotilassaappaiden kopina yläpuolellani vaikeni, vaikeni tuskalliseen hiljaisuuteen.
- -
Novelli. (taitaa olla raakaversio, viimeistellympi hukassa) Jos aika ja paikka eivät auenneet, kyseessä on siis Santiago de Chile, 15.9.1973. Se stadion jota käytettiin vallankaappauksen jälkeen vankileirinä, se jossa Victor Jara ja moni muu tapettiin.

Tämä juna jatkaa kääntöraiteelle

helsingissä on seitsemäntoista metroasemaa
jokainen niistä vuorotellen kiinni

eräs nainen joka nuorena oli töissä metrotoimistossa
opetti minulle
koskaan ei enempää kuin kaksi asemista
voi olla tärkeitä

ajan kaisaniemen ohi

metron keskinopeus on nolla
koska se palaa aina lähtöpisteeseensä
fysiikan kannalta en siis ollut matkalla

en osaa valita vaunua joka
pysähtyisi rullaportaiden kohdalle
mutta muistan kadun
jota pitkin maan pinnalla
täytyy kulkea

Etsivä ei löydä

Monta kesäistä päivää ja yötä
luin vanhoja runoja.
Niissä kerrottiin mitä ovat viisaus,
rakkaus ja sen sellaiset.
Ilo vaikutti yksinkertaisimmalta:
sen löytäisi heinikosta.

Ja minähän etsin.
Talon takaa,
keskuspuistosta,
leirisaarelta ja luontokirjasta.
Turhaan.

Mieleeni jäi vain
miten tuuli lauloi
suolaheinäkaislikossa
auringonpaiste
kullankeltaisilla vehnäpelloilla
ja ystävän nauru
sekä se miltä aallot
kuulostavat
kivimuureja vasten

iloa en kuitenkaan löytänyt
---
Runotorstain haasteeseen 'ilo'. Tästä tuli vähän kuin jatko-osa edelliselle runotorstai-runolleni. Koko runo viittaa oikeastaan lauluun 'Huomenna on paremmin', jossa lauletaan mm. "...voit ilon löytää nukkumasta/ suolaheinän alta/ ja ruoho uusi nousta alkaa/aina matalalta...". Muutakin rakastamaani intertekstuaalisuutta runosta saattaa löytyä jos etsii :)

Entä jos?

Millainen maailmamme olisi, jos Heitä ei poljettaisi alas?
Ei kiusattaisi sitä, joka osaa matematiikkaa,
. saa ruotsin valtakunnallisesta
. täydet pisteet!,
viittaa historian tunnilla,
omistaa silmälasit ja on ruma

Jos Heidän annettaisiin olla mitä ovat
ei suljettaisi ulos muiden luota,
naurettaisi, pilkattaisi,
piilotettaisi läksykirjoja
ja huijattaisi kouluun vapaapäivinä

Entä, jos heitä ei vain rangaistaisi lisätehtävin
tai sulkemalla omille luokilleen

kaltaistensa seuraan?

Vaikka sinnehän he lopulta tahtovat
tuntemaan olonsa turvalliseksi
arvokkaaksi, arvostetuksi
tuntemaan itsensä
viimein
normaaliksi

---
Aloitin uudessa koulussa. Ruotsin tunnilla tein salaa matematiikan läksyjä ja yhden runon.

Etsivä löytää

Löysin luonnon tuossa kesällä.
Se oli piiloutunut varsin hyvin:

maastoutunut puistometsän ja ruopatun rannan väliin

---
Nopea luonnos, mutta piti päästä piiitkästä aikaa mukaan Runotorstaihin, ympäristönsuojelu oli aiheena. Ehkä viikon mittaan kirjoitan jotain vielä harkitumpaakin.

Viime keväältä alkoi matka

"En tiedä oliko se sattumaa.
Muistan vain sen ajan,
kun en tiennyt mikä on visteria"

Tämä on itse asiassa ystäväni runo, eikä tarkoita ihan sitä mitä aion tässä väittää sen tarkoittavan. Viime keväänä luin netistä Genjin tarina-romaanista, lainasin sen nelososan, luin sittemmin osat 1-4, opin pitäväni japanilaisista runoista ja tässä sitä nyt ollaan. Se oli sattumaa, että löysin viimeisen osan koulun kirjastosta, mutta olisinko voinut arvata jo vuosia sitten päätyväni japanilaisen kirjallisuuden ja historian pariin?

Viime keväänä
niin, vasta silloin minä
näin kirsikkapuun
kukkivan. Olisinpa
tiennyt mihin se johtaa!

Isälläni on japani-taustaa ja muistan kymmenenkin vuotta sitten katselleeni kinder-munista uteliaani kiinan- ja japaninkielisiä tekstejä. Sisko pelasi Pokemonia. Senkin muistan, kun törmäsin japanilaiseen sarjakuvaan ensi kerran ja sen, kun ensi kertaa katsoin televisiosta jotain siksi että se oli japanilaista. Origameja tein ala-asteella ja harrastin jujutsua vuoden.

Kirjallisuus (no, anime ja mangakin) on silti se, joka on oikeasti merkinnyt jotakin.

Kesäloman päätyttyä

Olin tänä kesänä elämäni ensimmäistä kertaa töissä.

Toukokuussa pidin palkatta yhdistyksen myyntipöytää ja kaksi kertaa myin festareilla tekemiäni koruja, mutta vieläkin vähän aidompaa työtä tuli tehtyä. Olin leiriohjaajana, olin siis vastuussa viikon 24 tuntia vuorokaudessa (no, josta nukuin seitsemän).

Se on erinomaisen rankka ja erinomaisen palkitseva työ. Olen ollut Luontoliiton leireillä joka kesä ekasta luokasta alkaen, ja oli ihanaa päästää 'tiskin taakse', tekemään kivaa leiriä toisille lapsille. Kaikki ei mennyt putkeen: leirimme oli pinnan alla kauhea kaaos, valvoimme ihan liian myöhään emmekä silti ehtineet kokoustaa, lapset hajoilivat, ohjelma ei pitänyt, mutta silti nautin lähes joka hetkestä leirillä.

Ja opin mistä todellinen vapaahetki muodostuu. Sellaisesta, kun on vetänyt ohjelmaa ja ollut kaitsemassa lapsia heräämisestään asti, ja sitten on hetken rauha. Tehdystä työstä se rauha syntyy, ei mistään muusta. Parasta leirillä oli vapaavuoro (sain pyöräillä yksin ja juoda teetä, katsella peuroja ja merta) ja viimeisen illan nuotion sytytys kolmeen pekkaan ja suklaalevy jaettavana.

Toiseksi parasta oli ehkä kriiseily yöllä ja ennen kaikkea se rauha ja helpotus kun ongelmat saatiin ratkaistua. Missä syntyy parempi yhteishenki kuin kriisien keskellä?

Opin arvostamaan suklaata ja herkkuja. Leirillä leiriohjaajana ollessa ne voivat olla kultaa arvokkaampia.

Ema Saikoolle (tai oikeastaan kelle tahansa vanhan ajan runoilijalle)

Tiikerin vuonna, 149 vuotta poismenosi jälkeen

Vielä sinunkin aikanasi on ollut sellainen maailma jossa on voinut elää rauhassa kirjojen, runojen, maalaustaiteen ja niitä rakastavien ihmisten keskellä. Rikkaampana kuin kukaan nykyään. Minä olen kuudentoista ikäinen tyttö ja asun melkein toisella puolella maailmaa, Pohjois-Euroopassa. Pidän kyllä tietokoneista ja siitä, että musiikkia voi kuunnella nauhoitettuna ja että kaksikymmentä virstaa taittuu autolla helposti tunnissa ja monesta muustakin sen tapaisesta asiasta. Silti kaipaan usein menneisyyteen.

Nykymaailma ei anna omistautua taiteella, harvalla siihen tosin nykyäänkään olisi varoja. Yhteiskunta on jo vaatinut minut päättämään, mitä ammatikseni tahdon (valitsin matematiikan ja fysiikan opiskelun, ehkä jonkinlaiseksi vastakohdaksi kirjallisuudelle tai jotain). Olen opiskellut yhdeksän vuotta, ja jos olen oikein ahkera, valmistun kymmenen vuoden kuluttua ammattiin. Näen, kuinka pudistelet päätäsi uskomatta, mutta totta se on. Maailma on käynyt hirvittävän monimutkaiseksi.

Sinä kutsut 'hollantilaiseksi tieteeksi' kaikkea, minkä perustalle nyky-yhteiskuntamme rakentuu. Hollanti on pieni maa, vielä pienempi kieli. Englanti (Perryn kieli, muistathan) hallitsee maailmaa, kiinan merkitys kasvaa kasvamistaan. Tämä on teknillinen maailma, jossa voi tulla kuuluisaksi olemalla kaunis, laulamalla lauluja joista ihmiset tahtovat maksaa tai joskus ihan sattumalta. Mutta runoilijoita ja kuvateiteilijoita tämä aika ei kaipaa (ja kalligrafia, sen voisi todella sanoa olevan kuoleva ala. Minun maassani sellaista ei ole koskaan ollutkaan)

Minullakin oli silmätulehdus kun luin runokokoelmaasi. Nykyään se paranee viikossa silmätipoilla ja jopa sokeuteen johtavia sairauksia osataan hoitaa. Sinä elit yli seitsemänkymmenen ikäiseksi maailmassa, joka ei tuntenut antibiootteja, tiennyt vitamiinesita, hädin tuskin tunsi rokotteet. Haluaisin kovasti tietää, milloin maailmastamme tuli näin monimutkainen.

Ennen kuin saan sen selville, voin vain lukea vanhoja runoja, opiskella historiaa ja maalata, paeta niiden teitä.
-----
Luin Kai Niemisen uusimman suomennoksen, kirjan Ema Saikoon runoja. Ja vaikutuin. Huomasin muuten karuksi totuudeksi sen, etten ole lukenut elämässäni aiemmin kuin ehkä kaksi kirjaa naisten kirjoittamia runoja. Miksi?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen

Millainen ihminen ostaa häkkikanalan munia?

Millainen ihminen ostaa israelilaisia appelsiineja?

Olen kirjoittanut kesällä määrällisesti paljon: aloin viimein kunnolla kirjoittaa ikuisuusprojektiani, pitkää fantasiatarinaa ja se taitaa viedä kaikki mehut minusta. Runoja on lomalla syntynyt ehkä kaksi, muita tekstejä muutama. Ja blogiin en ole jaksanut mitään. Kuvittelen aina kirjoittavani ylös pieniä huomioita tosielämästä: 'näin pyöräilijän, joka näytti suuntamerkkiä jalallaan', mutta vaikka jaksaisin kaivaa vihon esiin ja kirjoittaa ylös mitä mielessäni silloin on, ei niistä runoja tai proosaa synny.

Menin kuvataideluokalle, ja ymmärsin ettei se ole minua varten. Entä, jos tajuan ettei matematiikkaakaan ole minulle? Minulle jäisi enää kirjoittaminen. Sisko elätti ja elättää itsensä kuudentoista ikäisestä kirjoittamalla... Mutta en minä oikeasti oikeasti ole lahjakas

Olo on levoton

Itkin aamulla uutisia lukiessa

"Mitä he tekevät kun ensi vuonna tulemme sadalla laivalla? Pudottavat atomipommin?"

Israel oikeuttaa olemassaolonsa ja politiikkansa sillä, että juutalaiset ovat aina olleet sorrettu kansa ja heidät on ajettu maastaan. Ja sillä että palestiinalaiset tekevät pommi-iskuja tai ampuvat raketteja.

Kuka muistaa Gazan sodan uhrimäärät? Alle kuukaudessa monta tuhatta palestiinalaista ja 13 israelilaista.

Ja kun sotaa vastaan osoitettiin mieltä, meitä oli mielenosoituksissa n. 100-200, emmekä kertaakaan päätyneet painettuihin lehtiin tai televisioon, minäen ainakaan nähnyt. Israelin puolesta marssi kerran 2000 ihmistä ja he olivat puoli yhdeksän uutisissa.

Gazaan ei saa viedä kaakaota, hilloa eikä sementtiä, muun muassa nuo ovat Israelin kieltämien asioiden listalla. Miten korjaat sodan vaurioittaman kaupungin ilman sementtiä?

Jos osaat sanoa jotakin Israelin puolesta, sano ihmeessä. Minä kun en osaa sanoa enää mitään.

Sarjassamme rakkausrunot

Minä rakastan sinua, koska meri on

Minä olen Lorca ja ole sinä Dali
kaksi hullua (kaksi taiteilijaa)

Kello on neljä iltapäivällä
humallun tiedosta
Kello on neljä iltapäivällä
että sinä olet olemassa
Kello on neljä iltapäivällä
niin kuin minäkin olen

- sinä piirrät rumia kuvia
- et vain ymmärrä niitä
Enkä tahdokaan ymmärtää
ymmärrys on

kaivo
täynnä sokeaa valoa

odotan vahingossa
sinua
unohdun katsomaan
(sinua)
hymyilen yksinäni
( )

kirjjoitan paprille sekava sanoja

SIKSI ETTÄ MERI ON SININEN
taivas oksentavaa purppuraa
pilvien katseiden hahmo
ja kevät

kuparinen

nosturinsiipi


(Kun olin kirjoittanut tämän runon, näin sateenkaaren.) Itse asiassa en tunne enää mitään tälläistä kys. henkilöä kohtaan, mutta vahvan runon sain aikaiseksi... Kiintoisaa. Luin Lorcaa pitkästä aikaa, ja tämä runo on myös kunnianosoitus hänelle. Tälläisiä tekstejä tahtoisin kirjoittaa.

Hassuus on suhteellista

Millaiset kasvot?
Muistaisinpa. Mieleen jäi
vain joutavuudet:
persilja-allergia
ja ne samettihousut


Runotorstain teemaan 'hassu'. Eiköhän ihminen ole vähän hassu, jos tuollaisia juttuja muistelee? Paremmin runo mätsää ehkä ilman tankamittaa: millaiset kasvot/muistaisinpa. Mieleen jäi/vain joutavuuksia/persilja-allergia/ja samettihousut

Seurallista runoharrastusta?!

"Töölönlahdella
havaittu harvinainen
haikuyhteisö"

Villa Kivessä oli viime torstaina Japania ry:n haiku&tankaklubin päättäjäiset. Olin toista kertaa elämässä runotapahtumassa... Oli ihan mukavaa, vaikka aika pitkälti ihmiset juttelivat vanhojen tuttujensa kanssa (niin, vanhojen, suurin osa porukkaa oli siinä 40 tai 50 vuotta minua vanhempia). Kirjoitimme haikuja aloituksella 'töölönlah-', josta sain minä syntymään muunmuassa haikun:

Töölönlahdella
toukokuu on lasia
vesisirpaleet

Olen nyt kirjoittanut muutenkin viiem aikoina muutaman haikun, vaikka olen kovasti väittänyt runomittaa suomenkieleen liian lyhyeksi ja tönköksi ja ainakin minulle sopimattomaksi. Kerran kuitenkin heräsin aamulla, ja unipäiväkirjaa pitävänä mietin tietysti, että mitäköhän unta näin. Unessani olin herännyt, noussut ylös ja kirjoittanut mieleeni tulleen haikun ensimmäiselle löytämälleni paperille. Ja oikeasti herätessäni tajusin muistavani yhä runon lähes kokonaan:

Metelin läpi
katson tätä maailmaa,
kuuntelen kuuta.

... Haikuklubin uusimmassa julkaisussa väitettiin, että "ainoa ehto runoilulle on olla hereillä". En enää allekirjoita väitettä :D

Novelli veripunaisesta kukasta

Jos nukkuu kirsikkapuun alla ja herää, luulee hetken ajan veden muuttuneen vadelmalimonadiksi.

Kun olin pieni, lempilauluni oli seitsemästoista kappale sellaisella levyllä, jonka kannessa oli Leninin kuva (Leninillä oli suuri otsa ja hän oli hyvä mies ja hän asuu kaukana Vietnamista, olin ehkä viisi kun opin tuon)

Sitten kun nousee ylös, ymmärtää taas että maailma ei ole muuttunut miksikään.

Esitin sen laulun kerran pikkujouluissa vanhoille taistolaisille, vaikken ole koskaan osannut laulaa. Siskon poikaystävä oli kiva, kun se opetti minut käyttämään cd-soitinta ja soittamaan sitä levyä ilman äidin apua.

Kohottaa silti katseensa ja katselee vaaleanpunaisia latvoja, unohtaa hetkeksi.

Kuuntelin sen laulun pitkästä aikaa seitsemännellä koulussa, kun puhuimme pelottavasta musiikista. Nauroimme yhdessä sille, kuinka hullu laulu se on ja kuinka outoa, että sellaista on koskaan laulettukaan.

Lopulta on pakko laskea katse: alkaa sataa vettä ja silmiin osuu pisaroita.

(enkä koskaan lopettanut rakastamasta sitä laulua)

Olen lukenut liikaa japanilaisia runoja

Luin viikonloppuna japanilaisten runojen englantiin kääntämistä käsittelevää kirjaa One hundred frogs. Se sisältää mm. 100 käännöstä Bashon tunnetusta haikusta "furu ike ya/karezu tobikomu/ mizu no oto". Suomeksi runo taipuu helpoiten/suorimmin ehkä muotoon "vanha lampi ja/sammakon hypätessä/veden ääni".

...Runotorstain teema "hyppy" tuo siis mieleeni lähinnä sammakot. Tässä muutama astetta luovempi käännökseni/väännökseni sammakkorunosta:

lammikko iänikunen,
vesiallas varsin vanha,
sinne sammakko putoopi
pinta särkyy, vesi läikkyy


Hiljainen lampi
sammakko hyppää
pärskähdys


Vanha lampi:
veden ääni sammakon
loikatessa

vaihtoehtona vapaus

tyttö valitsee kirkon sijasta kirjaston

(oho, unohdin takin)

Kirjasto, Bibliotek
aika pysähtyy viheltäen

hyllymetreittäin unelmia kolmelta vuosituhannelta

Eikä hän löydä sitä mitä etsii,
ei sitä koskaan löydä

(löysin lusikan heinäsuovasta)

Kadulla taas
askeleet taas tihenevät
taas aika juoksee liian nopeaan

koulun piha on tyhjin

niiaus: anteeksi että olen myöhässä

mutta ei hän kadu tippaakaan:
vaihtaa nyt viisi minuuttia pysähtyneeseen aikaan, tietysti
(mainio kauppa suorastaan!)

opettaja nyrpistää nenäänsä:
hymy suussa, on sillä otsaa

Runotorstai: vaihtoehto. Ehkä turhan sekava oikeaksi runoksi, vaatisi paljon lisää fiksailua. Käyn liian usein kirjastossa: ei tee hyvää terveydelle unohtaa takki tai jättää syömättä. Mutta kirjastossa... saa unohtaa ja olla hetken rauhassa, eikä kuitenkaan yksin. Se on liian hienoa. Broileririsotto vai kiinalaisia runoja?!

Jotkut lapset karkaavat koulusta
(käydäkseen kirjastossa)
Jotkut lapset valvovat salaa
(lukeakseen runoja)

Kyllä sellaisia on pakko olla muitakin.

Jos itken tänä yönä, en itke surua

onni on sitä että tulostaa 20 sivua valmista tekstiä

onni on sitä että on yhdessä hiljaa

onni on sitä että lukee vanhoja kirjoja ja nauraa tai itkee

onni on sitä että kuuntelee musiikkia ja ymmärtää jotakin uutta

onni on sitä että juo teetä

onni on sitä että käy kirjastossa ruokatunnilla

onni on sitä että näkee kauniita unia yöllä

onni on sitä että muistaa että on ystäviä

Kuvassa näkyy kirjahylly

Tai siis pikkupätkä kirjahyllyäni, runot.

Huomaan itsekin vasta nyt, että kirjoista tasan yksi on uutena ostettu, muut kirjastoista ostteuja, antikvariaateista, yms. Jos ollaan tarkkoja, kuusi kirjoista on äitini. Minulla ne ovat vain kestolainassa. Se kirja joka ei mahtunut kuvaan, on oikeastaan varastettu. Yksi kirjoista on vuodelta 2010, yksi vuodelta 1929 ['uutta suomalaista runoutta' esim. Aleksis Kivi ja Eino Leino]. Vanhimmat runot ovat toisessa kulunutkantisessa kirjassa, Anhavan tankasuomennosten joukosta löytyy yli 1000 vuotta vanhoja tekstejä. Tärkeimmät/rakkaimmat minulle ovat Brechtin runot ja ne tankat. Viidestätoista kirjasta noin neljä on vasemmistolaissävytteisiä, neljä japanilaisia. Ja noin seitsemän suomalaisia (luvuissa mukana se kuvasta puuttuva teos)

Melkein kaikki kirjoista ovat lukemisen arvoisia tai suorastaan todella hyviä :)

Kirjoittaa, ei kirjoita, kirjoittaa, ei kirjoita

otan kynän käteeni
paperille alkaa syntyä tavuja sanoja lauseita
yksi kokonainen virkekin
kielikuvia ja harkittu viittaus
mutta ei se runolta näytä

Runotorstai. Sana 'kärsimys' toi tällä hetkellä auttamatta mieleeni äidinkielen lopputyön, jonka palautuspäivä on ensi torstai ja joka on pahasti kesken. Aiheena joku suomalainen kirjailija: esittelen Kai Niemistä ja hänen tuotantoaan.

Tämä runo on pastissista hänelle. Se kuvaa lopputyöfiiliksiä aika hyvin, vaikken tiedä muistuttaako se herran tuotantoa juurikaan...

Tyynykirja

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, monen mutkan kautta törmäsin Genjin tarina -romaaniin keväällä ja sitä kautta innostuin niin tankarunoihin kuin saman aikakauden, Japanin heiankauden muihinkin kirjoihin.

Nyt alkaa olla kirjaston valikoima luettu: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Sugawara Takasuen tytär, suomantanut Miika Pölkki) ei ollut kummoinen kirja ja, mitä ihmettä, kääntäjä ei ollut kääntänyt tankarunoja mittaan! Matematiikkaa rakastavana ihmisenä se oli järkytys. Ja sitten se Tyynykirja, The pillow book of Sei Shonagon (kääntänyt englantiin Ivan Morris) jonka olen muutamaa sivua vaille lukenut. Näiden lisäksi ajankauden kirjallisuutta en ole (vielä!) löytänyt, enkä edes tiedä kuin pari kolme teosta lisää.

Tyynykirja (ts. tyynyn alla pidettävä kirja, päiväkirja) on mainio kokoelma anekdootteja hovin elämästä, runoja ja runokirjeenvaihtoja ja listoja (ärsyttäviä asioita, asioita jotka ovat kaukana vaikka lähellä, asioita jotka ovat menettäneet voimansa yms). Iso osa tarinoista keskittyy lähinnä kehumaan keisarinnaa tai hovimiehiä että kuinka mahtavilta he näyttävät myös tänään ja blaa, kirjan mielenkiintoisuus on muualla. Vaikka englanti ei minusta ole vähääkään runouden kieli, kirjassa on runoja ja siitä minä pidän. Myös monet listat ovat kiintoisia/hauskoja/jänniä. Lukemisen arvoinen kirja!

Olen kääntänyt muutaman runon kirjasta. Vuodenaikaan sopien:
Kuin kukkasia
leikkien leijuu lumi
talvitaivaalta
ja hetken sydämessäni
tunnen kevään saapuneen

Englanninkielinen versio josta käänsin (eikä muuten Morriskaan käännä tavumittaan)
As though pretending to be blooms
the snow flakes scatter
in the wintry sky
and for a moment in my heart
I feel that spring has come

"Mustana maidolla kylmänä kuumana"

Hän tuli kuitenkin

kaksi kupillista kaakaota
miksi katonrajassa kulkee turkoosi putki, en ehtinyt kysyä
oli liikaa sanottavaa

-olen rakastunut rakkauteen
-niin minäkin

kaksi tyhjää kuppia
eripariset


Runotorstain haasteeseen 'tuli'. Olisi minulla tulestakin runoja, mutta nyt tällä viisiin. Onnea ja kiitos runokokoelman julkaisseelle kahviseuralleni.

Opettajalleni

Minulla on mitä mainioin äidinkielen opettaja. Tässä kuitenkin muutama asia, josta olen eri mieltä.

Minä tykkään kirjoittaa niin kuin kirjoitan. Sinä käsket välttää "Katri Valalaista toistoa, joka on niin 30-lukua", mutta kun rakastan, rakastan sitä niin paljon. Ja muun muassa eräs finlandia-palkittu kirjailija käyttää sitä, käyttää vieläpä paljon, ja tuskimpa sinä hänelle siitä kehtaisit valittaa.

Se eräs finlandia-palkittu oli tietenkin Kjell Westö, suurimpia suosikeitani kirjallisuuden maailmasta. On mahdollista, että olen oppinut sen kielen piirteen häneltä, mutta silläkään taas ei ole mitään väliä. Jotakuta matkin kuitenkin, haluan tai en. Tajusin muuten oikeastaan vasta vääntäessäni esseetä hänen kirjastaan "Missä kuljimme kerran" kuinka paljon rakastan kyseistä teosta. Ja silloin tajusin siis viimeinkin mitä hyötyä on kirjallisuuden purkamisesta tekstinä, kirjallisuuskritiikistä. Tiedän, että sanoisit että ei se nyt noinkaan mene, mutta jos minulle kirjallisuuskritiikki on tärkeää juuri tuon vuoksi, niin mitä siitä?

Niin, ja taide ei todellakaan synny vasta lukijan/kokijan päässä. Jos minä kirjoitan blogiini tai äidinkielen tunnille tai kirjettä, niin tietysti kirjoitan sitä lukijalle. Jos kirjoitan illalla pimeässä päiväkirjaa, kirjoitan sitä samasta syystä kuin syön tai hengitän tai nukun. En tee sitä taiteen vuoksi, mutta taiteeksihan se lasketaan. Ja se on olemassa vaikka en näyttäisi sitä kenellekään, edes haaveilisi näyttäväni - tai edes lukisi itse. (Heh, sainhan sen ajatusviivankin ympättyä tähän tekstiin!)

Sisareni sanoi, että koulussamme oli hänen aikanaan todella paljon ihan hulluja opettajia, ja todella paljon todella hyviä opettajia. Allekirjoitan väitteen täysin.

PS. Hauskin asia toissa syksynä oli se, kun käännyn katsomaan mitä ääntä varastosta kuuluu ja ovelta kurkistaa luuranko. Kiitos myös siitä.

Rykelmä maailmaa

Onko se edes runo?

Runotorstain haasteeseen 'rykelmä'

jotain uutta länsirintamalta

Rekisteröidyin rakkausrunot.net:iin vihdoin. Siellä näyttää pyörivän sen verran paljon väkeä, että minullekin riittäisi palautteen antajia. Löydyn nimellä Fujiwara, osa runoista on jo ollut täällä.

Olen alkanut harrastaa runojen kääntämistä. Ei minun varmaankaan pitäisi, englantini tai tankataitoni eivät riitä, mutta on se vain niin hauskaa hommaa..!

Minne käärisin
onneni? Sanoisinko:
Ommelkaa hihat
enemmän kiinni tähän
kiinalaiseen pukuuni

Kimonon hihat, erityisesti vanhanmallisen, on ommeltu ainoastaan 'osittain' kiinni. Runo on alunperin 'Harukanaru toki no naka de Hachiyo shu' -animen jaksosta 15. Koska en osaa japania, se on käännetty englannin kielestä:

What should I use
to envelop my happiness?
I should have said
sew sleeves more full than usual
for my chinese robe

Ja tänään ärsyttää...

Konservatiivisuus.

Iltapäivälehden lööppi huusi eilen jotain sen suuntaista kuin 'naisjuntajien kiihkeä suutelu järkytti' tai jotain. Naisjuontajien. Lesboja. Voi ei, telkkarissa näkyy lesboja.

Ja pari viikkoa sitten 'pankkiryöstön tekijä pukeutui naiseksi'. Transvestiitti? Voi ei.

Miksi edelleen epäheteronormatiivisuudesta saa revittyä otsikoita??

Eräs luokkamme lempinimistä muiden koululaisten suussa on kuulemma 'lesboluokka'. Miksi edelleen tuollaista nostetaan esiin? Miksi kun halutaan puhua pahaa, käytetään tuollaista nimeä?

'onko se okei pukeutua mieheksi' kysyi nuorisotalon ohjaaja kun esittelin tulevaa cosplay-roolipukua. On se okei. Sietäisi olla.

'ehkä tuollaisissa vaatteissa voi leimautua lesboksi' sanoo isä toisesta asustani.

Ja mitä sitten. Miksi on olemassa yhä kielteinen käsite leimautumisesta homoseksuaaliksi?

... Anteeksi tekstin laatu mutta kun ärsytti.

Naamiot

- Minä en ole nähnyt yhtään Shakespearen näytelmää, sanon vähän ujona ja pyörittelen lusikkaa kaakaossani.
- En minäkään ole lukenut kuin Hamletin, hän sanoo, äänestä kuulen että hän hymyilee.
- Mutta sinähän olit lukenut vaikka mitä, niitä sellaisia vanhoja nahkaselkäisiä kirjoja, hän jatkaa vielä. Minun pitäisi vastata äkkiä, keksiä vastaus, joka ei olisi aivan typerä, etten korostaisi liikaa lukeneisuuttani tai vähättelisi tai olisi epäkohtelias…
- Ai sellaista kuin Dostojevski, Wilde tai Victor Hugo? Niin no, kai minä olen niitä aika paljon lukenut, tai ainakin keskimääräistä enemmän, koetan kuulostaa vähän hajamieliseltä, siltä, etten eläisi noiden kirjojen vuoksi (tai hänen vuokseen). Taidan kuulostaa lähinnä siltä, että olisin väsynyt tai epäkiinnostunut. Hetki hetkeltä minua hermostuttaa enemmän.
- Kaikki me seisomme katuojassa, mutta vain jotkut meistä katsovat tähtiin, hän vaihtaa yllättäen aihetta, oletko sinä niitä tähtiin katselijoita?
Taidan punastua vastatessani.
- Kai minä olen, vilkaisen hänen kasvojaan: tähtisilmät katsovat minua tarkkaavaisesti. Ovat kai katsoneet koko ajan?
- Maailmankartta, jonne ei ole merkitty utopiaa, ei ole vilkaisemisen arvoinen, koska se jättää pois sen maan, jonne ihmiskunta on aina rantautumassa
Vasta silloin tajuan, että hän sitatoi jotakuta.
- Et tainnut keksiä tuota itse?
- Haittaako se? hän naurahtaa, joku sen on kirjoittanut aiemmin, mutta minä sanon sen sinulle, juuri tänään, juuri täällä. Tänään se on sinulle, vieläkin hän katsoo minua silmiin
Menen yhä enemmän hämilleni, melkein änkytän heittäessäni kysymyksen takaisin.
- Entä sinä, oletko sinä haaveilija?
Ensi kertaa hän hiljenee, katse putoaa alas.
- Onnettomana/ oivallan olevani/ kuin päällyskaapu/ jonka hihat eivät saa/ koskettaa ranteitanne, lausuessaan runoa hän riisuu kädestään mustat hansikkaat, ne jotka hänellä on aina, ne joihin kiinnitin hänessä ensiksi huomiota.
- Ainakin ennen minä haaveilin, hän sanoo aivan hiljaa. Enemmän minua järkyttää hänen äänensä sävy kuin ranteiden arvet.
Minun on pakko halata häntä. Pöytä kolahtaa kun kumarran tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu heikosti suitsukkeelta.
- Simpukka voi elää ilman kuortaan jos sen eristää merestä, lausun mieleeni ensinnä tulevat sanat
- Keksitkö tuon itse? hän kysyy yllättyneenä. Päästän hänet irti, mutta tuolini jää lähemmäs.
- En, se on jostakin kirjasta
Ja taas hän hymyilee.
- Iskit takaisin omilla aseillani, kieroa. Sinä kun luet paljon, niin satutko tietämään sen kirjan, jossa on Johanna- nimisiä veneitä, 19 hatturasiaa ja autio tanssipaviljonki?
- En? kurtistan kulmiani. En tiedä vaihtaako hän tahallaan aihetta, poukkoilee, sitatoi, kiertelee, vai onko se vain hänen luontonsa.
- Minulla on tasan yksi hatturasia. Tänään menen ja poltan sen, hänen äänensä on taas erilainen: päättäväinen. Absurdi, koska hänen lauseensa on niin outo. Enkä kuitenkaan naura.
- Täh?
- Minä lainaan sen kirjan sinulle, tuon sen ensi kerralla, hän sanoo ja nousee ylös.
Tajuan yhtäkkiä, että ulkona on jo pimeää. Mitä kello on? Hetkeen en muista, onko kesä, talvi, syksy: onko jo myöhä. Helmikuu, sentään muistan. Olemme me tunteja istuneet.
Minäkin nousen ylös ja hetken me seisomme vastakkain, ihan lähellä toisiamme. Hän hymyilee, hipaisee taas kädessään olevalla hansikkaalla poskeani. Me emme suutele.
- Nähdään! Hän vilkuttaa vielä ovelta.

- -
Kirjoitettu koulussa, aiheena 'naamiot'. Tässä tarinassa on jotain vieläkin kökköyksiä, mutta tykkään itse hirveästi kokonaisuudesta. Idea alkoi valua Oscar Wildestä ja hänen esseestään Naamioiden totuus [joka käsittelee Shakespearea]. Sisältää siis sitaatteja häneltä, mutta myös muista kirjoista.

Keitä henkilöt ovat? Minkä ikäisiä? Sukupuolensa?

2010 -->

Olen kirjoittanut joululomalla ja sen jälkeen enemmän kuin koko syksynä, jos sivumääriä alkaisi laskemaan. Ja huonotasoisempaa tekstiä kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Huokaus. Minun oli tarkoitus osallistua runotorstain megahaasteeseen, mutta sekin jäi: valitsin liian vaikean tavoitteen (tanka joka viikolta)

Ja sitten seuraa lista tärkeimmistä asioista, joista minun pitäisi teksteissäni päästä eroon:
1. ajatusviivan tuhlailu - koko ajan - milloin minnekin
2. puolipisteen käyttö; käytän sitä ilmeisestikin väärin
3. sanojen toisto, toisto jota rakastan ihan liikaa
5. (sulkeiden käyttö joka toisessa lauseessa)
4. ja vähentää lauseiden aloittamista ja-sanalla tai muilla konjuktioilla
5. 'kaksinkertaisen' kappalejaon käyttö

Uudenvuoden lupauksena aion ainoastaan kirjoittaa ja lukea paljon. Niin, ja ehkä opetella pelaamaan paremmin, pukeutua viksummin tai jos pahin taphtuu pukeutua tosiaan pelkkään harmaaseen, puhumaan oikeista asioista ja myös olemaan oikealla tavalla hiljaa, oppia laskemaan matematiikkaa ja lukea 500 sivua ruotsiksi...