torstai 24. joulukuuta 2009

24. päivänä vuoden viimeistä kuukautta gregoriaanisen kalenterin mukaan

(Ottakaa teksti mieluummin huumorina kuin jumalanpilkkana, mieluummin mielipiteeni kuin ärsyttämisenä)

”Jeesus oli sittenkin vain yksi ihminen
mutta Rooman orjalauma
tuhatlukuinen”

Pari tuhatta vuotta sitten nyky-Palestiinan alueella syntyi lapsi. Montakin lasta, mutta yksi muita tärkeämpänä: tällä lapsella oli lahja puhua, ja hänellä oli myös asiaa. Jälkimaailma muistaa hänet maailman suurimpana agitaattorina, jota seuraa yhä kolmasosa maailman kansoista: enemmän kun yhtäkään poliittista aatetta koskaan. Ehkä hänessä oli lääkärinkin vikaa, tai taikurin, tai sitten jälkeen tulleissa vain oli ihmisiä joilla oli kirjoittajan lahjoja ja kaunis mielikuvitus.

Vartuttuaan lapsi puhui uskontoa vastaan, ja suurimpana rikoksenaan, väitti itseään jumalan pojaksi. Ja moni uskoi: tämän miehen ei tarvinnut uhata kaasukammioilla tai lamalla, kuten eräiden myöhempien mestaripuhujien. Sanoma oli riittävän kaunis ilmankin.

Puhui mies asiaakin: puhui vallanpitäjiä vastaan, kirkon paatuneita normeja vastaan, väkivaltaa vastaan. Ja suurimmassa osaa asioita mies oli oikeassa.

Maailma olisi parempi paikka, jos me rakastaisimme vihamiehiämme ja jos iskun saadessamme kääntäisimme toisenkin posken lyötäväksi. Jos ihminen todella elää näin olemalla kristitty, on se hieno ja arvostettava asia. Minä en tarvitse taivasta ymmärtääkseni, että noin meidän pitäisi elää.

”Jaksaakseen ponnistella eteenpäin tässä elämässä, ihminen tarvitsee jonkin elämää suuremman aatteen jota kantaa” Sitaatti ei ole sanatarkka, Leo Trotskia sen pitäisi olla kuitenkin. Minä en tarvitse voimaksi uskontoa, enkä kirkkoa perinteineen ainakaan. Mutta ei minulla ole oikeutta kieltää muilta heidän uskontojaan: ei heillä ole oikeutta kieltää minua.

”mutta muistetaan, minkä takia me olemme eläneet. Vallankumouksen takia, eikö niin?”
”niin.”
, kaksi hengenvaarallisesti sairasta ihmistä jutteli keittiössämme. Olisi hienoa sanoa, ettei äänissä ollut katkeruutta, mutta silti parempi pysyä totuudessa.

”Jeesus oli sittenkin vain
yksi ihminen
mutta miljooniin jo nousee määrä
köyhien”

Hyvää keskitalven juhlaa, anteeksiannon, rakkauden ja rauhan juhlaa! Ja onnellista uutta vuotta 2010!

lauantai 12. joulukuuta 2009

"Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu"

Palais des etats
petticoat sacher
bonnet perfecto
classical le prince

Ihmisillä on kiire
tai sitten ne jonottaa
Sen nimi on joulukuu

Polvisukissa on kylmä
silkkihansikkaissa ja
pitsikauluksessa

Aivan yhtäkkiä
taivaalta alkaa putoilla
suuria valkeita hiutaleita:
Maassa rauha on sama kuin lunta
Kaupunki on vaiti
lumihiutaleet hymyilevät


Taas runotorstain inspiroimana: Pysähtynyt. Tämän päivän tunnelmista syntynyt runo. Otsikko ja säe 'maassa rauha on sama kuin lunta' lainattu Ultra Bra-yhtyeen kappaleista [rakastan tällä hetkellä lainailla säkeitä, suokaa anteeksi]. Ensimmäisen kappaleen sanat mitä sattuu kieliä, ensisäe suomeksi 'Säätytalo' eli tapahtumapaikka.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Itsenäisyyspäivänäkin

Ei tule hyvää runoa:
rakkaudesta on helpompi kirjoittaa,
vallankumouksesta tai surusta
tästä aiheesta en osaa

Radiossa Mannerheim kehuu sotilaitaan
en pidä hänen äänestään
ja uniformunsa verenkarvas
"Vain hiekkaharjun männyt kasvoivat muutaman sentin"
hänen hattunsa kai useamman

En tunne yhtään sotaveteraania
mummi oli Ruotsissa ja pissasi verhoihin
Tuttu setä eli sota-ajan
enkä siitäkään muista
kuin maalauksensa vankilan pihasta
Nyt sekin mies on kuollut
eikä kukaan itke
kun punaorvoille lasketaan seppele

Mutta kyllä minä silti rakastan sitä laulua
missä lauletaan 'sininen on taivas, siniset on silmänsä sen'
mutta laulanhan minä Hoosiannaakin
vaikken tunne koko miestä


Tässä kaikki mitä pullamössösukupolven lapsi sai irti isänmaasta tänään. Toisen säkeistön sitaatti on Kjell Westön kirjasta 'Missä kuljimme kerran', siitä kohtaa kun puhutaan Tammisaaren vankileireistä ja joukkohaudoista: "Se oli kuin olisi kylvänyt vastakynnettyihin vakoihin, mutrta tästä kylvöstä ei kasvanut uutta laihoa. Ainoastaan hiekkanummen männyt kasvoivat muutaman sentin, ja jotkut paikkakunnan asukkaat olivat sitä mieltä, että puut humisivat surullisemmin kuin ennen." Tuttu setä viittaa Veikko Porkkalaan, yli satavuotiaana tänä vuonna kuolleeseen punaorpoon "joka ei anna koskaan anteeksi". En pidä Mannerheimista mutta itsenäisyyttä arvostan lopulta kuitenkin.

lauantai 5. joulukuuta 2009

teininä on kivaa koska saa rauhassa olla omituinen

Lauantai-ilta: istun tietokoneella puolipimeässä ja katson internetistä huonoa animea. Viereisissä huoneissa sukulaistädit juovat viiniä ja syövät puoli vuotta vanhaa kalaa. Korsetti kiristää, koska join liikaa (colaa), päälläni on puoli kiloa mustaa pitsiä ja kaksi valkeaa kangasruusua. 'kaikista esineistä rakkaimmat ovat minulle käytetyt' runoili kuuluisa mies, mutta minä rakastan eniten sekalaisimmista sekalaisia esineitä. Pöydällä vieressäni on pinottuna kaunis kokoelma: Kapteeni Nemo -sarjakuva, Moottoripyöräpäiväkirja- elokuva, ikivanha Robinson Crusoe- kirja ja pari postikorttia.

Olen tyttövaltaisella kuvataideluokalla eikä kukaan huomaa tulen kouluun sitten punkkarina, goottina tai hippivaatteissa. Pyjamankin huomasi vasta englanninopettaja. Koulun jälkeen minä istun opettajainhuoneessa pelaamassa lautapelejä rinnakkaisluokan poikien kanssa ja keskustelen fysiikanopettajan kanssa Che Guevarasta. Nauramme huonoille vitseille ja juomme halpaa teetä.

Kotona ennen nukkumaanmenoa masennun ja kirjoitan synkkiä rivejä päiväkirjaan. Luen runoja vuosisatojen takaa ja mietin ovatko runoilijat juuri niitä, jotka eivät löydä koskaan elämän tarkoitusta tai edes rakkautta.

Ehkä minusta jonain päivänä tulee normaali. Tai sitten ei. Normaalit ihmiset eivät kirjoita runoja?

...Kai minä tosiaan lähden löysäämään tätä korsettia että voin juoda lisää

perjantai 27. marraskuuta 2009

"Täytyy unohtaa voidakseen muistaa"

"Ja kun olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa surunsa aina) niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut"
Mutta jotten unohtaisi:

paahtoleivän tuoksu
mattolaituri
tähtitaivas
halaaminen
vakosamettihousut
nauru
pitsi
silmät
kaapelitehdas
merihaka
hauhonpuisto
bockholmen
vaja
silinteri
kinkkuleviterasia
ruisleipä
valkoinen paperiviuhka

Ehkä vielä joskus opin pitämään persikoista ja syömään luumuja muistelematta.


Runotorstain haaste "Jotta en unohtaisi" Ja yhä aihe jumittaa samssa ihmisessä kuin parissa kolmessa viime postauksessa

...Enkä muuten kuollakseni muista, mistä otsikon sitaatti on. Tunnistaako joku? Taitaa olla jostakin elokuvasta tai kirjasta. Ja runon alun sitaatti on Pikku Prinssi- kirjasta. Vaikka se on vähän hullua, minä taidan kuitenkin pitää surusta.

torstai 12. marraskuuta 2009

Kuinka saada kommentteja blogiinsa?

Paras tapa on kirjoittaa jotain oikein ärsyttävää. Jos on poliitikko, saa mediajulkisuutta (Halla-Aho!) ja jos on tavallinen pulliainen, joku ärsyyntyy kommentoimaan. Testattu myös tässä blogissa (sotaveteraanit, taide, vallankumous) :)

Seison sanojeni takana, mutta kyllä: kärjistän usein.

...Ja niitä kommentteja saa laittaa. Ihan vaikka sitten 'luen sun blogia', jos muuta asiaa ei ole. Tyhjälle metsälle on ikävä huutaa.

maanantai 9. marraskuuta 2009

sosialismi, taide, unelmat

Perun (useimmat) pahat puheeni herra Oscar Wildestä.

Jätin kouluruokailun välistä ja kiersin ystäväni kaukaa koska minulla oli kiire lukemaan hänen kirjaansa. Pakko se on myöntää; se mies osaa kirjoittaa. Tekstin nimi 'Ihmissielu sosialismissa' naulitsi minut lukemaan: mitä ihmettä voi sisältää dekadentti-aforismikone-idiootin kirjoittama essee sosialismista? Se sisälsi kauniin tarinan siitä, mitä sosialismi voisi olla toteutuessaan kunnolla. Se tuomitsi 'kasarmisosialismin' ja puhui aidosta invidualismista joka luo todellisia taiteilijoita. Se kertoi mikä oikeuttaa agitoimaan ja se kertoi hyviä syitä pyrkiä kohti utopiaa.

Vaikka utopistiseen tilaan, aitoon sosialismiin ei koskaan päästäisi, sinne kannattaa pyrkiä. Siinä vaiheessa maailma on lopulta raiteiltaan kun parempaan ei enää edes kaivata! Jos mielestäsi parempi maailma onkin vaikka keskustapuolueen unelmayhteiskunta: pyri sinne: kunhan pyrit jonnekin.

terveisin viisitoistakesäinen idealisti.

Päivän runo kertoo työelämääntutustumispaikastani jossa vietän loppuviikon.

Viikon verran oikeita töitä:
Lenin katsoo seinältä
hänessä on muuten samaa näköä
kuin Kapteeni Nemossa
Länsisaksalainen silppuri
syö kuolleen miehen kirjeet
kuitit tositteet matkakulukorvaukset
rahasta se on kai täälläkin kyse

torstai 29. lokakuuta 2009

Taiteen tarpeettomuudesta

"...Ainoa syy, joka oikeuttaa tekemään jotakin tarpeetonta, on tekijänsä viehtymys siihen.
Taide on täysin hyödytöntä."
Suunnilleen näin Oscar Wilde kirjoittaa Dorian Grayn muotokuva -romaaninsa esipuheessa.

Kieltämättä taiteen tekeminen on kyllä (kirjoittaminen, piirtäminen) on kyllä kivaa. Eikä se täysin hyödytöntä ole, mutta melkein. Mutta luovaa se ei ole ainakaan, turha kuvitella.. Koska hyvin, hyvin, hyvin harvoin taiteilija keksii mitään uutta. Ihmisiä on elänyt kymmeniä miljardeja, aina joku on keksinyt ideasi aiemmin.

Löysin lähes oman runoni 700-luvulla eläneen runoilijan kirjoittamana, teoksesta jota en ole koskaan aiemmin lukenut. Japanin kieltä on vaikea kääntää: oma tekstini voisi olla vain saman runon eri käännös.

"Kohtasimme kuin kaksi laivaa, jotka sumussa ohittavat toisensa" Oscar Wilde kirjoittaa eräässä runossaan. Ystäväni ihailee runoa, erityisestikin noita säkeitä. Nättejä sanoja, mutteivat ainutlaatuisia. Wildeeä vanhempaa esimerkkiä samasta kielikuvasta en tunne, mutta esimerkiksi Juha Vainio runoilee "yössä kuin laivat, me kohtaamme vain, kunnes taas liu'umme pois"

Kyllähän Mona Lisa- postikortit ja kuviskurssilaisten sadat asetelmamaalaukset ovat taidetta, mutta onko niillä minkäänlaista arvoa? En usko olevani kovin väärässä väittäessäni että iso osa taiteen arvoa tulee ainutkertaisuudesta.

Omaperäisyys on kuollut, melkein kaikki taide on jo tehty. (Ja Google löytänee aivan vastaavia tekstejä kuin tämä. Hurraa.)

(Herra Wilden sitaatit muististani, eivät oikeita suomennoksia. Kyseinen idiootti mukana mm. siksi, etten tahtoisi kenenkään ihailevan tuota miestä - ja koska tuo alun sitaatti oikeastaan toi minut pohtimaan koko asiaa.)

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Tie ulos

En pidä tästä maailmasta
mutta minnepä pääsisin?
Toista universumia
ei ole vieläkään löydetty
mutta jos
- kun -
se löytyy
ostaisin yhden menolipun



Ja sanaakaan
en aio tästä kirjoittaa
muistan kuitenkin
nätin kirjepaperin,
käytävän, hymyn (tyhjän)


Taas kerran runotorstai. klik Päällimmäinen on vastaus viikon haasteeseen 'tie ulos' ja alempi haasteeseen 'rakkausruno ilman sanaa rakkaus'. Alempi tuskin aukeaa kenellekään muulle kuin minulle ja sille toiselle ihmiselle josta runo kertoo. Kirjoitan kyllä muutakin (nuokin syntyneet ennen haasteita), mutta runotorstaihin osallistumisessa on yksi erinomainen puoli. Saa palautetta runoistaan :)

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kirjahylly kertoo

Eli tässä siis on pienoinen kysely, johon on tarkoitus vastata ottamalla vastaukset oman kirjahyllyn kirjojen nimistä. Kolmas ja kaksi viimeistä kysymystä ovat omiani, muut napattu Tuuren blogista. Jos joku innostuu täyttämään, niin saapi kommentoida enemmän kuin mielellään! (Vain yksi vastaus on valehdeltu, lempiväriäni ei vain löytynyt hyllystäni...)

Oletko mies vai nainen?
Pikku naisia (L. Alcott)

Minkä ikäinen olet?
Pikku Prinssi (Saint-Exupery)

Kuvaile itseäsi.
Riehaantunut pilvi (Ikkyu)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Perimmäisten kysymysten äärellä (K. Nieminen)

Kuinka voit nyt?
Varjoissa vaeltaja (I. Auer)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
101 things to see and do in Helsinki

Mihin haluaisit matkustaa?
Maailman ympäri 80 päivässä (J. Verne)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Sputnik rakastettuni (Murakami)

Mikä on lempivärisi?
Punainen lumme (Lempinen)

Millainen sää on nyt?
Musta maalaus (Kankaanpää)

Lempi-vuodenaikasi?
Delfiinikesä

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Rakkauden historia (Krauss)

Mitä pelkäät eniten?
Kauhukypärä (Perevin)

Mikä on mottosi?
Eläinten vallankumous (Orwell)

Mikä on paras neuvo jonka voisit antaa?
Leikisti oikeesti

Miten haluaisit kuolla?
Sitä kukaan ei tiedä (M. Vuorio)

Arvostamasi asia
Jumanzuka mulla on ystävä

Ja joku asia jota et arvosta.
Isänmaan lippu (J. Verne)

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Koulutöitä

Löysimpäs koneeltani maantiedon esitelmäni vuosimallia 2007. Opettaja käski tekemään esitelmän vapaavalintaisesta Amerikan eläimestä, ja tässä on tulos. Tarkasti ohjeiden mukaan tehtynä! Esitelmä oli seinällä luokassa viikkoja, ja kyllä: minulla on kiitettävä numerona maantiedosta.


Öljyapina (lat. Georgios W. Bushius)

Öljyapina on harvinainen haittaeläin, jonka alkuperäinen levinneisyysalue ei ulotu juuri Yhdysvaltojen Valkoisen talon ulkopuolelle. Nykyään lajin leviäminen aina Afganistaniin ja Irakiin asti on todella huolestuttavaa.

Ravintonaan Öljyapina käyttää nimensä mukaisesti öljyä, mutta myös valloitettujen kansojen veri maistuu. Laji sijoitetaan nykyään samalle sukupuun oksalle kuin verivampyyri, ameba ja torakka.

Öljyapinan merkitys ihmisille on maailmanlaajuinen. Levitessään tämä laji voi uhata yhä useampien kansojen vapautta ja ihmisyyttä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Ei asiaa vaan runoja

Minä olen hiljaa
kostan sen että puhuit.


1+1=1
eikä mistään tule sen enempää, tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa, laske sormesi joka erälle ja silti
1+1=1
ei se ole kaksi, se olisi liikaa pyydetty, eikä kolme, nyt herranen aika sentään, aina se on vain yksi eikä koskaan enempää
1+1=1
eikä siitä lisää tule, vaikka korottaisit mihin potenssiin, ja vaikka laskisit kuinka monta paritonta lukua yhteen, aina tulos on pariton, aina, aina
1+1=1
sen kun ostan marsun, kalliita vaatteita ja mopon, eivät luvut välitä, eivät tippaakaan, eivät yhtään. ei niitä kiinnosta

Ylempi runo on vastaus runotorstain tämän viikon haasteeseen 'kosto' klik, jäljempi runo viime viikon haasteeseen 'tasan'. Ensimmäisen olen saattanut lukea jostakin, pahoitteluni jos väitän sitä suotta omakseni. Jälkimmäisen runosta alussa on pala Bertolt Brechtin runosta ja loput lienevät omaia säkeitäni. Ystäväni kirjoitti matematiikan tunnilla epähuomiossa vihkoonsa 1+1=1, tosielämästä tuokin runo... Ei runoja muusta kuin todellisuudesta kannatakkaan kirjoittaa.

perjantai 25. syyskuuta 2009

ei anneta sen toistua koskaan enää, koskaan

Verenpunainen perhonen lentää
yksi siivenisku
ja sen alta
on kadonnut kokonainen maailma

ihmiset haihtuvat
savuna ilmaan
jäljelle jää vain
musta
kuollut maa

perhonen lentoaan jatkaa
jossain silläkin on koti
aurinko laskee pimeyden ylle
perhonen käy nukkumaan
ja herää huomiseen


Luin eilen Edita Morrisin romaanin Hiroshiman kukat. Se oli erinomainen kirja ja suositeltava lukukokemus kaikille. Teksti on yksinkertaista, mutta kerronta menee syvälle.

Kirja kertoo Hiroshiman tragediasta 14 vuotta pommin jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja ihmiset hymyilevät. Köyhän perheen vieraaksi tuleva amerikkalainen näkee ensin vain kauniin kaupungin, kaupungin jossa ihmiset työskentelevät ahkerasti. Pikku hiljaa hänkin tulee vedetyksi mukaan tragediaan joka on koko ajan läsnä, vuosienkin jälkeen.

Säteilysairaat potilaat makaavat vuoteissaan ja katselevat ikkunasta oravan leikkejä. Masentuneena amerikkalainen kysyy, eikä hän voisi tehdä sairaan hyväksi mitään. "Osta oravalle pähkinöitä", kuolemansairas mies kuiskaa.

'ja iloitsin myös kaikesta siitä mustarastaan laulusta, joka tulee jälkeeni' Bertolt Brecht kirjoittaa runokirjansa (elämänsä?) viimeisessä runossa.

(alun runo on omani, kirjoitettu pari vuotta sitten muistopäivänä. Julkaistu jo kerran vanhassa blogissani, mtta se oli pakko laittaa tähän.)

perjantai 11. syyskuuta 2009

Kesän kirjoja

Vielä lähes ajankohtaisesti puhetta kirjoista, joita luin kesälomalla ja vähän sen jälkeen. Numeroita rakastavana kirjoitin ylös mitkä kirjat luin lomalla: romaaneja kertyi 15, runoja 10 ja sarjakuvia 8 kirjaa...

Eniten, rakkaimpina, minulle jäivät mieleen Pikku Prinssi (Antoine Saint-Exupery), Bertolt Brechtin kootut runot, Kai Niemisen runokirjat, Hikaru no go- mangasarjakuva (Takeshi Obata&Yumi Hotta) ja George Orwellin vuonna 1984. Aloitin oikeastaan runojen lukemisen tuosta Brechtin ainoasta suomennetusta teoksesta: se kirja on ollut hyllyssäni aina kesäkuulta lähtien, edelleen selailen sitä melkein viikottain. Jotkin runot ja laulut saavat kyyneleet silmiin.

Pikku Prinssistä olin toki kuullut paljon, nähnyt näytelmänpätkää ja lukenut paloja, mutta elokuussa luin sen ensi kertaa kokonaan. Se oli aika erilainen, kuin mitä olin kuvitellut... Kelailin sitä pari viikkoa, sitten lueskelin uudestaan kohdan sieltä, toisen täältä. Ja vasta silloin aloin ymmärtää sitä. Ehkä.

Kirjasta Vuonna 1984 en oikeastaan pitänyt. Se oli ehdottoman vaikuttava ja hyvä lukukokemus, mutta kovin raskas. Luen romaaneja useimmiten parissa päivässä, tähän meni yli viikko. Samoin kuin Eläinten vallankumouksessa, minua ihmetytti takakansiteksti 'taitava satiiri'. Luulin, että satiirin pitäisi olla hauska: minä pidin molempia kirjoja lähes ahdistavina. Vuoden 1984 totalitarismi, täydellinen valvontayhteiskunta ja kieli, jossa vääriä sanoja ei ole jäävät mieleen viikoiksi. Kirjan viimeisenkin yksilönvapauden tuhoava Uuskieli vaikutti: opin rakastamaan yhä enemmän monimutkaista ja hankalaa äidinkieltäni.

Ehkä kirjaklassikoista puhuminen kuulostaa sivistyksensä toitottamiselta: silti juuri ne kirjat tuppaavat olemaan kaikkein vaikuttavimpia ja hienoimpia.

torstai 10. syyskuuta 2009

10 sanaa

Ensi kertaa osallistumassa runotorstaihin... Aiheena tällä kertaa runo jossa tasan kymmenen sanaa. klik Tiedän, ettei kannattaisi kirjoittaa suoraa päätä blogiin mutta pöytälaatikko nyt unohtui matkan varrelta. kolmekymmentä ja yksi sanaa [koska tankarunossa on 31 tavua]

Minä rakastan sinua.
Runoilijan epäonneksi
elämä
tuppaa
olemaan
useimmiten klisee.

Laatii runoja ilman silmälaseja. Vain sydämellään kirjoittaa hyvin, voisi sanoa?

aina liian monta tavua tässä elämässä. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen.

rakastaa.

maanantai 7. syyskuuta 2009

Koulusta

Opiskelen koulussa oppiainetta jolla on komealta kalskahtava nimi: kirjallinen ilmaisu. Meitä on siis kaksikymmentä taiteilijaa ympätty samaan huoneeseen, osaava opettaja, hyvät aiheet kirjoittaa ja riittävästä kyniä ja paperia. Ehdottomasti siis lempiaineeni koulussa! Täytyy joskus näpytellä koneelle proosaakin, mutta tässä olisi yksi runo joka on tunneilla syntynyt. Arvaatko, mitä suomalaista maalausta meille näytettiin inspiraation lähteeksi?

Katse
utelias lapsi, varista ei kiinnosta
yksi siivenisku
ja lapsi jää kaksin varjonsa kanssa
varis tekee
bisnestä
myy pojan
sielun torilla

maanantai 31. elokuuta 2009

'sanat, sanoja tuhansittain'

En ollut tilannut mitään
mutta posti toi kuitenkin
kyynelistä tehdyn korsetin:
juuri minun kokoisen.

Olihan se kylmä
ja kirustikin niin pirusti
mutta ainakin pysyin koossa
enkä vuotanut kuiviin.

Jttelin pari päivää sitten pitkästi sattumalta tapaamani tutun kanssa. Poika, jota hädintuskin tunnen, kertoi avoimesti mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja rankasta koulukiusaamisesta. - Itse en osaa puhua edes siitä vähästä mustuudesta jota kannan sisälläni. Ja kun asioita pitää sisällään tarpeeksi, ne viimeistään kasvavat liian suuriksi puhua.

Kävin kolme vuotta terapiassa (sitäkään ystäväni eivät tiedä), tietämättä koskaan miksi sinne 'jouduin'. Se oli minulle harrastus, tunti aikaa puhua, puhua, puhua. Puhuin kyllä, mutta yhä: tärkeistä asioista vaikenin. Olen lähes joka seurassa eniten äänessä, puhun jatkuvasti. Enkä silti saa sanottua asioita joita todella haluaisin.

'Ihminen, joka osaa elää, joka on löytänyt totuuden, ei tunne tarvetta kirjoittaa siitä', kirjoittaa eräs tämän hetken lempirunoilijoistani, Kai Nieminen.

torstai 30. heinäkuuta 2009

Tanka

Vaikka lukijakunta (jos sellaista on) varmaan tietääkin mikä tanka on, selitän sen silti lyhyesti. Tanka on japanilainen, ~1000 vuotta sitten kehitetty mitta, jossa säkeen tavumäärä on määrätty (5-7-5-7-7). Tässä muutama omani, ja lopussa epämääräistä selittelyä (selittämällä ei parane, mutta silti)

Vaikka välillä
aurinko näyttäyttyykin
hihani tuskin
ennättävät kuivua
sateen, kasteen välissä


Jospa kirsikka
kukkisi läpi vuoden
rakastaisitko
sitä yhtä palaen:
hetken sijasta iäti?


Tahtoisin nähdä
vielä taivaan ja tähdet
mutta kun katson
ulos, näen vain pihan
ja sen männyt korkeat

Ensimmäisessä runossa taas kerran yksi lempikielikuvistani, hihojen kastuminen itkiessä. Toinen runo voi olla vain kertomus luonnon kauneuden katoamisesta: mutta se on kirjoitettu aikanaan Dorian Grayn muotokuva -kirjan inspiroimana (kirsikka olisi siis Dorian). Viimeisen runon taivas ja tähdet viittaavat go-lautapeliin ja ystävääni, jota kaipaan pelaamaan sitä kanssani, mänty merkkaa yhä odottamista.

Lyriikkaa englanniksi

Olen nyt keväällä ja kesällä kirjoitellut muutaman runon englanniksikin: tässä pari onnistuneinta (tiedän, kielitaitoni ei ole täydellinen)

My sleeves are getting wet
no matter what I do
It's raining all the time

Under a pine

I went to a forest
to get some flowers for my pain
But what an irony
only flowers I found
were little, blue and sweet
and called 'forget-me-not'


Ja sitten selitykset. Ensimmäisen runon hihojen kastuminen on yleinen kielikuva japanilaisissa runoissa ja se merkitsee itkemistä, (rakkaus)surua. Myöskin japanilaisen runouden kielikuva on toisen runon otsikon mänty: japanissa sama sana merkitsee mäntyä ja odottamista. Myös englanninkielen pine-sanahan merkitsee sekä kaipuuta että mäntyä. Ja forget-me-not:han on lemmikki englanniksi. Molemmat runot melankolisia - tällä kertaa kirjoitettuna kyllä oikeasti surullisena, usein kun tuntuu että tekstini ovat aika molivoittoisia vaikkei olisi surullinenkaan.

Kuten runoista voi ehkä lukea, olen lukenut jonkin verran japanilaista ja kiinalaista lyriikkaa viime aikoina. Olen tykästynyt tanka-mittaan ja tosiaankin japanilaisten mielenkiintoiseen sanoilla, homonyymeillä ja kielikuvilla leikittelyyn... Ehkä tanka-runojanikin voisin naputella tänne blogiin.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

prometheusleiriltä terveisiä

Rippileirille menoa minä, pesunkestävä ateisti, en edes harkinnut. Prometheusleiri oli aika selkeä valinta: rakastan leirejä ylipäänsä, sisko ynnä muut tutut ovat siellä viihtyneet ja tykkään keskustella asioista ja parantaa maailmaa. (jos joku lukija ei ole aiemmin kuullut, niin ovat siis uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomia leirejä rippikouluikäisille, tarkoituksena pohtia omaa suhdettaan maailmaan tai jotakin sinne päin, vähän kuin riparillakin)

Oli hieno viikko. En nyt osaa purkaa paperille enkä tietokoneelle sen suurempia tuntoja. Suosittelen lämpimästi kaikille. (ja aikuisethan voivat tulla ohjaajiksi, että vaikka rippikoulu olisi kaukana takana päin, niin mukaan pääsee silti!)

torstai 21. toukokuuta 2009

Genji Monogatari

Pitkä hiljaisuus kulunut täällä - ei ole ollut asiaa. Kiittäminen fiksusta kritiikistä edelliseen tekstiinkin on jäänyt. Tiesin kyllä, että tietoni ovat aukkoiset ja tiedän senkin, että silloin ei kannattaisi kirjoittaa. Mutta se oli vappu silloin!

Nyt asiaa eräästä klassikkokirjasta

Murasaki Shikibun kirjoittama Genjin Tarina eli yksi japanilaisen kirjallisuuden suurimmista teoksista ei liene kovin tunnettu Suomessa, minäkin löysin sen monen mutkan takaa. 1000 vuotta sitten kirjoitettua romaania ei suotta joku kuvaillut blogissaan "maailman ensimmäiseksi harlekiiniromaaniksi". Pitkän kirjan juoni varsinkin alussa on se, että keisarin pojalla, lähes täydellisen kauniilla ja lahjakkaalla Genjillä on paaaaljon naisia. Joka toisella sivulla kuvaillaan kuinka kaunis Genji on ja joka toisella sivulla itketään (ilosta, liikutuksesta, surusta, ihan mistä syystä tahansa). Henkilöiden sukulaisuussuhteita on turha yrittää ymmärtää: Genji mm. nai 10 vuotiaan tytön ja hankkii lapsen keisari-isänsä uuden vaimon kanssa...

Minä luinkin kirjaa kuvauksena estetiikan ja runouden kukoistuskaudesta, koettaen unohtaa koko päähenkilön. Selvää kuvaa Heian-ajasta siitä tosin on hankala koostaa: kirjailija on aikanaan kirjoittanut kaikille tutuista asioista, mutta nykylukijalle syyt, seuraukset ja ihmisten motiivit ovat hankalia hahmottaa. (lopun selitysosa kyllä pelastaa paljon) Kirja on jokseenkin realistinen, mikäli yhtään olen ymmärtänyt oikein, mutta fantasiankin aineksia löytyy. Kuolleet sukulaiset palaavat unissa maan päälle neuvomaan jälkeenjääneitä, riivaajahenget tappavat ja jumalat ohjailevat menoa milloin mitenkin. Tosin nuokin asiat ovat olleet täyttä totta kirjailijan elinaikana.

Kirjassa hienoa ovat myös kauniit tankarunot, joita tuohon aikaan käytettiin niin kirjeissä kuin keskustelunkin seassa. Niissä vihjaillaan äärimmäisen tyylikkäästi, peittäen todelliset merkitykset luontosanojen ja homonyymien taa.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Hyvää vappua

Jonkin aikaa olen jo miettinyt, että voisin testata omia siipiäni kolumnin, pakinan vastaavan kirjoittamisessa. Tässä tulee pikainen kirjoitus ennen vappumarssille lähtöä. Oikoluentaa en ehtinyt tehdä kunnolla, pahoittelut!
(ja tekstin tarkoitus ei_ole_loukata ketään. Vain herättää ajatuksia)

Minä en ole ylpeä siitä, että isoisäni on saattanut tappaa jonkun. Sodassa pyritään johonkin tulokseen tappamalla ja sotilaat ovat siellä tappamassa. Ihmisen hengen vieminen ei ole koskaan hyvä asia, ihan sama vaikka tuo ihminen olisi siellä samoin muita tappamassa. Minä en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman talvisodan henkeä, tai jos rintamalle ei olisi lähdetty, mutta sanon silti, ettei kenenkään arvo nouse tappamalla.

Olen siis ihmetellyt, miksi sotaveteraaneille kerätään rahaa. Mitä parempaa he ovat kuin joku tavallinen yksinäinen mummoparka, joka myös kävisi mielellään vesijumpassa; jos vain rahat riittäisivät?

Paras kuulemani selitys on, että ”he uhrasivat parhaat vuotensa valtion hyväksi”. Se kuulostaa ihan fiksulta. Hekin, jotka lähtivät innoissaan ryssiä tappamaan, olisivat varmasti keksineet parempaakin tekemistä sodan vuosiksi.

Eilen mietin tunnenko sotaveteraaneja, ja aloin miettiä oliko satavuotias perhetuttumme ollut sodassa. Ei tietenkään, muistin, hänhän vietti sotavuodet vankilassa. Kyllä, me olimme sodassa kommunistisen valtion kanssa ja kyllä, hän oli siellä koska oli kommunisti. Silti, se on vain aate ja mielipide. Riittävän painava syy lukita ihminen pois yhteiskunnasta?

Hän ei ole uhrannut parhaita vuosiaan valtion hyväksi, vaan sen takia.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Harmaa kaupunki

Poikkeuksellisen synkkä tarina. Se ei liity mitenkään mihinkään, se on tyypillinen samaistumiseni melankoliseen hahmoon ja juoneen jossa 'ei tapahdu mitään' (vrt. seikkailukertomus jossa alku, keskikohta ja loppu)


Katselin ikkunasta aukeavaa harmaata syysmaisemaa ja vastapäisen talon valoja sen keskellä. Oikeastaan maisema oli kaunis, siihen oli jo niin tottunut että se oli muuttunut kauniiksi. Rumankauniiksi. Maistelin seitsemännen alussa oppimaani uutta sanaa.
Sehän kuvaisi hyvin minuakin, hymähdin mielessäni ja vilkaisin peiliin. Kasvot olivat samat kuin ennenkin, tavanomaiset tai miksei kauniitkin. Mutta jalat, pyörätuoliin sidotut jalat eivät olleet. Eivätkä ne kauheat, rumat löysät vaatteet jotka verhosivat jalkojani.
Vaivalloisesti riisuin ne, en halunnut ketään apuun. Katselin paljaita jalkojani ja sitten, hetken mielijohteesta otin pöydältäni käteen keskeneräisen, kuntoutuskodista saamani ompelutyön. Irrotin langan neulasta, laskin työn takaisin ja pyörittelin neulaa hetken kädessäni. Sitten laskin neulan kärjen jalkojeni tunnottomalle iholle, ja viilsin. Piirsin vaalean ihoon hymynaaman ja katselin hetken kun veri tihkui haavasta, tekemättä kipeää. Jos olisin pistänyt silmäni kiinni, en tietäisi siellä mitään haavaa olevankaan. Sitten vedin päälle valmiiksi esille otetun pyjaman housuosan. Veri tuli läpi valkean kankaan ja piirsi siihen punaisen hymyn.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Sitaatteja

Päiväkirjani ensimmäiset sivut on täytetty minusta kiinnostavilla/hauskoilla sitaateilla. Ajattelin laittaa niitä tänne blogin tukkeeksi parempaa sisältöä odotellessa. Kaikista on jonkinlainen lähdetieto olemassa, kysykää jos kiinnostaa. Paljon on ihan suomirockin sanoituksista siivuja.

Ihminen ei ole saari

Tähän maailmaan ei jaksa tarttua jollei ole jotakin elämää suurempaa aatetta

Jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu

Marraskuu, yöllä torin laitaan kasvoi mandoliinipuu

Maailma on hauras ja viihtyy parhaiten ylösalaisin

Opi aakkoset; se ei riitä, mutta opi ne

Itku on naurua takaperin

Ei muuta johtajaa, ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias

Eilisestä on ikuisuus mutta huomiseen on tuplasti

Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista

Jotkut runoilijat ovat niin suuria, etteivät mahdu ovista

Vallankumouksellisen tärkein piirre on rakkaus

Mitä joku voi keksiä, sen joku toinen voi toteuttaa

crossplay on varsin kiinnostava ilmiö

Cosplay, cossaaminen, tarkoittaa joksikin anime/manga/elokuva/peli tms. hahmoksi pukeutumista. Hankitaan peruukki ja ommellaan mahdollisimman täydellinen asu ja eläydytään hahmoon jonkin tapahtuman, tyypillisesti conin ajaksi.

Crossplay tarkoittaa vastaikkaisen sukupuolen hahmon cossaamista (tyypillisesti tyttö cossaa poikahahmoa). Erinomaisen yleistä!

Suurin osa, (kaikki tuntemani) poikia cossaavat tytöt ovat niinsanotusti normaaleja, eivät esimerkiksi transeksuaaleja. Jotenkin vaan poikahahmoista löytyy helposti sopiva idea cossaukseen (mangan poikahahmothan ovat usein varsin feminiinisiä). Mutta miksi? Miksi joku haluaa esittää poikaa muutaman päivän? Siitä lähtien kun kuulin ensi kertaa crossplaysta, olen miettinyt sitä.

Miksi itse aion ensimmäiseksi cossplay-asukseni tehdä pojan? En tiedä. En ajatellut hahmon sukupuolta, ajattelin vain että "onpa hieno hahmo ja ihanat vaatteet". Keksinkö itse koko ongelman, onko tuo vastaus?

Onko siinä jotain kummallista että teini-ikäinen tyttö haluaa esittää fiktiivistä poika(mies)hahmoa?

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Waltz with Bashir...

... on erinomainen elokuva. Siinä ei ole verta eikä pornoa k15-ikärajaan asti, mutta kyllä se ikäraja oli paikallaan. Elokuva satuttaa, ainakin sen pitäisi.

Se kertoo noin kolmea erilaista tarinaa. Se kertoo ohjaajan matkasta itseensä, siihen mitä hän sodassa teki ja miksi hän ei sitä muista. Se kertoo ohjaajan haastattelemien ihmisten kautta pienistä paloista sotaa, sotilaista jotka eivät tiedä mitä ampuvat ja miksi, sattuman valtavasta roolista ja sodan yleisestä järjettömyydestä ja sattumanvaraisuudesta. Se ei kerro itse Sharman ja Shatillan verilöylystä, mutta se kertoo niiden huomiotta jättämisestä, tahallisesta unohtamisesta.

Elokuva on kaunis, siten kuin niin raskaasta elokuvasta sitä kehtaa sanoa. Mutta sen ulkoasu on sitä. Musiikit ovat hienoja, tutuista biiseistä muokatut laulut kekseliäisyydessään rankkoja.

Olin elokuvan jälkeen viisi minuuttia hiljaa, ja se on pitkä aika minulle.

PS. wikipedia auttaa, jos et tiedä mistä elokuvassa on kyse

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Runo ystävälleni

Tämä ei ole kirjallisena saavutuksena kummoinen runo. Se on täällä silti, sillä on sanoma. Se on omistettu ystävälleni, hän tunnistaisi siitä itsensä, mutta sen voi ottaa omakseen aivan kuka tahansa omaa polkuaan kulkeva.

Olet valinnut kauniin tien
joka on yhtä hyvä
ja huono kuin toisetkin

Joskus sinusta voi tuntua
että polkusi on lasinsirpaleista koottu
mutta aina seassa on onnenmuruja

älä kaadu
älä sorru
älä käänny takaisin;
muualla aurinko on vain heijastus omastasi

Juuri kun luulet olevasi
yksin ja ainoa
onneton ja kadotettu
tulee kyllä ystävä ja ojentaa kätensä
- minä tai sitten joku muu

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Ruotsin kieli är så jättekul

Ruotsin kielestä ja kielen asemasta ja pakkoruotsista ja ankkalammista on kirjoitettu monta kirjaa ja monta blogikirjoitusta. Voisin sen verran sanoa, että minusta ruotsi on helppo ja mukava kieli opiskella mutten kannata pakkoruotsia.

Luen tällä hetkellä ensi kertaa romaania ruotsiksi. Rakastan sitä ja käännöskin on varsin hyvä, mutta sitkeyttä Kapteeni Nemon lukeminen toisella kotimaisella vaatii! Sanakirja on ahkerassa käytössä, välillä saan katsoa puolet lauseen sanoista sieltä ennen kuin ymmärrän mistä puhutaan.

Ruotsin sanakirjassa on yksi aivan mahtava sivu. Sieltä löytyy peräkkäin sanat
runo, runoilla, tilkitä, sanelu, runoilija ja diktaattori. Tilkitä ja runoilla ovat sama verbi. Ja runoilijan ja diktaattorin kantasana on wikipedian mukaan sama, latinan kielen verbi sanella.

Runoin voi tilkitä aukkoista maailmankuvaa tai sanella totuuksia. Jonain päivänä kirjoitan vielä ruotsiksi runon.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Ylevää puhetta kirjallisuudesta

Luen ihan kauheasti. Joskus pitäisi laskea, mitä kaikkea luen päivän aikana. Tosin siitä tulisi niin pitkä lista, etten jaksaisi sitä ikinä kirjoittaa. Useampi kirja voi mennä päivässä.

Tällä hetkellä satunnaisten nuortenkirjojen, sanomalehtien, Suomen kuivalehden ja muun seasta erottuu kaksi projektia. Jules Vernen kirjat ja Death Note -manga. Pohdin tässä joku aika sitten kuinka paljon samaa niiden päähenkilöissä on...

Death Noten päähenkilöllä Raitolla (Lightilla in english)on yliluonnollinen voima: Death note-vihko, jonka avulla voi tappaa kenet tahansa jonka nimen tuntee. Raito alkaa tappaa rikollisia... Raito kokee, että hänellä on oikeus päättää toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta, että joku on niin paha että ansaitsee kuolla. Raito on huippuälykäs ja kehittelee mahtavan monimutkaisia juonia ollakseen jäämättä kiinni. Raito hallitsee tunteensa ja valehtelee sujuvasti tyynin kasvoin. Raito on hyvännäköinen ja ihmiset pitävät hänestä. Vain harvoin tunteet ottavat hänestä vallan, mutta kun niin käy, ne ovat vahvoja.

Kapteeni Nemon asema on erilainen mutta yhteisiä piirteitä löytyy. Kapteeni Nemo tuhoaa viattomia ihmisiä, koska he ovat häntä sortaneen maan kansalaisia. Hänelläkin on oikeus päättää ihmisen kuolemasta. Nemo on nero, "uuden ajan Galilei" kuten kirjassa sanotaan. Hän on käyttänyt suurta älykkyyttään sukellusveneen rakentamiseen. Nemo on yleväryhtinen ja komea ja saa ihmiset luottamaan itseensä pelkällä olemuksellaan. Nemo näyttää ensimmäiset sata sivua täysin tunteettomalta, mutta hänkin on ihminen ja välillä vahvasti tunteidensa vietävissä.

Kumpikaan heistä ei ole mustavalkoisen paha eikä hyvä, erinomaisen kiinnostavia hahmoja joista tosiaan varsinkin Kapteeni Nemo tasapainoilee kapealla polulla 'hyvän' ja 'pahan' välillä.

torstai 5. helmikuuta 2009

Kari Kolmas

Raapaleita, eli tasan sadan sanan sanan tarinoita on tullut kirjoiteltua parikymmentä. (niissä tosin sanoja 84 - 130) Projektin nimi on "raapale jokaisen Kari Peitsamon levyn nimellä" eli siis otsikko on aina "varastettu" Peitsamon levyn nimestä. Keep rocking, kuten itse Kari Peitsamo sanoisi.


Kari Kolmas


Yläasteen ensimmäisestä päivästä en muista kuin yhden ihmisen. Kari jäi kaikkien mieleen esittelyllään: ”Moi, mä oon Kari. Kolmas Kari meitin suvussa, ikuinen kolmonen. Kolmas joka meni kouluun ja kolmas joka pitää rippijuhlat. Varmaan kolmas joka menee naimisiin ja kolmas joka kuolee. Meitä on vielä kaksi muuta, Neljäs ja Viides.”

Ei Kari taustastaan kärsinyt, mutta esittely kertoi hänestä paljon. Keskinkertainen: kolmanneksi paras ja kolmanneksi huonoin. Jos hän ei olisi esittäytynyt kolmantena, hän olisi ollut Ei Kukaan. Nyt hän oli ensimmäinen, joka oli kolmas ja Kolmanneksi häntä kutsuttiinkin koko kouluajan.

Miksi muistin tämän? Tapasin Karin viime viikolla, hän oli avannut taidegallerian ja osuin avajaisiin. Sen nimen vuoksi, Galleria Kolmas houkutti. Kolmas galleria sillä kadulla – ja kolmas galleria Karin suvulla.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Ei mitään roskalehdistöä

Mielipidepalstalla, mutta lehdessä silti :) Allekirjoitus peitetty ja yksi painovirhe korjattu kuvankäsittelyllä. Lehti on Skp:n äänenkannattaja tiedonantaja. - Vaikka Hesariinkin olen saanut tekstiäni läpi, niin tämä runo tuskimpa olisi saanut palstatilaa missään muussa lehdessä. On muuten jo toinen Tiedonantajassa julkaistu runoni.

torstai 22. tammikuuta 2009

Tyttö ja poika

Tämä tarina on kirjoitettu hieman Isopeikon hienosta kirjoitustyylistä mallia ottaen :) Luulin, etten saisi tänne blogiin mitään, mutta tämähän on päivittynyt askarteluja enemmän :D Niitä en ole ehtinyt juuri tekemään pariin viikkoon mutta kirjoittaa ehtii aina. Ja kaivaa vanhoja tekstejä sieltä kuuluisasta pöytälaatikosta. Nyt kuitenkin eilen kirjoitetun tarinan pariin.

Poika ei tapaa tyttöä sellaisessa paikassa, kun missä tyttöjä yleensä tavataan. Poika tapaa tytön kirjaston nurkasta, pelaamassa backgammonia yksinään. Tyttö miettii valkean siirtoja pitkään, mutta siirtää mustat nopeasti ja varkain, kuin uskotellakseen että pelaa jonkun kanssa. Poika juuttuu katsomaan tytön peliä.
Yhtäkkiä tyttö kääntyy, hän on vaistonnut jonkun katsovan. ”Osaatko pelata?” tyttö kysyy, ja poika pudistaa päätään. ”Voin opettaa sinulle” tyttö sanoo, ja kerää nappulat pois laudalta ja viittaa pojan istumaan toiselle puolelle lautaa. Tytöllä on kaunis ääni. On tyttö itsekin kaunis.
Kun tyttö on voittanut kaksi peliä, poika on jo ehtinyt rakastua. Hän lupaa tulla kirjastoon huomennakin. Tyttö hymyilee ja nyökkää. Seuraavana päivänä he vaihtavat puhelinnumeroita ja poika kysyy tytön nimeä. ”Nemo”, tyttö vastaa ja hänen silmänsä hymyilevät. ”Se on kaunis nimi”, poika sanoo ja saa tytön nauramaan. Tytön naurukin on kaunista. Poika kertoo nimensä ja sanoo että hänen oma nimensä on tavallinen, hänen nimisiään on maailmaan syntynyt jo liian monta. ”Kuulostat ihan runoilijalta”, tyttö sanoo, eikä poika kehtaa kertoa kirjoittavansa runoja.
Tyttö ja poika tapaavat usein. Yhtäkkiä he ovat pari, ilman että kumpikaan on huomannut sitä kohtaa missä ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Poika on onnellinen. Ja varmasti tyttökin on. He kulkevat aina muutaman sentin jalkakäytävän yllä ja muutaman piirun arkimaailman ulkopuolella. Maailma on kaunis.
Kolmen viikon kuluttua Nemo ei halua enää tavata. Poika kysyy miksi, mutta Nemo ei vastaa. Poika ei näe, onko tyttö surullinen. Poika ainakin on. Hän yrittää kirjoittaa runon, mutta ei näe paperia kyynelten takaa. Siihen tulee monta kirjoitusvirhettä ja rivit ovat päällekkäin.
Poika soittaa ystävälleen. Ystävä tietää tytöstä, muttei paljon. Hän on halunnut pitää tytön omanaan, kuin salaisuutena. ”Nemo jätti minut”, hän sanoo hiljaa puhelimeen odottaen myötätunnon sanoja. Ystävä nauraa, nauraa ja nauraa. Juuri kun poika sulkee puhelimen, hän kuulee hohotuksen lomasta ”etkö tiedä mitä Nemo tarkoittaa? anteeksi mut – ”
Poikaa alkaa mietityttää. Ei hän ole koskaan pohtinut mitä kenenkin nimi tarkoittaa. Hän katsoo ensin Suomen sivistyssanakirjasta, mutta nemoa ei löydy. Hän katsoo kaikista kodin sanakirjoista; englannin, ruotsin, saksan ja heprean sanakirjasta muttei löydä sanaa.
Hän menee kirjastoon, ei siihen jossa tapasi tytön ensi kertaa, vaan erääseen toiseen. Kirjastossa on monta sanakirjaa, ja hän katsoo kaikista. Nemo ei ole myöskään ranskaa, jiddishiä, arabiaa, japania, espanjaa, italiaa eikä iiriä. Kolmanneksi viimeisestä sanakirjasta hän löytää sanan.
Nemo = Ei kukaan. Poika sulkee latinan sanakirjan ja istahtaa kirjaston lattialle. Hän istuu alallaan pitkään ja kivilattialle putoilee pieniä suolaisia pisaroita.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Lasielämä

Putosin
Hajosin palasiksi
Hän vain huudahti
kauhistuen ja haki
rikkalapion
kasasi minut
roskakorin pohjalle
hänelle olin enää
rikkunut lasi


Tämä on runo, jota en osannut kirjoittaa. Ajatus oli hieno, mutta kirjoitusasu ei todellakaan täydellinen. Kirjoitan lähinnä iltakymmeneltä, joten sillä saattaa olla osuutta asiaan... Ja kyllä, tänne blogiin tulee muutakin kun runoja. Kaikki aikanaan.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Runoaakkoset: H & K

Runoja 24 aiheella. H niin kuin Helsinki, K niin kuin Kallio

Rantaviiva aaltoilee
kuin unien öinen virta
Hiekkatietä puiden alla
ja asvalttia talojen keskellä
En aina tiedä
missä oikeastaan olen
mutta koko ajan
Itämeri pyörii ympärilläni
ja siitä tiedän
olevani Helsingissä


Kalliolla

Matkalla kouluun
samalla matkalla näen
roskisdyykkarin ja trendibaarin
lasinsiruja ja taidetta sähkökaapissa
Jostain syystä
pidin enemmän siitä roskisdyykkarista
Tehdassaleihin ei ole tehty
vielä loft-asuntoja
mutta kun ne tulevat
minä lähden



Luen ensimmäistä kertaa elämässäni runokirjaa (jos lastenrunoja ei laskettaisi). Pablo Nerudalla on hienoja runoja ja kauniita säkeitä mutta myös ylipitkiä ja tylsän proosallisia runoja. Parhaiten hän osaa kirjoittaa rakastamistaan asioista, kuten kotimaastaan Chilestä. Minäkin olen kirjoittanut parhaat runoni niille keitä rakastan; Helsingille, Suomelle ja muutamille ihmisille.

Tuo toinen runo kertoo siitä, miten en tahtoisi minkään muuttuvan. Kaikki ihmiset taitavat olla samanlaisia, haluaisivat pysäyttää maailman tähän hetken. Muutos pelottaa.

EDIT: ärg, wordista tekstin kopioiminen ei onnistu enkä saa muotoilua haluamakseni. No ehkä sisältö on tärkein.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Tervetulloo blogiini :)

Perustin oman blogin kirjoituksille ja ajatusten purkamiselle- kaikki askartelublogini lukijat kun eivät ehkä halua lukea niitä. Jos minuakin ärsyttää uskonnosta puhuminen korttiaskartelun ja neulomisen välissä, kai jotakuta ärsyttää ateismi tai pasifismikin.

Olen 14, olen nuori ja varmasti naivi. En tiedä monista asioista tarpeeksi voidakseni puhua niistä, mutta puhun silti. Epäilen, ettei kukaan eksy tätä lukemaan, mutta jos eksyy, kommentointi on sallittua ja suotavaa. Jos vihaat minua ihan vain sen takia, että olen olemassa, sinun ei tarvitse kertoa sitä. Se on kerrottu minulle jo monesti.

Tänne blogiin on tarkoitus tulla ajatuksia päiväkirjanomaisesti sekä kirjoittamaani proosaa ja lyriikkaa sekä ilmoituksia Helsingin maailmanparannustapahtumista. En lupaa päivittää usein enkä ainakaan säännöllisesti.

Kirjoitan tätä blogia nimellä Nemo. Nemo on latinaa, tarkoittaen Ei kukaan. Kapteeni Nemo Jules Vernen kirjan Sukelluslaivalla maapallon ympäri päähenkilö. Eikä alunperin suinkaan se söpö kala siinä piirretyssä filmissä.