Bryssel

Edellinen teksti venyi liian pitkäksi, joten päätin kertoa erikseen, miten omituinen suhde minulla on Brysseliin, jonka läpi olen tullut kulkeneeksi vähän turhan monta kertaa pelkkää pelkoa ja ahdistusta tuntien.

1.
Ajoin kaupungin halki, muistan vain päänsärkyni.

2.
Brysselissä oli nostettu hälytystasoa ja pelättiin akuutisti terrori-iskua sinä päivänä, kun saavuin Belgiaan. Junassa tiesi, milloin on saapunut Belgian puolella, sillä asemilla alkoi näkyä sotilaita. Minulla oli 20 minuutin vaihto pääasemalla, olin menossa maalle kauas kaupungista. Se oli pitkä aika odottaa. Katsella sotilaita, kelloa ja poikkeuskulkureittejä vuorotellen.

3.
Yksi onnellinen päivä. Päiväretki ilman akuuttia pelkoa. Vohveleita, turistinähtävyyksiä ja haikea ero asemalla.

4.
Vain viikkoja Brysselin 2016 iskujen jälkeen ajoin jälleen kaupungin halki junalla. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin tänään laulaa mustarastas, eikä minusta ole koskaan tuntunut niin pahalta istua junassa ja odottaa, että se lähtisi jatkamaan matkaa. Viimeistään nyt aloin toden teolla inhota tuota asemaa.

Miten kaupunki saattoi näyttää niin tavalliselta?

5.
EU-kokouksen takia kaupunki oli jälleen hälytysvalmiudessa. Olin taas läpikulkumatkalla, mutta meillä oli myös asiaa Suomen edustustoon, aivan EU-korttelien tuntumaan. Koska lähin metroasema oli terroririskin takia kiinni, jäimme pois Maelbeekissa. Matkaseurani kysyi tietä konekiväärimieheltä. "Tänään tämä on varmaan maailman todennäköisin paikka terrori-iskulle", hän pohti kävellessämme muiden sotilaiden ja panssariajoneuvojen ohi. Emme puhuneet mitään metroaseman muistoseinästä tuoreine kukkineen ja muistoesineineen, mutta se näkeminen tuntui melkein samalta kuin Hiroshimassa käyminen.

Toivottavasti en joudu koskaan enää Brysseliin. Sen verran ison osan siellä viettämästäni ajasta olen ollut ahdistunut tai oikeasti peloissani, että kaupunki herättää minussa hyvin vähän mitään positiivisia tunteita. Se ei ole kaupungin syy, mutta jos sinne ei ole pakko mennä, välttelen jatkossa.

Eilen ja tänään

Eilen kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä mustarastaan. En muistanut, että se kuuluu ikkunan läpikin. Tuolla se taas laulaa. Ja lokit, nekin kertovat että on kevät.

Luin uutisen Tukholmasta ja minusta ei tuntunut oikeastaan miltään.

Sehän tässä on kaikkein surullisinta.

Muistin sitä myötä uutisen Jokelan kouluampumisista. Sehän oli keskellä päivää, olin itsekin tietysti koulussa. Vaikka älypuhelimia ei vielä ollut, muistaakseni siitä oli jo jokin huhu ennen kuin menimme ET-tunnille, jonka aluksi opettaja otti Jokelan puheeksi. Voi opettajaparkaa.

Siinä vaiheessa oli uutisoitu, että yksi muu ihminen, henkilökuntaa, ja ampuja ovat kuolleet. En muista miltä tuntui, ei kai vielä kauheasti miltään. Muistan, miten ihmiset eivät vielä noilla tiedoilla pitäneet tapahtumaa niin täydellisen järjettömänä kuin miten se myöhemmin aina on muistettu. Minä en tainnut tietää, että kouluampumiset ovat jenkkiperinne, tuskin tiesi moni muukaan. Se oli hetken ajan yksittäinen omituinen rikos.

Luokkatoverini yrittivät keksiä syitä. "Ehkä se aikuinen oli tehnyt jotain pahaa sille? Vaikka hyväksikäyttänyt tai jotain vastaavaa?" En unohda tuota puheenvuoroa, vaikka en muista, kuka niin sanoi.

Sen iltapäivän ajan me luulimme, että tapahtumassa voisi olla jotain järkeä.

Nyt uutisissa ei ole enää yleisesti ottaen mitään järkeä ja siihenkin on turtunut.

Jokela on ensimmäisiä uutisia joka kosketti. Muistan kaikenlaista ala-asteelta: Myyrmannin pommin, Irakin sodan, Lontoon iskut, tsunamin, mutta olin liian pieni pelkäämään tai ahdistumaan. Yläasteella Jokela ja Georgian sota, josta puhuin edellisessä postauksessa. Kaikenlaista kauheaa lukiossa, en osaa nimetä mitään, joka olisi koskettanut oikeasti uudestaan ennen viime vuotta. Tai ehkä juuri ja juuri Pariisin iskut, mutta en vaihtanut profiilikuvakseni Ranskan tai Libanonin lippua.

2016 Bryssel. Olin kerrankin tuntikausia putkeen poissa netistä, kerrankin tein ensin läksyt iltapäivällä ja vasta sitten surffailin uutissivuille. Päivitin ikkunan monta kertaa, luin ajatuksitta otsikoita ja klikkailin edes takaisin, sillä en uskonut. Eihän tässä ole mitään järkeä, ei voi olla. Brysselistä on vain pari tuntia toiseen kotiini, Amsterdamiin.

Ja sitten Tukholma, jolle ei enää riitä tunteita, mutta joka on silti vain tunnin matkan päässä, lähempänä kuin Tampere tai Turku.