lauantai 30. huhtikuuta 2016

Vappu 2016

Vappu on vieläkin liikaa.

Ensi viikolla on tenttejä ja vaikka kuinka paljon muuta tekemistä ja oikeastaan olen vieläpä liian kipeä pyöriäkseni kaupungilla tai opiskellakseni tehokkaasti. Ja sitten tämän kaiken keskellä pitäisi viettää vappua.

Tänään iltapäivällä aurinko paistoi. Teimme politiikkaa ystäväni kanssa ja tunsin todella olevani elossa. Opiskelijahaalarini alkavat viimein olla tönköt haalarimerkeistä ja kävellessäni vyölle kiinnitetty sälä helisee. Harmitti lähteä ajoissa kotiin sairastamaan.

Siivosin.

Luin vanhoja laulukirjoja ja papereita.

Itkin, sillä vappu yksinkertaisesti on minulle niin paljon. Surua ja iloa. Elämää ja kuolemaa. Niin monta syytä juhlia ja muistella.

Poikaystäväni ei tänäkään vuonna suostu mukaani viemään punaista ruusua äidilleni. Taisin jo ensimmäisenä vappuna päättää, että en vie koskaan kukkia haudalle (voi toki olla, ettei 'koskaan' ole oikeasti ikuinen), vaan vien kukkien tai kynttilöiden päivinä viestini sisällissodan muistomerkille. Ja minulle tärkein muistamisen päivä on juuri vappu, ei äitienpäivä tai pyhäinpäivä ole siihen verrattuna mitään.

Perinteeni on hassu alluusio kaikkiin niihin lauluihin, joissa marttyyrit pyytävät istuttamaan punaisen ruusun haudalleen. Äitini ei kuollut marttyyrina, mutta sillä ei ole väliä, saan muistaa häntä miten haluan.

Itken myös siksi, etten kehtaa pyytää ketään muutakaan mukaani vaikka haluaisin jonkun mukaani.

Aina ei ole helppoa elää.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Hyvää illanjatkoa vaan kaikille

"Israelin vankiloissa on tällä hetkellä noin 450 alaikäistä palestiinalaista. Heistä noin sata on alle 16-vuotiaita."

 Lähde: Yle

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Muutamia mielentiloja

Tiedätkö, kun lehdissä haastatellaan onnettomuuksista tai vastaavista selviytyneitä, todella usein he kertovat, että lääkärin mukaan heidän selviämisensä on ihme: lasinsiru tai ammus tai mikä tahansa osui sentin päähän valtimosta tai sydämestä tai milloin mistäkin. Joskus sentin päähän, joskus millimetrin.

Oletko koskaan ajatellut, että vastaavasti moni kuolee, vaikka olisi selvinnyt jos vamma olisikin tullut vain sentin verran eri paikkaan? He vain eivät pääse haastateltavaksi lehtiin.

_____


Oletko koskaan sanonut hyvästejä jollekulle, joka matkustaa kauas pois, mutta ei vielä tänään? Sanot hyvästit ja menet kotiisi ja hän menee kotiinsa tai hotelliinsa tai minne vain, ja vielä päivän tai pari olette samassa kaupungissa, mutta ette vain enää tapaa. Se on hyvin kummallisella tavalla kaihoisa tunne.

Myös se hämmennys, kun sittenkin tapaat vaikkapa seuraavana päivänä uudestaan ihmisen, jolle olet tuolla tavalla jo sanonut näkemiin viikoiksi tai kuukausiksi.

_____


Itketkö koskaan muistaessasi uutisia, joiden lukeminen sai sinut aikanaan itkemään?

_____

Muistatko, millaisia sydänsurut olivat nuorempana? Yläasteella tai sitä ennen tai sen jälkeen, mikä ikä se nuoremmuus kullekin on. Minä olin itselleni vihainen päiväkausia, kun en kehdannut pyytää puhelinnumeroa, ja ah niin nolostunut, kun ystävänpäiväkortin saaja arvasikin keneltä kortti on. Ja ne kaikki illat, kun mietti, uskaltaako tunnustaa ihastuksensa milloin kenellekin.

Nyt aikuisempana on niin paljon sellaista, jota ei voi kertoa, ei mitään kaihoisen onnellisia haaveiluun tuhlattuja iltoja eikä päiväkausien noloutta ja tuskaa. Haaveista liian moni on sellainen, että sellaisia ei pitäisi olla. Ja nolous ja tuska jatkuvat viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Onko siellä ketään?

Masennuin, kun tajusin, että edellisestä blogikommentista on yli vuosi. Tästä tajuamisen hetkestäkin on jo kuukausia.

Okei, kirjoitan aika vähän nykyään, oma vikani. Mutta olisi silti mukava tietää, käykö täällä ketään.

Iloksenne muutamia listoja.

Syitä, että kirjoitan niin vähän:
- enimmäkseen minulle kuuluu hyvää (olen oppinut olemaan kotona pitämättä kaikkia valoja päällä)
- vaikka tiedän, että minut on helppo tunnistaa näistä teksteistä, en silti halua esim. kertoa opinnoistani mitään sellaista, joka helpottaisi tunnistamista ennestään
- ja koska olen ymmärtänyt useiden tuttavieni lukevan/lukeneen tätä blogia, en enää uskalla kirjoittaa ns. kaikesta, kuten kirjoitin joskus teininä luullessani, että netissä voi oikeasti olla anonyymi. Ei minulle pelkkää hyvää kuulu, mutta en uskalla kirjoittaa kaikesta mitä on tapahtunut.
- en lue juurikaan kirjoja, eli en voi puhua niistäkään
- olen someriippuvainen, enkä siksi ehdi muuta
- minulla on liikaa opintoja, töitä ja luottamustoimia, tämä on syistä viimeinen, koska "kaikelle kivalle on aina aikaa", kuten minulle on sanottu

Asioita, joista en uskalla kirjoittaa (blogiin tai ehkä muuallekaan):
- mitä unta näin viime yönä
- miksi istuin laiturilla silloin kerran, kun olisin halunnut, että joku kysyy miksi istun siellä
- armenialainen luomiskertomus
- viime marraskuu, joka alkoi viime vuonna jo lokakuussa tai ehkä jopa syyskuussa
- syyni matkustaa Belgiaan (jos vain rahaa olisi)
- uusin kirjaprojektini, ihan eri lailla oikea projekti kuin aiemmat
- turkki