lauantai 24. joulukuuta 2011

Jouluaattona 2011

On joulu, eikä minulla ole oikein mitään sanottavaa.

En ole kristitty. En usko kapitalismiin.

Season's greetings, kuten englanniksi sanotaan,
kaikille lukijoille, koneen ulkopuolisen maailman läheisille ja kaikille muillekin.

Rauhallista uutta vuotta, maailma.

Jos saisin yhden toivomuksen, olisin varmaan itsekäs kuten useimmat ihmiset, mutta kolmesta toivomuksesta antaisin muulle maailmalle ainakin yhden.

Rauhaa ja suvaitsevaisuutta.

(miten joka vuosi onnistun kirjoittamaan tasan 35 blogikirjoitusta?)

torstai 1. joulukuuta 2011

O tempora, o mores

Kouluun kirjoitettu kolumni, vai pakinako tämä olisi...

On aina yhtä mukava kuulla, kun viimeiset kunnon sukupolvet kertovat, miten ennen oli paremmin. No, ehkä me nykynuoretkin unohdamme neljässäkymmenessä millaista oli aikanaan Elää, mutta sitä odotellessa lueskelin tuossa muutamana iltana aikalaiskuvauksen 60-luvulta, eikä sen maailma kovin vieraalta tuntunut. Nuoriso ryyppäsi ja hölmöili ihan tutun oloisesti. Järkyttävimpänä seikkana puheenparsikin oli samaa kuin mihin koulun käytävillä on tottunut.

Kuulen jonkun nyrpistävän nenäänsä epäuskoisena. Että ei kai nyt kuusikymmentäluvulla tuollaisia. Mutta ihan niin kuin koulussakin opetetaan, ei ihmisluonto mihinkään muutu. Hannu Salaman Juhannustansseissa on kovin paljon totta ja tuttua. Ahaa, se jumalanpilkkakirjako kertoo muka historiasta, tuhahtaa nyt joku kirjasivistynyt lukija. Ei kannattaisi tuhahtaa, siinä kirjassa on niiden kahden sivun lisäksi aika paljon muutakin idiotismia, sekoilua ja rumien puhumista.

Onhan siinä tarinakin, nuoriso viettää juhannusta tanssilavalla, ryyppää muka salaa, nai muka salaa, ja enimmäkseen on onneton. Miehet kaahaavat maalla ja vesillä, himoitsevat varattuja naisia ja ovat olevinaan suuriakin persoonia. Monelle illan jännittävin hetki on se, kun kokonsytyttäjä meinaa urpoilullaan aiheuttaa maastopalon.

Tarkoitukseni oli puolustaa nykynuorisoa, mutta oikeastaan maailman muuttumattomuus jäi vaivaamaan. Kuussa on käyty, meillä on internet ja kännykkäkin kaikilla, mutta maailman mahdit eivät ole muuttunut minnekään. Miehet vievät yhä, puhutaan sitten valssista tai talouselämästä, ja motiivina on turhan usein viina tai vielä useammin, naiset.

On masentavaa, etten voi olla uskomatta realismiksi kirjan viimeisiä sivuja. Suuren onnettomuuden ja tragedian jäljiltä miestä ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin miettiä, millaista olisi ollut maata pelastamansa nainen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

:)



Awardin säännöt:

1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän randomfaktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/blogaajalle.

Oho. Luen niin epäaktiivisesti nykyään muiden blogeja, että olin suunnilleen unohtanut että tälläisiä kiertopalkintoja on olemassakaan. Kiitos siis tämän blogin ekasta palkinnosta, Liekki!

Rikon sääntöjä sen verran, etten jaa tätä eteenpäin. En oikeastaan lue säännöllisesti kuin noin viittä blogia, mitä minä tätä kaikille heille jakaisin.

Ja nyt siis satunnaisia faktoja.

1. pelkään koiria. Irrationaalisesti, alitajuisesti. En niitä koiria, jotka tunnen.
2. haaveilen rakastuvani ihmiseen, joka osaa jatkaa japanilaista runoa jota siteeraan hänelle. Ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta ehkä vielä joskus...
3. luulin ainakin 10 vuotta elämästäni, etten pidä tanssimisesta. Erehdyin.
4. rakastan teetä. Olen puolihifistelijä, en saa enää alas halpaa pussiteetä. Hyvä tee pelastaa paljon.
5. kuuntelen hyvin vähän ulkomaista musiikkia, mutta lempikappaleeni on espanjankielinen.
6. soitin joskus kitaraa. En ole musikaalinen, en oppinut, jaksanut oppia. Luovutin.
7. on hienoa, jos voi kuvailla tekemisiään eeppisiksi. Tai jos ne kuulostavat siltä, että ne ovat jostain romaanista.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Mikä ärsytti minua eilen osa monta

Nimittäin adventtiaamunavaus.

Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)

Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.

Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?

Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Tavaraa tavaraa tavaraa

Liekki kirjoitteli omassa blogissaan rakkaista esineistään, ja inspiroiduin tekemään saman (muilta pöllittyjä aiheita viime aikoina, huomaan...)

Vaikka huoneeni on täynnä esteettistä krääsää, oli vaikea keksiä mitkä esineistä ovat oikeasti tärkeitä. Näiden valitsemieni lisäksi on paljon muutakin olennaista, muita lahjoja, vanhoja esineitä, rakkaita vaatteita - ja kirjat. Kaikkia tärkeitä kirjoja ei saisi kuitenkaan mahtumaan yhteen kuvaan. Ihan fyysisenä olentona mulle tärkein kirja on varmasti ensimmäinen lempirunokirjani, Brechtin Runoja.



Alimmaisena ensimmäinen go-lautani. Se on minulle tärkeä peli, vaikka lähikuukausina olenkin pelannut todella vähän. Varsinkin tuo nimenomainen matkalauta on reissannut paljon ja sillä on pelattu monta muistorikasta peliä. Golaudan alta pilkottaa tietokonehuoneen sohva: lempihuonekaluni. Se ei ole kovin kaunis, eikä oikeastaan edes käytännöllinen, mutta jostain syystä se on paras paikka lukea ja usein jutellakin.

Päiväkirjani ovat asia, jonka haluaisin pelastaa tulipalolta. Haluan muistaa asioita, ja päiväkirjoihin on tallennettu tuhansia hetkiä. Niissä on myös iso osa kaunokirjallisesta tekstistäni. Yhteen tuollaiseen kierrevihkoon mahtuu muutama kuukausi, kirjoja on siis monta: kuvassa tämän hetkinen vihkoni.

Viuhka ja kaulakoru ovat lahjoja. Ne on saatu eri ihmisiltä, mutta molemmat kesällä, ilman syytä, ja tavallaan samanlaisessa tilanteessa vaikka eri vuosina. Molemmat lahjanantajat olivat eräitä elämäni tärkeimmistä ihmisistä silloin, ja onneksi ovat yhä. Kaulakorua käytän usein, viuhkaa en: sen toisella puolella on ruma kuvio ja toisella puolella - runo. Minulle on kirjoitettu elämäni aikana (tietääkseni) noin kolme runoa, ja yksi niistä tuohon viuhkaan.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Laulu asioista osa 7 - Helsinki

Hesarin Nyt-liitteessä listailtiin ihmisten syitä rakastaa Helsinkiä, ja inspiroiduin. Kotikaupunkini on minulle hyvin rakas. Tajusin sen vasta joskus yläasteella, ja pakkohan se on myöntää että vasta Kjell Westön kirjoja luettuani. Tällä kaupungilla on sielu.

Artikkelin mukaan useimmat sanoivat rakastavansa merta ja toisaalta öitä. Niin minäkin. Näkymä avomerelle Kaivopuistossa, kanava jonka rannalla olen suudellut, hiekkarannat Kivinokalla tai Mustikkamaalla, Merihaka ja Sörnäinen kaikessa kauheudessaan, varsinkin öisin: silloin Merihaka näyttää palalta suurkaupunkia. Ja talvella on aina yhtä hienoa kävellä jäällä ja ihailla maailmaa uudesta kulmasta.

Yöt, olen alkanut muutenkin rakastaa niitä viime aikoina. Seitsemältä aamulla valvotun yön jälkeen tuuli Keskuspuiston puissa, maailmassa ei ole kuin kaksi ihmistä, olemme väsyneitä tajuamatta sitä, ja onnellisiakin, on hieman kylmä ja on senkin vuoksi pakko istua ihan vierekkäin. Taksimatka lentokentälle aamuyöllä pimeän ja aution kaupungin halki. Salaa keskellä yötä ulkona kulkeminen. Leikkipuisto ja keinuminen pimeässä. Se, kun toiskaupunginosalainen ystävä pelkää illalla ja itse ei pelkää kotikaupungissaan, ei ikinä, ei ainakaan kovin paljon.

Ja muita syitä. Täällä on hyvin kauniita paikkoja. Puutalot, sisäpihat, kivijalkakaupat varsinkin Kalliossa, puistot, ja metsän tuoksu Keskuspuistossa tai Käpylässä. Keskellä Puu-Vallilaa on kallio, jonka päältä on aina yhtä ihana katsella puutaloja ja heti niiden takana tavanomaisen rumana levittäytyvää kaupunkia. Liian suuri liikenneympyrä Haagassa. Persoonattomat esikaupunkialueet: satunnaiset kävelyretket niihin. On mahdoton eksyä, koska lopultakin tämä on hyvin pieni kaupunki. Pitkät bussimatkat, ja se miten ihanan ja tuskallisen hitaasti juna ajaa Pasilasta keskustaan. Niin, ja junamatkan varrella Linnunlaulun puutalot ja kaunis Töölönlahti.

Ihanat kahvilat, pienet persoonalliset paikat, jonne voi piiloutua maailmalta. Se hieman kiusallinen tunne, että kantakahvilan pitäjä tietää minusta ja ystävistäni hyvin paljon. Kirjastot, varsinkin Kallion kirjasto, ja toisaalta Pasila, koska siellä on suihkulähde.

Minulla on valokuvamuisti siten, että muistan hyvin paljon paikkoja joissa olen käynyt keskesteluja, ollut ihmisten kanssa. Rakastan paikkoja, joista minulla on hyviä muistoja.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Paikka

kesti kauan ymmärtää mikä se tunne on
kun kävelee Rautatiekatua ja askel kevenee
kun tuntuu vatsassa asti hassulta
kun liikennevalot ovat aina liian hitaat
ja sitten onkin jo melkein pakko juosta

sehän on tietysti rakkautta

ihan tavallisen näköinen talo ja ovi
eikä sisälläkään oikeastaan
ole kovin kummallista
mutta minä hymyilen niin kuin rakastetulle hymyillään

heitän takkini tuolille
pyydän kupillisen teetä, jolla on kiinalainen nimi

uppoan kahvilan pehmeään syliin
olen kotona

- -

Pitkästä aikaa runotorstai. On minulla kotikin, eikä täällä ole kauheaa tai mitään sellaista - silti usein tuntuu että oikeasti kotini on muualla. Yksi paikoista, jossa ainja olen kotonani on Kahvila Soihtu Töölössä. En kuulu sen vakiojengiin, käyn siellä harvoin, mutta silti: se on vaan maailman parhaita paikkoja.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Puolivälissä lukiota

Tunnen oloni aina vähän haikeaksi kävellessäni Torkkelin kuvataidelukion ja Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Minulla olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä kumpaan tahansa niistä kouluista, enkä edes hakenut. Valitsin jotain järkevämpää, ajattelin pitää taiteen harrastuksena ja hankkia rationaalisen ammatin.

(Tällä hetkellä en halua isona miksikään muuksi kuin taiteilijaksi.)

Joka tapauksessa, olen hyvin iloinen lukiovalinnastani. Koska kuvittelen blogini olevan anonyymi, en voi mainostaa kouluani - harmi. Sanon vain, että pieni lukio on ihana asia, meillä on yhteishenki, erikoiskursseja, mahtavia opettajia(ja myös huonoja, ainahan se on sellaista) - ja ihania kanssakoululaisia.

OLen ensimmäisenä lukiopäivänäni listannut lohdutukseksi, vielä pienen kauhun vallassa, hyviä syitä lukiovalintaani. Listalla on mm. "tekee hyvää päästä eroon animeihmisistä" (eli vaihtaa yläasteen japaniharrastajat toisenlaiseen seuraan), "Tutustua erilaisiin uusiin ihmisiin", "meillä on paljon yhteisiä tunteja oman luokan kesken", ja "kasvisruoka vaikuttaa erinomaiselta".

Tällä hetkellä tekisi mieli sanoa ehdottomasti parhaaksi asiaksi ihmiset, ja erityisesti se yksi tietty ihminen. Mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin muuallakin tavannut omalla tavallaan kivoja/hienoja/mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta jotain korvaamatonta meillä on, yhteishenki.

Aion muistaa aina, miltä tuntui ekalla kouluviikolla ruokatunneilla. Emme uskaltaneet puhua toisillemme, olimme kaikki vielä ujoja, ja silti: valloitimme ruokalan suurimman pöydän, suurin osa luokkaa istui samassa pöydässä vierekkäin. Me olimme ryhmä jo silloin.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Laulu asioista osa 6 - matematiikka

Matematiikka on suosikkini filosofian osa-alueista.

Matematiikka on lempitaiteeni.



Luen lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä koe enää osaavani juuri mitään. Mitä pidemmälle opiskelee, sitä vähemmän tietää. Yhdeksikön keskiarvoni on huijausta, en ymmärrä todellakaan tarpeeksi. Ennen kaikkea, en ole luova.

Ala-asteella matematiikan tunneilla piirretään numeroita ja opetetaan yhteenlasku. Yläasteella (joka ylipäätään on vain hankalien teini-ikäisten välivarasto) harjoitetaan lisää aritmetiikkaa. Vasta lukiossa aletaan viimein pikku hiljaa opettaa jotakin, ja lähinnä sielläkin näpytellään laskimeen numeerisia arvoja, kirjataan ne ylös, tehdään tarkoituksenmukainen algoritmi ja ollaan "valmiita". Yliopistoon en varmaan uskalla, koska enhän osaa mitään.

Luokkatoverini mainitsi kerran, että nukkui yöllä vain pari tuntia. Kysyin miksi. "Sain niin kiinnostavan matemaattisen idean, etten saanut nukuttua ennen kuin kokeilin toimiiko se."

Olen todella kateellinen hänelle ja muille matemaattisesti lahjakkaille. (Toki myös monille muille lahjakkuuksille)

"Yhtä vaivattomasti kuin kuolevaiset hengittävät tai kotkat kohoavat siivilleen", kuinka hienoa olisi osata matematiikkaa noin. (tuo lause on sanottu 1700-luvun matemaatikko Eulerista).

Matematiikka on eksaktia ja täydellistä ja kaunista, eikä kuitenkaan ole. Muistan, miten minuun sattui kun opin Gödelin "Epätäydellisyyslauseiden" olemassaolosta ja sen, ettei maailmamme muistuta geometrian oppikirjojen kuvaamaa euklidista geometriaa todellisuudessa juurikaan.

Matematiikkaa lähemmäs täydellisyyttä ei silti pääse.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Oodeja pikkukaupungeille osa III

VI.

Eräässä tienmutkassa muistan aina
ajatella kuolemaa

nyt emme ajaneet sitä kautta

Tämä kaupunki on ruma
laitan silmäni kiinni

kun puhut minulle ranskaa
tiedän, että
minne tahansa kannattaa matkustaa
niiden soinnillisten ässien vuoksi

(Valkeakoski)

VII.

Pitkään luulin
että parasta täällä on lentokenttä
ja ehkä dinosaurukset (silloin kun niitä on)

mutta onhan jokikin kaunis
keskuspuiston puut
liikenneympyrät ja niityt
ja eräs hymy

siis melkein kaikki
paitsi bussipysäkki ja
seutulipun ostaminen kolikoilla

(Vantaa)

maanantai 5. syyskuuta 2011

Laulu asioista osa 5 - hän

Sadas blogikirjoitus! Ohhoh. Kaksi ja puoli vuotta blogailua takana. Tästä on hyvä jatkaa. Kirjoitan nykyään vähän, mutta lopettaa en aio.

I. piano

rakastan sitä, miltä hiuksesi tuoksuvat kun soitat pianoa

II. pianissimo

ollaan ihan hiljaa
ettei kukaan huomaa meitä

sateenvarjon sisäpuolella maailma
yksi ääni:
vesipisarat

III. piano pianissimo

silmäripset, jotka koskettavat poskeani

- -

Ensin tekniset huomautukset, jos italian taito ei riitä: otsikot ovat hiljaa, hyvin hiljaa ja erityisen hiljaa (tms) - musiikkitermejä.

En pidä sanasta poikaystävä. Se on ikävä ilmaisu, proosainen, ja tuo mieleeni epäkauniita asioita. En käytä sitä sanaa. Kaikesta on kivempi puhua erikoisin sanankääntein, runollisesti.

Mä olen valvonut hänen kanssaan öisin ja nukkunut päivisin. Tanssinut valssia kahdelta aamulla. Kävellyt tuntemattomia katuja. Suudellut kuvitellen, etteivät muut näe. Kiivennyt puuhun, ajanut pyörällä. Halannut liian pitkään.

Seesteinen on se sana joka kuvaa mun mielialaa. Aurinko paistaa :)

lauantai 27. elokuuta 2011

Jossain vaiheessa ei enää tarvitse kirjoittaa

Minä ainakin kirjoitan siksi, etten osaa enkä pysty muutakaan. Tällä hetkellä ei juuri tarvitse kirjoittaa.


Koulussa ei koskaan opeteta mitään hyödyllistä

kemian kurssilla taittelin monisteista lintuja
nauroin onnellisena
ja mitä siitä seurasi

sain fenyylimetyyliamiinimyrkytyksen.

Sitten meille yritettiin
opettaa todennäköisyyslaskentaa
en ymmärrä sitä
en vähääkään

joten rakastan vieläkin

- -

Fenyylimetyyliamiini on rakastumisen tunteeseen liittyvä hormoni :)

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Hieno taiteellinen essee (tekotaiteellisvaroitus)

Muistin pitkästä aikaa keväisen esseeni otsikolle "Taiteilijaelämää". Tässä se nyt tulee, hieman lyhenneltynä.

Taiteilija ei ole taiteilija siksi, että hän osaa jotakin paremmin kuin muut, vaan siksi että on päättänyt suhtautua maailmaan paremmin kuin muut. Ulkona sataa, on siis istuttava sisällä ja sävellettävä surullisia lauluja. On kevään ensimmäinen lämmin päivä, siksi on vaellettava valoisassa illassa, juovuttava liikaa ja rakastuttava. Kyllähän te tiedätte sarjakuvapiirtäjät, jotka piirtävät rumasti ja runoilijat jotka eivät välitä välimerkeistä tai kieli opista ja joita silti pidetään taiteilijoina. He ovat päättäneet luoda jotain, joten he luovat, ja se on kaikki mikä merkitsee.

Taiteilijoita yhdistää ainoastaan hyödyttömyys. Ensimmäinen taiteilija on syntynyt sinä päivänä, kun kivikauden kyläyhteisö on saanut hengiltä kokonaisen mammutin, ja nylkemisen jälkeen kellään ei ole ollut järkevää tekemistä kuukauteen. Tuosta toimettomuudesta tilasta on alkanut taide. Ainoa ehto taiteilijan luomistyölle on siis joutilaisuus, ja tämä onkin syynä perustavanlaatuisimpaan ristiriitaan yhteiskunnan ja taiteilijoiden välillä. Mistä leipää ja viiniä laiskurille? ”Taiteen kultakautena” elettiin orjayhteiskunnassa, joten Kreikan suurmiehille asia ei tuottanut päänvaivaa, mutta historian kuluessa olivat todelliset taiteilijat useina aikakausina suorastaan sukupuuton partaalla. Teollinen vallankumous kuitenkin ratkaisi ongelman: syntyi insinööreiksi kutsuttu ihmisryhmä, jonka merkitys maailman henkiseen kasvuun on jokseenkin miinusmerkkinen. Sana ”insinööri” tulee latinan kielestä ja tarkoittanee mielikuvituksettomuuden voittoa. Insinööri osaa korjata leivänpaahtimen, mutta se toimii vasta, kun joku toinen tajuaa laittaa johdon takaisin seinään. Evoluutio on onneksi puuttunut peliin. Vastakohdat miellyttävät, insinööreistä ja taiteilijoista elinkelpoisimmat tajuavat pariutua keskenään, ja tästä seuraa insinöörien olemassaololle järkevä oikeutus: elättää joutilaita taiteilijoita.

Taiteilijaksi ei silti synnytä, vaan kasvetaan. Tarvitaan yhteiskunta, jossa on vääryyksiä, esimerkiksi koulukiusaaja tai sisällissota, ja joku, joka kieltää lasta repimästä sudenkorennoilta siipiä. Taiteilijan maailmassa on nimittäin oltava aina julmuutta ja kärsimystä, muttei kuitenkaan koskaan liikaa. Muuten taiteilija on pelkkä hullu. Sitten kun ihminen on oppinut pois järkevyydestä ja omistautunut taiteelle, kaikki on menetettyä. Hän ei koskaan enää parane, hän pysyy joko taiteilijana, taantuu hulluksi tai päätyy neroksi, joista ainakin kaksi viimeistä ovat oikeastaan sama asia. ”Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan, sen parempi jos kuolee traagisesti”: filosofit elävät niin tuskastuttavan vanhoiksi juuri siksi, että he eivät tylsyydessään ja järkevyydessään ymmärrä rajallisuuden lakia. Mikä alkaa, myös loppuu: jos taiteilija ei osaa lopettaa, hän ei voi luoda.

Taiteilijaa eivät koske luonnonlait. ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on” kirjoitti keskellä maailmansotaa nuori filosofi, joka halusi poistaa metafysiikan, ainoan tieteenalan, jolla on mitään tekemistä taiteen kanssa. Hän väitti tietävänsä, että maailma on olemassa, mutta totesi silti, että ”maailman merkitys ei voi olla maailmassa itsessään.” Missä se sitten on, jos ei taiteessa? Vain taiteella on voimaa luoda silkasta savesta nainen tai tehdä hauen leuasta soitin, jonka sointi saa kalliotkin järkkymään. Vaikka purkaisit kirsikkapuun, et löydä kukkia: vaikka etsisit koko maailman, et löydä mitään etsimisen arvoista. Ja silti siellä on jotain, jolla on suurempi voima kuin yhdelläkään insinöörimaailman asialla.

- -

Sitaateissa Vysotskia, Wittgensteinia ja ihan lopussa viittaus Ikkyuun runoon. Tein suurimman työn etsiessäni kys. tekstiä: vaikka loppujen lopuksi huomasin omistavani jopa toisen kirjoista jonne se on suomennettuna... Suomennosversioita löytyy siis monta. Voi, kun osaisi japania ja voisi lukea mitä runossa Todella Sanotaan.


sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Oodeja pikkukaupungeille osa II

IV.
Isä sanoo aina
että pikkukaupunkilaiset katsovat suoraan
kun kiellän häntä tuijottamasta
ulkomaalaisia tai pikkulapsia

tuurimoottorin kannelta
hän katselee merta ja puhuu saarista
joissa ei ole käynyt

minäkin unelmoin matkasta Suursaareen

(Kotka)

V.
Onneksi kioskin myyjä
puhuu suomea eikä savoa

perjantai
autio tori
lipputangot kaupungintalo ilta-aurinko

kaksi helsinkiläistä väärässä maassa

(Pieksämäki)

Nelosrunon pohjaksi. Jos olisin kaupunki, olisin Kotka. Minä näen sen melko samanlaisena kuin rakkaan Helsinkini, mutta pienempänä ja vieläkin sievempänä. Ja se saaristo..!

Tuntuu pelottavalta kirjoittaa isän tuijottavan ulkomaalaisia selittämättä sitä (olen niitä ihmisiä joilla on pakkomielle olla suvaitsevainen, aina. Vaikka se onkin niin vaikeaa!). Hän on syntynyt sellaisena aikana kun hädintuskin satamakaupungeissa oli toismaalaisia. Hän ei katso pahalla, hän on tottunut katsomaan suoraan kaikkea mitä sitten katsookaan, eikä kierrellen kuin me suurten kaupunkien kasvatit.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Miehet mekoissa tai sitten ei

Olen alkanut viime aikoina pohtia toisen sukupuolen vaatteiden ja käytöksen omaksumista, transvestiitteja. Nimenomaan siksi, että tajusin joku kuukausi takaperin, että naiset miehen vaatteissa on ikivanha juttu, mutta miehiä mekoissa näkee yhä lähinnä komedioissa.

(Mitään oikeaa asinatuntemusta minulla ei ole, puhun siis kirjallisuuden esimerkeistä, en 'oikeasta maailmasta') On helppo luetella kirjoja, joissa naiset 'joutuvat' esittämään miestä. Ikivanha kiinalainen tarina Mulanista, Taru sormusten herrasta ja vaikka kaksi vanhaa perusnuortenkirjaa jotka löytyvät kotoamme. Asia ei ole kirjoissa kovin ihmeellinen - toki kaikki naiset palaavat omaan sukupuoleensa lopulta ja tajuavat sen ihanuuden, mutta kukaan ei järkyty kovasti.

Keksitkö esimerkin toiseen suuntaan? Minä tiedän vain yhden (Akilleus ennen Troijan sotaa), ja melko varmasti niitä todella on reilusti vähemmän. Näyttelijät ovat voineet esittää naisia monissa historian kohdissa, mutta todelliset miehet eivät ole sellaista harkinneet.

'Mies on ihminen ja nainen sukupuolensa edustaja'? Siksikö? Miehenä olemisesta on ollut etua, on voinut matkustaa, sotia tai elättää perhettä: naiseudesta ei hyötynyt vastaavasti.

Ja nykyään naiset voivat pukeutua miesten vaatteisiin melko vapaasti eikä ketään kiinnosta - miehet eivät. Kaiken lisäksi yhteiskunta kasvattaa vieläkin tuohon asetelmaan. Minun täytyy tunnustaa, että en edelleenkään osaa suhtautua miehiin mekoissa kovin luontevasti. Mistä tälläiset ennakkoluulot lopultakin tulevat? Miten niistä pääsee eroon?

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Olipa kerran eräs herra Tolkien

Ja sitten se Tolkien kirjoitti kirjoja, joista tuli hyvin kuuluisia, jotka se perinteinen joukko 'kaikki' on lukenut. Minä sanoin pitkään, etten lue Tarua Sormusten Herrasta, koska en tykkää fantasiasta juurikaan, ja sitä paitsi se on liian valtavirtaa kun kaikki on lukeneet sen.

Seitsemäntoistavuotispäivänäni aloitin kuitenkin lukemaan ykkösosaa. Olihan se ihan hyvä, olen nopea lukija, mikäs siinä että jatkaisi kakkososaan. Se oli parempi, ja sitten olikin pakko lukea kolmososa. Kirja ei ole mitenkään maailman paras tai eeppisen hyvä...mutta Eeppinen se kyllä tosiaan on.

Rakastan kirjan kuvauksia haltijoista ja lumotuista metsistä, rohkeita miehiä ja käsittämätöntä sitkeyttä. Aion katsoa elokuvatkin: en ole nähnyt niistä kuin kakkosen ja senkin yöllä (hävettää minun tuttavapiirissäni melkein yhtä paljon kuin se että luin kirjat vasta nyt). Tolkien on selvästi hyvä kirjoittaja, ja kyllä: minussa heräsi halu oppia haltijakieliä.

Mutta paljon ärsyttäviä ja huonojakin puolia uppoaa kauniiseen tekstiin. Suomentajakin on muuten mahtava: en olisi jaksanut kahlata kirjoja englanniksi, vaikka varmaan olisi pitänyt. Kirjassa hyvä ja paha olivat hyvin selkeät, minua hämmensi kuinka mustavalkoinen kirja oli, luulin muuta. Ja se yhteiskunta josta kirjat kertovat, huh sentään. Sääty-yhteiskunta jossa naisilla ei ole osaa eikä arpaa, tiedän että sellaista on ollut ja on yhä, mutta silti.

Ja onhan se aika ärsyttävää, että 2/3 kirjoista on täydellisen tarpeetonta tarinan kannalta, löpinää, historiaa, maisemankuvauksia ja sivuhenkilöiden touhuja. Lisäksi loppukirja sormuksen tuhoamisen jälkeen... Aiheutti aika rankan 'mitä ihmettä'-reaktion. Asiassa pysyminen ei ollut Tolkienin vahvoja puolia!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Oodeja pikkukaupungeille

Sarja runoja paikoille, joissa olen viime aikoina käynyt. Jatkoa seurannee.

I.
Pikkukaupungin kadut sunnuntaiauringossa
ennen aamuyhdeksää

turkkilainen ruokakauppa
näyttää samalta
Jäämeren rannalla ja
Keski-Suomessa

en pysähdy sinne
hengitän nukkuvaa ilmaa
joka unohtaa väreillä

II.
Saatan rakastaa sinua
kuiskaan vanhaan tiilimuuriin

minun ei tule käymään kuin Midakselle
olen siitä varma, eikä se edes haittaisi

mukulakivikadut
marketti
torinlaidan leipomo

ne kaikki hymyilevät minulle

(Hämeenlinna)

III.
Siinä se nyt on
järven toisella rannalla kaupunki
jota eräs viisas ystäväni vihaa

näyttääpä se kotoisalta paikalta

toisella kertaa:
herään ohitustien mutkiin
en voi vihata mitään

ruskeat silmät
vartioivat untani

(Mikkeli)

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Laulu asioista osa 4 - kasvissyönti

Heti alkuun on sanottava, etten oikeastaan ole kasvissyöjä. Syön kanaa ja kalaa monta kertaa viikossa, punaista lihaakin vaikkapa mummin luona tai maistiaiseksi. Silti kasvisyöjyys on osa identiteettiäni.

Olen puhunut kasvisyönnin puolesta vuosikaudet, tiennyt kauan ryhtyväni varmaankin joskus vegetaristiksi. Syy, että siihen on mennyt kauan, on lähinnä laiskuus. Äiti tekee ruokaa meidän taloudessa, ja hänen kokkailunsa ovat melko pitkälti perunaa ja lihaa. Olen lisäksi nirso, ja nämä itsekkäät perusteet ovat viivyttäneet oikeaa vegetarismia kohdallani (vegaanismista en edes haaveile, maito ja juusto ovat vaan liian ihania). Vuoden alusta olen oikeasti yrittänyt pidättäytyä lihasta. Ensimmäiseen kuukauteen (heh, facebook-reaktio: Lihaton tammikuu) en syönyt edes kalaa, sen jälkeen olen laiskotellut.

Maailmassa ei riitä ruokaa seitsemälle miljardille lihansyöjälle. Lihansyönti tuhlaa luonnonvaroja, koska karjalle syötetään valtavasti ravintoa jota ihminen voisi usein suoraakin käyttää ruuakseen. On jossain määrin ns. luonnollista, että ihminen syö lihaa, mutta nykymaailmamme ei kestä sitä tälläisenään.

Minulle tulee nykyään huono omatunto jokaisesta lihapalasta jonka syön. Mietin keväällä kuukausikaupalla (liha)hernekeittoa, jota ilmaiseksi tarjottiin ja ajattelematta kummemmin söin... Kuitenkin olennaista minusta on lihansyönnin vähentäminen. En vaadi kaikkia ryhtymään vegaaneiksi, mutta minun mielestäni meillä ei ole oikeutta tuhlata syömällä lihaa päivittäin.

Kunpa osaisin kirjoittaa siten, että ihmiset ymmärtäisivät tätä, tai edes puhua.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Laulu asioista osa 3 - leirit

Olen ollut leiriläisenä joka kesä ekan luokan jälkeen, melkein joka vuosi useammankin kerran. Pari ekaa vuotta kävin leirillä ilman kummempaa syytä: jossain vaiheessa, huomaamattani, aloin odottaa leirejä jo lopputalvesta ja nähdä unia kesäparatiisista vuoden ympäri.

Prometheus-leiri ei eronnut juuri muista leireistä, koska viimeistään nuortenleiri-ikäiseksi vartuttua "tavallisetkin" leirit ovat tulleet niin tärkeiksi. On niin paljon asioita, joita ei oikeastaan voi tehdä muualla kuin kesäleirillä. Paistaa lettuja nuotiolla, halata ihmisiä joita ei tuntenut kuin muutaman päivän, nukkua makuupussissa kylki kyljessä, herätä ukkoseen tai valvoa myöhään valoisana kesäyönä.

Tai maata maantiellä, kiivetä tunturiin hellepäivänä, pelata korttia laavun katolla, puhua yksinäisyydestä laiturilla pimeässä.

Olen saanut ystäviä, oppinut uusia harrastuksia ja uudenlaisia tapoja nähdä maailma. Kokemuksia ja oppia saa toki mistä tahansa, mutta minä olen löytänyt niitä nimenomaan leireiltä.

Tänä kesänä olen ehkä viimeistä kertaa leiriläisenä, olen liian vanha. Jo viime kesänä olin ohjaajana, (kirjoitinkin aiheesta) ja sitä saa onneksi tehdä vielä monta vuotta. Äiti koettaa saada minut "oikeisiin kesätöihin", mutta minä en tiedä mitään parempaa kuin leiriohjaaminen. Se on huonosti palkattu, vaikea työ, mutta kaiken tuskan jälkeen palkitseva.

Olen ollut tekemässä lapsille hyvää leiriä.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kuinka aloittaa kesä

Huomenna aurinko ei laske

lainkaan.

Minä en ole koskaan nähnyt yötöntä yötä. En ole käynyt juuri Tamperetta kaeumpana, siis kotimaassa, Etelä-Eurooppaa on tullut matkustettua enemmän. Nyt olen viimein lähdössä Lappiin.

Helsinki hehkuu kesää, koulu on loppu, aurinko paistaa. Elämä on elämisen arvoista.

Minulla on ikävä ihmistä, jota en näe koko kesänä. Ikävöinti on jo perinteiseksi käynyt tapa viettää kesää, joten mikäs siinä. Ehkä kirjoitan tänä kesänä paljon. Toivottavasti kirjoitan, koska lukea en ehdi. Kesäni kuluu metsissä, ja metsissä on aina liian kiire rauhoittua, jotta ehtisi lukea kirjoja.

Pahoittelen sekavaa ja lyhyttä kirjoitusta, mutta halusin välttämättä käyttää tuon aloituslauseen :)

perjantai 27. toukokuuta 2011

Suomen kielestä on kadonnut paljon

Sain viimein pitkäaikaisen lukuprojektini, A.E. Nördenskiöldin luoteisväylän matkan matkakertomuksen, luettua. En nyt keskity puhumaan tuosta (osittain tylsästä) kirjasta, en luoteisväylämatkoista tai muista matkoista 'pohjan perille', vaan siitä, miksi ylipäänsä luin kirjan.

Sen kieli oli ihanaa. Teos on naköispainos 1881 suomennetusta kirjasta. Kuinka paljon suomi on muuttunut hieman yli sadassa vuodessa!

Nordenskiöld (no siis suomentaja) käyttää esimerkiksi jatkuvasti sanaa mölskä, ja minusta on suuri vääryys ettei sanaa enää esiinny. Mölskä on jotakin sellaista kuin huono, hatara, heikosti tehty ('mölskästi tehty kirves' 'mölskännäköinen maja'). Tietysti kirjassa on muitakin tuntemattomia sanoja, mutta merenkulku- tai eläintiedetermistöä en väitä hallitsevani edes nykysuomeksi, joten se ei ole ihme.

Myös luurankoinen kuuluu ehdottomiin suosikkisanoihini. Nykyversio on selkärankainen: miten tylsä ilmaisu, miten väritön ja heikko (suorastaan mölskä). Toisten sanojen merkitykset ovat muuttuneet, ja mikä ehkä kummallisinta: sanat taipuvat eri tavoin. Jokainenhan osaa taivuttaa vaikkapa sanoja 'naaras' ja 'kurki'?

Naaraksen, kuren ovat niiden genetiivit, eikö?

Minä olen vähän rakastunut 1800-luvun suomeen :)

tiistai 24. toukokuuta 2011

Bertolt Brecht ja auringonpaiste

Miksi en ole kirjoittanut tänne koskaan Brechtistä?

Vaikka hänet muistetaan yleensä näytelmäkirjailijana ja teatterin uudistajana, minä rakstan Brechtin runoja. Olen kuunnellut niistä tehtyjä lauluja jo lapsuudessa, mutta runokirjan löytäminen oli hieno hetki elämääni.


Ainahan minä olin tiennyt, että runoja on olemassa, joskus olin jopa leikellyt maitopurkeista sellaisia ja säästänyt, ja lukenut yhden chileläisen runokirjankin voidakseni puhua siitä ystäväni kanssa. Lopullisesti löysin runot kuitenkin eräänä alkukesän päivänä 2009.

Minulla on valokuvamuisti. Kirjassa oli siniset kannet, jo ennen minua vuosikaudet rakkaasti pidetyt sivut olivat irtoamaisillaan, ennen kaikkea muistan kuitenkin auringon. Muistan sen päivän ensimmäisenä kesäpäivänä, mutta todennäköisesti olin istunut ulkona auringossa jo monta kertaa, koska ainahan kaikkein parhaat hetket muistaa ainoina. Oikeasti se oli hyvin surullinen päivä, mutta minä en ajatellut Sairaalaa enkä muutakaan pahaa, minä ajattelin runoja ja kesää. Keräsin hukkamaalta suuren kadun varresta niin monta voikukkaa kuin jaksoin, ja asettelin ne jonkin koulun eteen nurmikolle maailman kauneimman nimen muotoon. Se sai riittää kannanotoksi kaikkeen.

Kiipesin katutasosta jonkun kerrostalon pihalle, istuin mattotelineen vieressä nurmikolla ja luin. Runot olivat tietenkin hyviä, mutta yhtä paljon vaikutti kaikki se, mitä tuon hetken takana oli. En tiedä vieläkään sen kadun nimeä, missä silloin istuin, olin salaa jonkun toisen pihamaalla, minulla oli kulunutkantinen kirja, kirjoitusvälineet ja tyhjä vihko, vesipullo, aurinkolasit, toivoa. Ostin jäätelön kioskista, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin ja aurinko paistoi yhä.

torstai 19. toukokuuta 2011

Liikenneturvallisuuslaulu

Ravintoketjun huipulla
ei tarvitse suuntavilkkua
(taas kerran meinaan kuolla koulumatkalla)
mikä onni, etten tänään pyöräillessäni
ajatellut poikia

- -

Eräänä aamuna syntynyt runo. Minä rakastan pyöräilyä. Olen vain kovin huono siinä. Ja matkallani on valtavasti mäkiä. Tämä ei ole pyöräilykaupunki.

Koulumatkallani katuun on kirjoitettu 'universum is a hologram'

Sitä jää aina miettimään seuraavaksi kilometriksi. Sitten on taas mäki, ja keskityn hengissä pysymiseen.

tiistai 17. toukokuuta 2011

En pidä nationalismista

Oli hyvin vähällä, etten päässyt maanantaiaamuna kouluun asti tietämättä mitään Sen JääkiekkoOttelun Tuloksista. Luin Hesaristaulkomaansivuja , meinasin myöhästyä sen vuoksi. Al-Nakba-päivänä ('katastrofi', Israelin perustamisen vuosipäivä palestiinalaisille) oli taas kerran mellakoitu, mielenosoittajia ammuttu hengiltä. Syyriasta kuului ihan yhtä huonoa, pääotsikkona B-osassa oli jotain ihan mieletöntä - Ranskan presidenttivaaliehdokas yritti raiskata hotellisiivoojan. Valtavasti uutisia, jotka ovat paljon tärkeämpiä.

Olen joskus miettinyt, että olisi ollut hauskaa muistaa vuodesta -95 jotain, muistaa kaduilla juhlivat ihmiset ja soivat autontorvet. Nyt ei jaksa kyllä suoraan sanottuna kiinnostaa pätkääkään. En osaa edes sanoa miksi. (Siitä ei ole montaa vuotta, kun olen katsellut itsekin loppuottelumatseja)

Satatuhatta ihmistä juhli kaduilla jotain niin merkityksetöntä. Miksi?

Mitä maamme/maailmamme politiikassa pitäisi tapahtua, että satatuhatta vaivautuisi kaduille? En keksi mitään. Huokaus.

Hesarissa oli kirja-arvostelu tietoteoksesta, jossa pohditaan lippusymboliikan, sotien ja nationalismin suhdetta. Isäni jäi laillani pohtimaan juttua. "Ehkä nykyään ei tarvita sotia, kun on noita urheilujuttuja." Nationalismi kun on tullut jäädäkseen.

Mitä nationalismi on? Miksi on niin hienoa, että nimenomaan meidän maamme tekee jotakin?

Olen lukenut elämässäni yhden pamflettikirjan. Linkolaa. Siitä opin nationalismin vaarallisuutta, muistan miltä tuntui silmien aukeaminen junamatkalla Järvenpäähän.

Me olemme kaikki ihmisiä, se on tärkeää. Eurooppalaisuus, suomalaisuus, kaikki se on sivuseikkoja.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Luin blogini ensimmäisen tekstin

Luin tämän blogini aloitustekstin. Olen kirjoittanut sen ollessani neljätoista. Siitä on ikuisuus! Tämä lienee pitkäikäisin kotisivu/blogiprojektini koskaan. Sisältökin on muuttunut, ah niin naivit 'esseet' ovat vähentyneet, liian nopeasti kirjoitettuja runoja on tullut hirveästi.

Olen kaksi vuotta vanhempi kuin blogia aloittaessa. En enää haaveile kuvataidelukiosta enkä Taikista (eipä sitä kouluakaan varsinaisesti enää ole). Sen sijaan kirjoittaminen on oikeasti alkanut kiehtoa ammattina. Olen kirjoittanut melkein 10000 sanaa ensimmäistä romaaniani (tosin en kuukauden sisällä sanaakaan...), kääntänyt muutamia runoja ja saanut uuden rohkaisevan äidinkielen opettajan. Esimerkiksi, toki muutakin on tapahtunut. Itse asiassa hyvin paljon muuta. Suruvaipan siipien reunassa on häivähdys sitruunaperhosta: minä pidän siitä, miltä tuntuu kun sattuu vähäsen. Kovasti ei ole onneksi sattunut, vieläkään.

En edelleenkään siedä kritiikkiä, se polttaa ja tuntuu pahalta. Toisaalta kympin saaminen jokaikisestä, huonostakin, kouluesseestä on melkein yhtä ikävää. Pitäisi opetella jonkinlaista tasapainoa, ja ehkä etsiä muitakin väyliä saada kritiikkiä. Uskaltaa kommentoida muiden blogeihin ja mainostaa omaa - se että kuvittelen kirjoittavani anonyymisti, tarkoittaa etten ole jakanut osoitetta ympäri nettiä enkä oikeille tutuille.

Minbun oli ehkä tarkoitus esitellä itseäni fiksummin kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei tapahtunut.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Laulu asioista osa 2 - kirjeet

Minä rakastan kirjeitä. Olen harrastanut kirjeenvaihtoa ala-asteelta, ja viimeiset pari vuotta se on ollut oikeasti mainitsemisen arvoinen harrastus. Kirjoitan englanniksi matkaillen toisiin kulttuureihin, postikortteilen, lähetän matkoilta kirjeitä ystäville, ja kyllä, rakkauskirjehän vasta onkin ihana asia. Mutta millaisen kirjeen sainkaan maanantaina!

Lähetin nimittäin viime kuussa vanhat esseeni ja muutaman uudemman asiaan liittyvän tekstin lempirunoilijalleni (siis ainoalle, joka heistä elää, tunnetusti keskimäärin luen monen sadan vuoden takaa olevia tekstejä) - ja hän vastasi minulle!

En osaa kirjoittaa järkevästi, koska olen edelleen liian iloinen sellaiseen. Ei sellaista voi selittää, yritetty on.

Kirjeen mukana oli 18 sivua teosta, jota ei ole ilmestynyt suomeksi kahta sivua enempää. Jos on ihanaa lukea hyvää kirjaa, ihanampaa lukea hyvää kirjaa suomeksi, vieläkin ihanampaa lukea hyvää kirjaa hyvin suomennettuna - ei tälläiselle tosiaankin ole sanoja.

"Eihän kirjeen saamisessa ole mitään erikoista, mutta ihanaa se on."

torstai 7. huhtikuuta 2011

Laulu asioista osa 1

Nyt seuraa kasa hienoja mukataiteellisia tekstejä erilaisista minulle tärkeistä aiheista. Ensimmäisenä rakkaus. Runomuodossa. Tuore runo. Enkä tiedä, onko se rooliruno.

muokattu  1/2013


Teemme saman virheen matematiikan kokeessa

saatan olla rakastunut

mittatarkkuuden virhemarginaalin rajoissa
nojaudun hieman lähemmäs
vertailemme vastauksia, nauramme

hän osasi taas paremmin

hän osaa koodata ja koota teltan
muistaa valonnopeuden tyhjiössä
ja derivoidakin hän osaa

ei ole enempää asiaa, mitään sanottavaa
mutta hän ei mene pois
keksimme tekosyyn

kulkea rinnakkain! hän on pitkä!

siinä on ero, rakastaako
nörttiä vai runoilijaa

enpä tiedä mikä

torstai 31. maaliskuuta 2011

Kirjailijasukumme vauhdissa

Liiottelevat otsikot voittoon!

Sisareni on kirjoittanut esimerkiksi aina. Tänä keväänä julkaistaan hänen esikoisromaaninsa. Harmittaa, etten voi mainostaa kirjaa (yritän kovasti kuvitella tämän blogin olevan jokseenkin anonyymi). Minä pidän sisareni teksteistä, ne ovat hyviä, enkä sano tätä vain siksi että hän on minulle sukua. Luin eilen kolme sivua hänen edellistä (omakustanne)romaaniaan ja aloin itkeä, taas kerran, vaikka olen lukenut kirjan monesti.

Minun sisareni on kirjailija. En tiedä mitä hienompaa hän voisi olla.

Minä aloin viime kuussa kirjoittaa romaania. Se kuulostaa todella eeppiseltä, pidän tuosta lauseesta hyvin paljon. En tiedä valmistuuko se ikinä, vähän päälle 8000 sanaa tällä hetkellä kasassa. Vaikka olen aina ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jotain Suurta ja Maailmaa Syleilevää, kyseessä on arkinen nuortenkirja.

Kirjalla on minäkertoja, ja tuo tyttö muistuttaa minua hyvin paljon. Se en ole minä kaksi vuotta sitten, mutta paljon samaa meissä on. "Jokainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksensa itsestään", ihan varmasti.

Olen jo suunnitellut omistuskirjoitusta. Vaikka todennäköisyys, että kirjastani koskaan tulisi mitään, ei kukaan kiellä haaveilemasta :) Jo kirjoitusprojekti on joka tapauksessa omistettu "sille, jonka syytä kaikki on", ja vähän muillekin tärkeille ihmisille.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Karuja totuuksia maailmasta 12.3.2011

1) Ihmisiä kiinnostaa se, mikä on lähellä ja joku koskettaa suoraan itseä tai tuttavia
2) Japanissa on tapahtunut/tapahtumassa ydinvoimalaonnettomuus

Ja sitten totuuden 1 nojalla vähän vähemmän tärkeitä asioita.
3) Libyassa on käynnissä sisällissota
4) Suomessa on kohta vaalit

Enpä jaksanut eilen edes vilkaista uutisia, oli tärkeämpää tekemistä (ruuanlaitto, koulu, ystävä tuli käymään). Tänään meni liian vaikeaksi olla huomaamatta. Ja minä vihaan sitä totuutta, että ihmisiä kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun maailman tapahtumat liippaavat läheltä. Minä tunnen tokiolaisen, hänen sukuaan asuu vielä lähempänä tuhoaluetta. Kauheaa.

Olen koko arabimaailman kuohunnan ajan kuvitellut kirjoittavani tänne blogiini jotain maailmaa syleilevää aiheesta (yhden ei-niin-mahtavan novellin sentään sain aikaiseksi), mutta en ole saanut aikaiseksi. On hienoa, että kansa on noussut kapinaan, voittanutkin (nyt enää toivomme että tulos on todella parempi) mutta...en minä osaa kirjoittaa sellaisesta.

Japanista oli jo tämän päivän Hesarissa kolme sivua. Arabimaiden tapahtumista on ollut 'parhaimmillaankin' kaksi sivua, ja joskus Libyan tapahtumien sijaan etusivulle ovat päässeet esimerkiksi floridalaiset eläkeläiset. Uutisten sisällön jälkeen toiseksi kiinnostavinta on minusta se paikka, jonka se on lehdessä ansainnut. Kauanko sodan/onnettomuuden/vallankumouksen/jne täytyy kestää, jotta se ole enää pääuutinen?

Minua kiinnostaa Japanin tilanne, koska koen sen läheisemmäksi kuin Afrikan. Se on totta, ja ehkä se saa ollakin, mutta asia täytyy tiedostaa.

Japani ja sen uutiset eivät nimittäin ole tärkeimpiä tai edes tärkeämpiä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

"Sinun tähtesi ovat niitä, jotka nauravat"

En ymmärrä
miten kukaan voi olla rakastumatta
tähtitieteilijään
sellaisen kohdatessaan

Musiikki on vanha keksintö
filosofiaakin on ollut kauan
ja runoja lienee kirjoitettu
heti kun joku on keksinyt kirjaimet

mutta entä tähdet! ja niiden tulkitseminen!

yöntumma elokuun taivas "tuolla on kassiopeia" yhteinen pimeä
karkuretket ja viileä tuuli
kasvava rakkaus

tuhat vuotta aiemmin: jotkut toiset melkein-saman taivaan alla...

kymmenentuhatta vuotta...

miljoona vuotta... savannilla tytön silmissä
sama katse taivasta varten, rakkautta varten

- - -
Tähän kohtaan ikävä paljastus, en ole koskaan rakastunut tähtitieteilijään. Tähän piti liittää myös jotakin liittyen Pikku Prinssi -kirjaan, (otsikko on sitaatti siitä) mutta luulen että runoon ei mahdu tuon enempää. Onhan siinä jo koko avaruus ja suurempaakin, rakkaus ;)

Runotorstain haastekuvaan kirjoitettu.

Hän näyttää nauraessaan
entistäkin enemmän Pikku Prinssiltä
vaaleat kiharat ja syvät silmät
parempaakin:
utelias katse

torstai 17. helmikuuta 2011

Klassisia tankarunoja vaihteeksi

Viime päivät olen viettänyt aikaani lähinnä Heian-kaudella: aihetta käsittelevän tutkielmani pitäisi olla huomenna valmis... Olen tuskaillut aikataulun, lähdemerkintöjen ja epäselvien tai ristiriitaisten tietojen kanssa, mutta pääasiassa olen nauttinut. Tykkään runoilla ja tykkään kääntää. Tässä jotakin paloja tutkielmastani.

Mikset kertonut
olevasi kauniskin?
Silloin olisin
lähettänyt sokean
miehen kirjettä tuomaan


Pihan visteri
kietoutuu mäntypuuhun
ja jopa kukkii:
eihän kukka voi tietää
mikä sille on hyvä


Sisarusvuorten
välillä virtaa tyyni
Yoshinon joki
Jos vuoret kaatuisivat
katoaisi jokikin.

- -
Ensimmäinen runoista on eräs tankoista, jota pidän parhaina itseluomistani (tosin olen aika varma, että idean on joku keksinyt jo vuosisadat sitten). Harmi, ettei se toimi ilman kehystarinaa juurikaan. Mies lähettää siis (rakkaus)kirjeen naiselle, joka rikkoo vaihingossa etikettiä paljastamalla kasvonsa lähetille. Lähetti kertoo tästä miehelle, ja syntyy runo.

Samasta tarinasta on myös toinen runo. Tankaperinteessä mänty vertautuu odottamiseen, sanat ääntyvät japaniksi samoin. Se, että visteriksi kutsuttu minäkertoja odottaa, ei tarkoita, että hän haluaisi sitä.

Kolmas runo on käännökseni Tyynykirjan eräästä runosta. Sillekin kehystarina on tärkeä: Sei Shonagon kirjoittaa sen rakkaan ystävänsä pistettyä välit poikki. Shonagonia ja miestä kutsuttiin jopa 'sisaruksiksi', nyt teiden erottua ei ole jäljellä mitään. Sisarusvuoret ja Yoshinon joki ovat todellisia paikkoja Kioton pohjoispuolella. (Morris kirjoittaa, että runon voi kääntää myös siten, että ystävyyden loputtua ei voi enää tuntea toista)

lauantai 5. helmikuuta 2011

Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa

Tämän novellin myötä solidaarisuutta Egyptin ja Tunisian ja jokaisen muunkin maan kansalle. Kuuntelin tänään Vietnam-lauluja. Niissä laulettiin "koko maailma elää Vietnamin aikaa". Se on totta myös tänään, maat vain ovat vaihtuneet.
- -

Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.

Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.

On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.

Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.

”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.

Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.

Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.

Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan

perjantai 28. tammikuuta 2011

E-ri-lai-nen

Minä olin hyvin pieni
kun opin tavuttamaan sen sanan

vähän vanhempana tiesin jo
mitä se tarkoittaa

esimerkiksi:
sitä, että lukee kirjoja.
että tietää missä on Sri Lanka
Arabia, Tuomiokirkko, Turku, Azerbaidžan
että osaa laskea
että harrastaa pienoismalleja
ja rakastaa historian oppitunteja
tai että pukeutuu puvuntakkiin
tai leveisiin farkkuihin
tai pitkään hameeseen
tai kukkakuosiin
tai marimekkoon
tai korsettiin
tai viittaan

ehkä se sana tarkoittaa kaikkea?

- -
Runotorstaissa haastesanana erilainen. Ehkä listasta tuli turhan pitkä, lukekaa vain kaksi ekaa säkeistöä jos se siten kuulostaisi paremmalta. Tähän loppuun vielä toinen, jopa edellistä viimeistelemättömämpi, teksti samasta aiheesta.

menin paikkaan jossa oli kaltaisiani
muutin väriä
(kameleontti on lisko, lisko on matelija, niiden kuvia oli eläinkirjoissa joita luin pienenä)
jouduin taas uuteen paikkaan
rakastuin samanlaisuuteen
ja eräänä aamuna huomasin
että vasen käsivarteni
oli taas suomuisempi kuin ennen
tällä kertaa punainen

torstai 27. tammikuuta 2011

Otsikkona sankaruus

Taas huomasin uuden lukijan. Kiva! Kommentoidakin saa, olis kiva tietää minkä vuoksi olen päätynyt ihmisten seuraan tätä blogia -listalle.

Pidin koulussa esitelmän sankaruudesta ja/eli lapsuuteni idolista, ja tajusin etten ole aiheesta koskaan kirjoittanut tänne. Olen jo varsin pienenä törmännyt Ernest Shackletoniin ja melkein saman tien nimennyt hänet sankarikseni.

Hän oli epäonnistunut naparetkeilijä, pyrki navalle kolmesti sinne koskaan pääsemättä. Mutta selviytyi myös kolmesti takaisin (tosin lähti vielä kerran antarktisille vesille ja kuoli, laivalla sydänkohtaukseen). Hänen tutkimusmatkansa Endurance-laivalla 1914-1916 on usein mainittu "Viimeiseksi suureksi tutkimusretkeksi". Minusta vuosisadan vaihteen tutkimusretket ovat olleet näyte todellisesta ihmisen suuruudesta, kärsimyksistä selviytymisestä (varsinkin britit tuppasivat kärsimään matkoillaan) ja hullusta rohkeudesta.

Miltä tuntui seistä Etelänavalla joulukuussa 1911? Tai tammikuussa 1912, kilpailun hävinneenä, kuten Robert Scotin ryhmälle kävi?

Miltä tuntui purjehtia 1300 kilometriä seitsenmetrisellä veneellä? (Shackleton muutaman toverinsa kanssa purjehti noin hakemaan apua Etelä-Georgiasta 1916)

Miltä tuntui vaeltaa kaksi vuotta jääaavikolla - ja törmätä sattumalta toiseen tutkimusmatkailijaan ja pelastua? (Nansen 1896)

Miltä tuntuu katsella vuoristoa, jota toinen ihminen, hädin tuskin eläinkään, ei ole koskaan nähnyt?

lauantai 15. tammikuuta 2011

Vuoden ensimmäinen runo

Kohtaamispaikan vuoksi

on toivuttava nopeasti
palattava sinne minne kuuluu

valaiden laulu

- -
Että tälläistä. Luin Mirkka Rekolan runokirjan ja jäin pohtimaan kirjan (omasta mielstäni typerää ja epäkielistä) otsikkoa "Kohtaamispaikka Vuosi". Jonkinlainen pastissi siis syntyi :) Tykkään siitä, miten sain onnistumaan tavoitellun monimerkityksisyyden.

Uudenvuoden lupauksiakin minun oli tarkoitus tänne postata, mutta enpä ole saanut aikaiseksi mitään varsinaista. Jo viime vuonna lupasin opetella joistakin kirjoittamiseni maneereista eroon, joten sitä lienee turha toistaa. (Ei muuten tapahtunut, nykyään teen jopa pilkkuvirheitä)

Naamakirja-ryhmäreaktion vuoksi lupasin olla syömättä lihaa tammikuun ajan, kasvissyöntiä olen painottanut jo kesästä. Luulen, että oikeaksi kasvisyöjäksi en jää, mutta jo punaisen lihan unohtaminen ja äyriäisten ja kanan syönti harvemmin ovat minulle tärkeitä ja tosia tekoja paremman maailman puolesta.

Lupaan myös tehdä äidinkielen projektini valmiiksi, mielellään ennen vuodenvaihdetta (aasialaisittain, eli 3.2) ja kirjoittaa paljon. Romaanin teko kiehtoo entistä enemmän, ja toivon edes aloitavani jotain sen suuntaista.

Myöhäinen hyvän uuden vuoden toivotus!