"Olin nuorena mielisairaalassa hoidossa. Siellä tapahtui paljon väärinkäytöksiä ja mielivaltaisuuksia ja sellaisia, hoitajat ja lääkärit tekivät muuta kuin heidän olisi pitänyt ja niin edelleen. Sitä näki paljon. Aloin tehdä valituksia, kirjoitin kaikesta väärästä mitä näin. Lähetin ne virallista tietä, hoidin kaiken kuten pitikin.
Mutta kukaan ei välittänyt. Mikään ei muuttunut.
Sitä katsellessani minusta tuli kommunisti."
Olenko koskaan kertonut, miten äidistäni tuli kommunisti? Tarina, joka minulle kerrottiin, meni suunnilleen näin.
torstai 27. heinäkuuta 2017
27.7.2017
Tänään, 2017 vuotta maailman kuuluisimman agitaattorin syntymän jälkeen, heinäkuun kuumana iltana, Kuubasta ostettu Che-paita päällä, punalippua ommellessani ja Spotifyn soittaessa vallankumouslauluja, minä päätin, että en ole kommunisti.
Useimmat ihmiset eivät luultavasti joudu päättämään sitä minäkään tiettynä hetkenä elämässään, suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pohtii sitä. Minä olen pohtinut ja ihan naurettavan monta vuotta vieläpä.
Tänään 27. heinäkuuta päätin olla agnostikon sijaan ateisti.
En vieläkään tiedä, mihin puolueeseen haluaisin liittyä (jo kauan sitten tiesin kyllä, että puolueeseen haluan kuulua). En tiedä, mikä puolue tai muu porukka ajaisi tätä maata ja maailmaa parempaan suuntaan parhaiten.
En mä tiedä kuka mä olen.
En ole koskaan tiennyt mikä minä olen - ilmeisesti minulla on vaikka kuinka paljon tuttavia, jotka pitävät minua kommunistina, mitä ikinä sillä sanalla tarkoittavatkaan - mutta tänään haluan sanoa ääneen, mitä minä en ole.
Ei itketä eikä satu kovin paljon. Olin siis oikeasti varmaan päättänyt jo ajat sitten, mutta selkeä, valoisa ajatus syntyi vasta tänään.
Yhä olen
Useimmat ihmiset eivät luultavasti joudu päättämään sitä minäkään tiettynä hetkenä elämässään, suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pohtii sitä. Minä olen pohtinut ja ihan naurettavan monta vuotta vieläpä.
Tänään 27. heinäkuuta päätin olla agnostikon sijaan ateisti.
En vieläkään tiedä, mihin puolueeseen haluaisin liittyä (jo kauan sitten tiesin kyllä, että puolueeseen haluan kuulua). En tiedä, mikä puolue tai muu porukka ajaisi tätä maata ja maailmaa parempaan suuntaan parhaiten.
En mä tiedä kuka mä olen.
En ole koskaan tiennyt mikä minä olen - ilmeisesti minulla on vaikka kuinka paljon tuttavia, jotka pitävät minua kommunistina, mitä ikinä sillä sanalla tarkoittavatkaan - mutta tänään haluan sanoa ääneen, mitä minä en ole.
Ei itketä eikä satu kovin paljon. Olin siis oikeasti varmaan päättänyt jo ajat sitten, mutta selkeä, valoisa ajatus syntyi vasta tänään.
Yhä olen
"rakkautta kiireestä kantapäähän.
Rakkautta syntyvään lapseen.
Etenevään valoon.
Rakkaus on näkemistä, ajattelemista, ymmärtämistä.
Rakkaus on kehdon ripustamista tähtiin.
Rakkaus on teräksen valamisen vaivannäköä."
Mutta en tiedä mihin tähtiin ja mitä pitäisi ripustaa.
tiistai 18. heinäkuuta 2017
Tavoitteita
Luin uutisotsikon ikätoveristani, joka tekee lupaavaa poliittista uraa ja olin kateellinen.
Luin myös äitini muistokirjoituksen puoluelehdestä. Mietin olisiko hyvä tavoite elämässä saada muistokirjoitus puoluelehteen.
Olen liian laiska tehdäkseni muuta kuin kadehtia ja itkeä vuorotellen.
Teen töitä lasten kanssa, se on ainoa kunnon asia mitä teen. Muut ajat olen tekemättä läksyjä ajoissa, lueskelen uutisia tai kavereiden lähettämiä linkkejä, siivoan hyödyttömiä kasoja pienemmiksi, laitan ruokaa. Tänä vuonna olen sentään kirjoittanut taas vaihteeksi, mutta en mitään kunnianhimoista.
Osaisinpa tyytyä siihen, että olen kasvattaja, siihen että leiriläiset kiittävät tai siihen että joku oikeasti oppii jotakin. Eihän kaikkien tarvitse kirjoittaa romaaneita tai olla ammattipoliitikkoja.
Ja silti. Mikään ei riitä, tiedän ettei se riittäisi vaikka istuisin lautakunnissa ja jakaisin lentolehtisiä ja opettaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Vaikka tiedän etten tyytyisi mihinkään, olen silti pettynyt siihen, miten vähän teen.
Luin myös äitini muistokirjoituksen puoluelehdestä. Mietin olisiko hyvä tavoite elämässä saada muistokirjoitus puoluelehteen.
Olen liian laiska tehdäkseni muuta kuin kadehtia ja itkeä vuorotellen.
Teen töitä lasten kanssa, se on ainoa kunnon asia mitä teen. Muut ajat olen tekemättä läksyjä ajoissa, lueskelen uutisia tai kavereiden lähettämiä linkkejä, siivoan hyödyttömiä kasoja pienemmiksi, laitan ruokaa. Tänä vuonna olen sentään kirjoittanut taas vaihteeksi, mutta en mitään kunnianhimoista.
Osaisinpa tyytyä siihen, että olen kasvattaja, siihen että leiriläiset kiittävät tai siihen että joku oikeasti oppii jotakin. Eihän kaikkien tarvitse kirjoittaa romaaneita tai olla ammattipoliitikkoja.
Ja silti. Mikään ei riitä, tiedän ettei se riittäisi vaikka istuisin lautakunnissa ja jakaisin lentolehtisiä ja opettaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Vaikka tiedän etten tyytyisi mihinkään, olen silti pettynyt siihen, miten vähän teen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
