torstai 4. kesäkuuta 2015

Yhä vuonna 2015

Puolituttuni valitti nettikeskustelussa, että metrossa vastapäätä istuvat osoittelivat ja tuijottivat häntä.

Pari päivää myöhemmin sama ihminen iloitsi siitä, että oli saanut äidiltään meikkejä ja vanhoja vaatteita.

Sydämeeni sattui nimenomaan tuo jälkimmäinen riemukas viesti - se miten paljon tuollainen ele merkitsee hänelle, se miten hän haluaa kertoa sen kavereilleen, koska hänelle mikään ulkonäköön liittyvä tuskin on itsestään selvää.

Hän on transnainen, matkalla naiseksi. Ihan vain sattunut syntymään väärään kehoon - jos niin haluaa sanoa - tai muuten vain löytänyt itsensä eri lokerosta kuin ulkonäöstä voisi päätellä. Eikä se ole helppoa vielä nykyäänkään eikä edes täällä Suomessa.

Luultavasti häntä (ja montaa muuta samassa tilanteessa olevaa) ahdistaa loppuikänsä, jos joku metrossa tuijottaa. Yleensä ihmiset kai ajattelevat, että jos joku tuijottaa, lienee syynä ruokaa paidalla tai takki juoponnapissa, mutta lokerostaan ulos murtautunut ihminen pelkää aina pahinta.

Sillä jostain kumman syystä monista kanssaihmisistä kyseessä lokeron vaihtaminen - oli se sitten sukupuoli- tai muu lokero - on rikos, josta kuka tahansa saa antaa tuomion, milloin ja missä tahansa.