:)

Awardin säännöt:

1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän randomfaktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/blogaajalle.

Oho. Luen niin epäaktiivisesti nykyään muiden blogeja, että olin suunnilleen unohtanut että tälläisiä kiertopalkintoja on olemassakaan. Kiitos siis tämän blogin ekasta palkinnosta, Liekki!

Rikon sääntöjä sen verran, etten jaa tätä eteenpäin. En oikeastaan lue säännöllisesti kuin noin viittä blogia, mitä minä tätä kaikille heille jakaisin.

Ja nyt siis satunnaisia faktoja.

1. pelkään koiria. Irrationaalisesti, alitajuisesti. En niitä koiria, jotka tunnen.
2. haaveilen rakastuvani ihmiseen, joka osaa jatkaa japanilaista runoa jota siteeraan hänelle. Ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta ehkä vielä joskus...
3. luulin ainakin 10 vuotta elämästäni, etten pidä tanssimisesta. Erehdyin.
4. rakastan teetä. Olen puolihifistelijä, en saa enää alas halpaa pussiteetä. Hyvä tee pelastaa paljon.
5. kuuntelen hyvin vähän ulkomaista musiikkia, mutta lempikappaleeni on espanjankielinen.
6. soitin joskus kitaraa. En ole musikaalinen, en oppinut, jaksanut oppia. Luovutin.
7. on hienoa, jos voi kuvailla tekemisiään eeppisiksi. Tai jos ne kuulostavat siltä, että ne ovat jostain romaanista.

Mikä ärsytti minua eilen osa monta

Nimittäin adventtiaamunavaus.

Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)

Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.

Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?

Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.

Tavaraa tavaraa tavaraa

Liekki kirjoitteli omassa blogissaan rakkaista esineistään, ja inspiroiduin tekemään saman (muilta pöllittyjä aiheita viime aikoina, huomaan...)

Vaikka huoneeni on täynnä esteettistä krääsää, oli vaikea keksiä mitkä esineistä ovat oikeasti tärkeitä. Näiden valitsemieni lisäksi on paljon muutakin olennaista, muita lahjoja, vanhoja esineitä, rakkaita vaatteita - ja kirjat. Kaikkia tärkeitä kirjoja ei saisi kuitenkaan mahtumaan yhteen kuvaan. Ihan fyysisenä olentona mulle tärkein kirja on varmasti ensimmäinen lempirunokirjani, Brechtin Runoja.



Alimmaisena ensimmäinen go-lautani. Se on minulle tärkeä peli, vaikka lähikuukausina olenkin pelannut todella vähän. Varsinkin tuo nimenomainen matkalauta on reissannut paljon ja sillä on pelattu monta muistorikasta peliä. Golaudan alta pilkottaa tietokonehuoneen sohva: lempihuonekaluni. Se ei ole kovin kaunis, eikä oikeastaan edes käytännöllinen, mutta jostain syystä se on paras paikka lukea ja usein jutellakin.

Päiväkirjani ovat asia, jonka haluaisin pelastaa tulipalolta. Haluan muistaa asioita, ja päiväkirjoihin on tallennettu tuhansia hetkiä. Niissä on myös iso osa kaunokirjallisesta tekstistäni. Yhteen tuollaiseen kierrevihkoon mahtuu muutama kuukausi, kirjoja on siis monta: kuvassa tämän hetkinen vihkoni.

Viuhka ja kaulakoru ovat lahjoja. Ne on saatu eri ihmisiltä, mutta molemmat kesällä, ilman syytä, ja tavallaan samanlaisessa tilanteessa vaikka eri vuosina. Molemmat lahjanantajat olivat eräitä elämäni tärkeimmistä ihmisistä silloin, ja onneksi ovat yhä. Kaulakorua käytän usein, viuhkaa en: sen toisella puolella on ruma kuvio ja toisella puolella - runo. Minulle on kirjoitettu elämäni aikana (tietääkseni) noin kolme runoa, ja yksi niistä tuohon viuhkaan.

Laulu asioista osa 7 - Helsinki

Hesarin Nyt-liitteessä listailtiin ihmisten syitä rakastaa Helsinkiä, ja inspiroiduin. Kotikaupunkini on minulle hyvin rakas. Tajusin sen vasta joskus yläasteella, ja pakkohan se on myöntää että vasta Kjell Westön kirjoja luettuani. Tällä kaupungilla on sielu.

Artikkelin mukaan useimmat sanoivat rakastavansa merta ja toisaalta öitä. Niin minäkin. Näkymä avomerelle Kaivopuistossa, kanava jonka rannalla olen suudellut, hiekkarannat Kivinokalla tai Mustikkamaalla, Merihaka ja Sörnäinen kaikessa kauheudessaan, varsinkin öisin: silloin Merihaka näyttää palalta suurkaupunkia. Ja talvella on aina yhtä hienoa kävellä jäällä ja ihailla maailmaa uudesta kulmasta.

Yöt, olen alkanut muutenkin rakastaa niitä viime aikoina. Seitsemältä aamulla valvotun yön jälkeen tuuli Keskuspuiston puissa, maailmassa ei ole kuin kaksi ihmistä, olemme väsyneitä tajuamatta sitä, ja onnellisiakin, on hieman kylmä ja on senkin vuoksi pakko istua ihan vierekkäin. Taksimatka lentokentälle aamuyöllä pimeän ja aution kaupungin halki. Salaa keskellä yötä ulkona kulkeminen. Leikkipuisto ja keinuminen pimeässä. Se, kun toiskaupunginosalainen ystävä pelkää illalla ja itse ei pelkää kotikaupungissaan, ei ikinä, ei ainakaan kovin paljon.

Ja muita syitä. Täällä on hyvin kauniita paikkoja. Puutalot, sisäpihat, kivijalkakaupat varsinkin Kalliossa, puistot, ja metsän tuoksu Keskuspuistossa tai Käpylässä. Keskellä Puu-Vallilaa on kallio, jonka päältä on aina yhtä ihana katsella puutaloja ja heti niiden takana tavanomaisen rumana levittäytyvää kaupunkia. Liian suuri liikenneympyrä Haagassa. Persoonattomat esikaupunkialueet: satunnaiset kävelyretket niihin. On mahdoton eksyä, koska lopultakin tämä on hyvin pieni kaupunki. Pitkät bussimatkat, ja se miten ihanan ja tuskallisen hitaasti juna ajaa Pasilasta keskustaan. Niin, ja junamatkan varrella Linnunlaulun puutalot ja kaunis Töölönlahti.

Ihanat kahvilat, pienet persoonalliset paikat, jonne voi piiloutua maailmalta. Se hieman kiusallinen tunne, että kantakahvilan pitäjä tietää minusta ja ystävistäni hyvin paljon. Kirjastot, varsinkin Kallion kirjasto, ja toisaalta Pasila, koska siellä on suihkulähde.

Minulla on valokuvamuisti siten, että muistan hyvin paljon paikkoja joissa olen käynyt keskesteluja, ollut ihmisten kanssa. Rakastan paikkoja, joista minulla on hyviä muistoja.

Paikka

kesti kauan ymmärtää mikä se tunne on
kun kävelee Rautatiekatua ja askel kevenee
kun tuntuu vatsassa asti hassulta
kun liikennevalot ovat aina liian hitaat
ja sitten onkin jo melkein pakko juosta

sehän on tietysti rakkautta

ihan tavallisen näköinen talo ja ovi
eikä sisälläkään oikeastaan
ole kovin kummallista
mutta minä hymyilen niin kuin rakastetulle hymyillään

heitän takkini tuolille
pyydän kupillisen teetä, jolla on kiinalainen nimi

uppoan kahvilan pehmeään syliin
olen kotona

- -

Pitkästä aikaa runotorstai. On minulla kotikin, eikä täällä ole kauheaa tai mitään sellaista - silti usein tuntuu että oikeasti kotini on muualla. Yksi paikoista, jossa ainja olen kotonani on Kahvila Soihtu Töölössä. En kuulu sen vakiojengiin, käyn siellä harvoin, mutta silti: se on vaan maailman parhaita paikkoja.

Puolivälissä lukiota

Tunnen oloni aina vähän haikeaksi kävellessäni Torkkelin kuvataidelukion ja Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Minulla olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä kumpaan tahansa niistä kouluista, enkä edes hakenut. Valitsin jotain järkevämpää, ajattelin pitää taiteen harrastuksena ja hankkia rationaalisen ammatin.

(Tällä hetkellä en halua isona miksikään muuksi kuin taiteilijaksi.)

Joka tapauksessa, olen hyvin iloinen lukiovalinnastani. Koska kuvittelen blogini olevan anonyymi, en voi mainostaa kouluani - harmi. Sanon vain, että pieni lukio on ihana asia, meillä on yhteishenki, erikoiskursseja, mahtavia opettajia(ja myös huonoja, ainahan se on sellaista) - ja ihania kanssakoululaisia.

OLen ensimmäisenä lukiopäivänäni listannut lohdutukseksi, vielä pienen kauhun vallassa, hyviä syitä lukiovalintaani. Listalla on mm. "tekee hyvää päästä eroon animeihmisistä" (eli vaihtaa yläasteen japaniharrastajat toisenlaiseen seuraan), "Tutustua erilaisiin uusiin ihmisiin", "meillä on paljon yhteisiä tunteja oman luokan kesken", ja "kasvisruoka vaikuttaa erinomaiselta".

Tällä hetkellä tekisi mieli sanoa ehdottomasti parhaaksi asiaksi ihmiset, ja erityisesti se yksi tietty ihminen. Mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin muuallakin tavannut omalla tavallaan kivoja/hienoja/mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta jotain korvaamatonta meillä on, yhteishenki.

Aion muistaa aina, miltä tuntui ekalla kouluviikolla ruokatunneilla. Emme uskaltaneet puhua toisillemme, olimme kaikki vielä ujoja, ja silti: valloitimme ruokalan suurimman pöydän, suurin osa luokkaa istui samassa pöydässä vierekkäin. Me olimme ryhmä jo silloin.